Mein Kampf saa uusia ulottuvuuksia. Nyt ainoa valtakunnallinen julkaisee ensimmäisenä kommenttina alla olevan tuotokseni ja päättää, ilmeisesti tarkan harkinnan jälkeen poistaa sen.
"Kannattaako tuosta nyt niin kovasti revitellä ja henkseleitä
paukutella? Vasta viisi vuotta sitten samainen aviisi julkaisi tasapainottavan
maaraportin Suomesta otsikolla All is not as it appears in frozen land. Silloin
se mielestäni vaiennettiin kuoliaaksi päivässä parissa.
Kirjoitin siitä silloin oikein artikkelinkin,
Tärkeää on vain puutarhanhoito. Silloinkin suomalaisen joukkomurhan jälkilöylyissä.
Hyvä toki kun kirjoitetaan ja kehutaan. Kunhan ei vain
kihahda päähän. Herääminen voi monelle vielä muodostua liian kovaksi kokemukseksi."
Ja poistamiseen sillä toki oikeus on. Eikä tuo ollut ensimmäinen kerta. Mutta ihmettelen kyllä miksi.
Kommentin tärkeimmäksi osaksi muodostui minulle tuo pieni lause " Silloinkin suomalaisen joukkomurhan jälkilöylyissä." Lukiessani uudestaan aikoinaan kirjoittamani ja siinä olevat linkit ja päivän uutiset, aloinkin kehitellä aiheesta omaa artikkelia.
Aloin yhdistellä silloiset ja nykyiset tuntemukseni, Hyvinkään joukkomurhan, poikien kasvavan syrjäytymisen, lasten huostaanottojen kasvun, koulun vääristyneen tasa-arvokäsityksen opetuksessa, tietokoneiden sotasimulaattorit, netin mahdollistaman täydellisen vetäytymisen IRCien ja Facebookin sosiaaliseen maailmaan, elinkeinoelämän satumaiset bonukset ja optiot, poliitikkojen vaalirahat ja suojatyöpaikat, ikiomat Hyvä Veli - verkot ... niin ja puolueiden ja niiden nuorisojärjestöjen leväperäisen ja runsaan rahoittamisen ja tukirahojen käytön olemattoman valvonnan. ( Poliittisten nuorten avustukset syynissä, Sauli tai Kalli, Nuorisosäätiö tai Alkuasunnot, Kokisnuoret tai Prometheus - missä mättää? )
Niin missä?
Meidän arvomme ovat ns. perseestä. 60 - lukulaisten tasapäisyysvaatimusten seurauksena olemme hyvinvointivaltiota rakentaessamme hylänneet ihmisen inhimillisen, tavallisen tavan toimia. Olemme rakentaneet pahoinvointiyhteiskuntaa, jossa ihminen on yhä useammin toiselle ihmiselle susi.
Lapsillemme ja nuorillemme virkamies "täti", opettaja, sosiaalityöntekijä ovat liian usein ensimmäiset lähimmäiset. Tai ainoat. Me vanhemmat toteutamme vapaata kasvatustamme tai itseämme. Laatuaikaa ja harrastuksia jokaiselle perheenjäsenelle, kaikille erikseen. Liian moni on suvaitsemassa lapsiltamme - ja itseltämme, toisiltamme - ihan mitä käytöstä tai "tämän peräänkuuluttamia oikeuksia" tahansa. Tarvittaessa eduskunnan oikeusasiamies poistaa viimeisetkin rajojen asettamisen mahdollisuudet(?).
Hallintomme, ja valitettavan suuri osa erityisesti julkisen sektorin suorittavastakin portaasta täyttyy leipäpapeista, korkeasti koulutetuista sosiaalityön, opettamisen ja ihmisen henkisen tukemisen asiantuntijoista. Liian monelta puuttuu se olennainen, se uskallus, kyky tai mahdollisuus toteuttaa sääntö- ja lakiviidakossa se olennainen, kyky olla ihmiselle ihminen. Ja toimia terveen järjen vaatimuksia vastaavasti.
Me olemme kyllä valmiita siihen, että puolueet saavat itse päättää miten paljon panostetaan puoluetyöhön ja puolueiden nuoriso-, vanhus-, paikallis-, invalidi-, ym. kissanristiäisjärjestöihin. Mutta puolueisiin sitoutumattomille, yksilönä ja ihmisenä kasvamista edistäville yhteisöille sallimme, että he osoittavat vain roposia. (Näin sillä edellytyksellä, ettei moinen järjestö "sattumalta" ole valikoinut yhteisön hallintoon poliitikkoa.)
Huh. Huh. Olihan vuodatus. Ja vain moisen Financial Timesin maaraportin uutisoinnin vuoksi? Kumpikohan niistä paremmin todella kuvaa Suomea ja meitä suomalaisia? Nykyinen vai se edellinen? Kannattaisiko meidän joskus katsella ihan itse peiliin ja ratkaista, mitä sieltä näkyy?