Kriisit ovat kuulemma sekä uhkia että mahdollisuuksia.
Sdp:n puoluesihteeri Ari Korhonen on valittu Turun apulaiskaupunginjohtajan viransijaiseksi. Kaupunginvaltuusto päätti yksimielisesti asiasta. Helsingissä vihreitten Sauri saa pitää apulaiskaupunginjohtajan paikkansa, vaikka paikka ei liene vielä virallisesti edes haussa. Ja Uudenmaanliiton "ilmassa leijuva huippu", tarpeeton kehityspäällikön paikka on jo varmaankin täytetty yhdellä vihreällä tyhjäntoimittajalla.
Ja samalla Kela ja Kepun hallussa oleva STMkin ovat ilmoittaneet, että valtio ei tule pelastamaan kansainvälistä huippuosaamista edustavaa Reumasäätiön sairaalaa ja sen puitteissa toimivaa osaamiskeskusta. Huippuosaamiskeskusta jonkalaisten nimeen on vannottu tulevaisuuden palveluiden vienninkin perustuvan. Mikä mahtaa olla todellinen syy haluun hajottaa Reumasäätiö? Miten Reumasäätiö on potkinut tutkaintaan vastaan?
Jo edellä mainittujen kolmen palkkakustannusten säästämisellä olisi varmaan lähes neljännes Reumasairaalan 2 miljoonan rahantarpeesta kasassa. Mutta varmaankin Korhonen, Sauri ja Krohn ovat kansakunnan palvelutason säilyttämisen kannalta välttämättömämpiä palkollisia?
Meidän julkisen sektorin kulut menevät politbyrokraattisen huipun ylläpitoon! Palvelutasosta, jopa pelkästä palvelustakin viis, sitä voidaan leikata siinä ohessa. Sen sitä leikkelyä poliitikon on helppo tehdä. Uuden luominen onkin sitten muitten porukoiden huolena.
Kuinka kauan meidän kansalaisten on pakko sietää moista lyhytnäköistä poliittista puoluepolitikointia?
PS.
Jo kymmenellä toteuttamatta jätettävällä poliittisella virkanimityksellä estetään yhden huippuyksikön osaamisen hävittäminen lopullisesti tai ainakin pitkäksi aikaa.
PPS.
Kumpi lienee uhka, kumpi mahdollisuus? 10 poliittista suojatyöpaikkaa vai toimiva huippuosaamista tuottava sairaala? Siinä sitä on arvopähkäilyn paikka.