Näkemys tulevaisuuden työllistäjistä

Suomen teolliset suuryritykset, ja siitä seuranneen 1900-luvun yhteiskuntarakenteen, loivat pitkälti 1800-luvun maahanmuuttajat. ”Yhtiö” ei vuosisadan vaihteen oloissa voinut turvata perheenjäsentensä jatkuvaa toimeentuloa muulla tavalla kuin palauttamalla voitot yhtiön kasvuun. Pääomia oli pakko kerätä. 1960-luvun lopun laulut 20 perheestä ja heidän nimistään riittäköön todisteeksi. Nyt me Suomessa syntyneet suomalaiset, pelaamme näillä pääomilla globaalia sijoituskasinoa, asuen täällä tai palmujen alla - ulkomailla.

Suomen nykyinen työvoima on vajaat 2,5 miljoonaa eli noin puolet väestöstä.

Tarkastelun kannalta ei ole olennaista väliä sillä, että viime aikoina muutama kymmenen tuhatta on siirtynyt tai siirretty työvoiman ulkopuolelle. Työvoima jakautuu kahteen sektoriin – julkiseen ja yksityiseen. Näiden kahden, ja viime kädessä vain näiden kahden, panos on kotitalouksien kannalta merkittävä. Ns. kolmas sektori voidaan tässä unohtaa, sillä jolleivät edellä mainitut tuota riittävää kansallista varallisuutta, kolmas näivettyy rahoituksen puutteeseen. Jopa ns. EU-rahoituskin, suurimmilta osiltaan pl. ilmeisesti maaseutu ja taantuvat alueet, loppuu 2006 alkaen. Talkoilla ei viisi miljoonaisen kansan talous kauan pyöri. Ei 5 miljoonan suomalaisen, eikä varsinkaan 450 miljoonaisen EU:n toimesta - mittatappio, mikä mittatappio. Ajatellen em. kahden sektorin työllistävää vaikutusta, on syytä jakaa molemmat karkeasti ainakin kahtia. Julkinen; valtioon ja kuntiin ja yksityinen; suuriin ja pieniin

Avainkysymys on, kenellä on mahdollisuus työllistää Suomessa asuvat tulevaisuudessa. Valtiolla? Kunnilla? Suurilla yrityksillä? Pienillä yrityksillä?

Kansainvälinen kilpailukyky, keskittyminen ydinosaamiseen, tehokkuusvaatimukset, yksityistäminen, ulkoistamistarpeet, verokilpailukyky, tuottavuus, globalisaatio, ”Kiina-ilmiö”, laajentuneet - ja ilmeisesti yhä laajentuvat EU-kotimarkkinat - sekä