Putin toteuttaa Hitlerin pelikirjaa

 

Tänään, pienemmässä ryhmässä nykyisestä geopoliittisesta  turvallisuustilanteesta keskustellessamme minua hämmästytti huoli, jonka Putlerin toimet ovat meissä herättäneet. Yhä useammat viittaavat 1930-luvun tapahtumiin ja Hitlerin toimiin ennen hänen hyökkäystään Puolaan. 

Kuten Putler hänkin uhkaili vuodesta toiseen ja teki mitä lystäsi alkaen vuodesta 1935 palauttaessaanyleisen asevelvollisuuden, miehittämällä Ranskan holhoukseen asetetun Reininmaan vuonna 1936, Itävallan Anschluss osaksi Saksaa vuoden 1938 maaliskuussa, miehittämällä Münchenin sopimuksen perusteella Tsekkoslovakian Sudeetinmaan saman vuoden syyskuussa ja loput Tsekkoslovakiasta seuraavan vuoden, vuoden 1939 maaliskuussa. Uhkaukset Puolalle konkretisoituivat sitten 1.9.1939.

Kovin ovat Putlerin toimet vaikutukseltaan samanlaisia. MoldavianTransnistria ”ei-kenenkään tunnustama” osa Moldovaa vähintään vuodesta 2006, Georgian sodasta elokuussa 2008 syntyneet ”ei-kenenkään tunnustamat” Abhasia ja Etelä-Ossetia ja ”ei-kenenkään tunnustamat” Itä-Ukrainan Donbasin ja Kriminmiehitys vuoden 2014 alussa. Entisestään ovat avoimina haavat ensimmäisestä ja toisesta Tšetšenian sodasta (1994 – 1996 ja 1999 - 2009) ja Armenian ja Azerbaidžanin Vuoristo-Karabahista käymä viimeisin sota vuodelta 2020.

Putleria Hitleriin verratessa käy ilmi, että Hitlerillä oli selvästi kovempi kiire. Hitlerin valtaannoususta hänen kuolemaansa meni vain 12 vuotta. Putler on rakentanut omaa diktatuuriaan ainakin vuodesta 1999. Toisaalta maailma oli 1930 - luvulla kovasti erilainen, pienempi ja paikallisempi. Silloin Saksa oli keskellä Eurooppaa ja suurvaltoina itseään pitävien ympäröimä.

Venäjän rajanaapureita ovat Norja, Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Puola, Valko-Venäjä, Ukraina, Georgia, Azerbaidžan, Kazakstan, Kiina, Mongolia ja Pohjois-Korea. Nato – maat on lihavoitu, Kauko-Idän maat alleviivattu. Kursiivilla maat, jotka kuuluvat alueeseen, joita Putler ainakin havittelee historiallisen Äiti Venäjän osaksi. Samoissa valtioissa ja samalla Putlerin Venäjällä on viime aikoina ollut näkyviä ongelmia. Voisiko se olla yksi hänen keskeisistä huolistaan; syy joka selittäisi miksi hän juuri nyt on esittänyt vaatimuksensa Yhdysvalloille ja NATOlle? Ja miksi hän esittää vaatimuksensa ehdottomana, asettaessa samalla itsensä nurkkaan josta kunniallista perääntymistietä ei näytä olevan?

Suomella on kuulemma NATO–optio, mahdollisuus hakea NATOn täysivaltaista jäsenyyttä oman päätöksensä mukaisesti. Ja Sauli Niinistön mukaan edelleenkin. Samanlainen mahdollisuus on naapurillamme Ruotsilla. NATOlla taas ovi on kuulemma edelleen auki kummankin jäsenhakemukselle. Jo pitkään on ollut selvä, että liityttäessä liittyvät yhtäaikaisesti kumpikin tai eivät kumpikaan.

Milloin optiota on tarkoitus käyttää? Tuskin vasta silloin kun Venäjä on jo hyökännyt. Silloin on jo liian myöhäistä. Ilmeisesti siis ennen sitä? Milloin sitä ennen? Ilmeisesti kun tilanne on kummankin mielestä ajankohtainen? Miten ajankohtaisuus ilmenee?

Olisiko Suomen ja Ruotsin siis ajankohtaista aloittaa neuvottelut mahdollisesta NATO–jäsenyydestä nyt ja laajamittaisesti julkistaa se?

Saapi nähdä miten äijän käy

Ihan samalla tavalla kuin Stalin aikoinaan - nyt vain geopoliittisesti - kutsui Putler Moskovaan keskustelemaan konkreettisista poliittisista kysymyksistä. Nyt kutsun kohteina ei ollut yksin Suomi, ei edes yksin Baltia vaan Jenkit ja NATO ja ETYJ. Silmiinpistävää on, ettei EU tainnut suoranaisesti olla edes kutsun kohteena.

Aiemmin Stalin oli kutsunut Kremliin Saksan korkean edustaja, joksi valikoitui shampanjakauppias Ribbentrop. Eikä sopimuksen aikaansaamiseen kauan mennyt kun Eurooppaa etupiireihin jaettiin 23.9.1939. Jaettiinhan alueita, jotka eivät kummallekaan kuuluneet ja kauppasopimukset olivat edullisia kummallekin, nekin vielä osittain muiden omaisuutta. Ja Hitlerillä oli kova kiire, eihän Puolaan hyökkäystä voinut pitkään paljastumatta siirtää.

Nyt kiire näyttää olevan Putlerilla. Miksi? Päätellen siitä, että hän esittää uutta etupiirijakoa Eurooppaan ja suurieleisesti ja voimakkaasti sen julkistaa, hän on rakentanut siitä itselleen kategorisen imperatiivin. Hänen mahdollisuuteensa esittämistään vaatimuksista kokonaan, tai edes suurimmaksi osaksi luopua ei tule kysymykseen. Neuvottelutarjous ei ole aito. Se on pehmennetty ilmaisu tavoitellusta diktaatista, joka hyvin vertautuu Münchenin sopimukseen syyskuulta 1938. Äiti Venäjän historiallinen "kunnia" kun ei häviämistä hyväksy. Eikä Putlerin valta ainakaan.

Sauli Niinistö uudenvuodenpuheessa nykytilanteen olennainen tuli hyvin esille:

”Niinistö on vuosia kysellyt EU:n turvatakuiden ja solidaarisuuden perään, mutta turhaan. Presidentti on selvästi turhautunut siitä, että sanotaan, mutta ei sanota, mitä tarkoitetaan.

Nyt heikkouden hintaa maksetaan. Niinistö murehti sitä, että Yhdysvallat ja Venäjä neuvottelevat Euroopan asioista eurooppalaisten pään yli. Hän huomautti, ettei Eurooppa voi tyytyä pelkkään ”pakotekoordinaattorin rooliin”.

Mutta mitä, jos ei pelkkiä pakotteita? Niin, sitä itseään: voimaa. Kylmimmän kommenttinsa Niinistö tarjosi mutkan kautta. Hän kertoi ajatelleensa näinä aikoina turvallisuuspolitiikan yhdysvaltalaisen veteraanivaikuttajan Henry Kissingerin oppeja: ”Hänen [Kissingerin] kyynisen lausumansa mukaan silloin, kun sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla.”

Nyt kun Putlerin diktaattitarjoukseen on jo vastattu myöntyvästi, ainoa tapa, jolla ”heikkouden hinta” voidaan eliminoida on Euroopan ja Yhdysvaltojen kyky osoittaa tosiasiallista yhtenäisyyttä ja vahvuutta. EUn on oltava näkyvästi mukana. Näin vaikka ja juuri koska Euta ei ole neuvotteluihin edes ole kutsuttu. 

Vaan mistä löytyy se riittävän konkreettinen, Putlerin silmissä uskottava poliittinen taho ja tahto? Ja kuka sen pystyy toimittamaan? Yksi asia on varma: Nyt ei ole myöntyväisyyden aika. Ei ainakaan jos halutaan välttää historiassa tehdyt virheet.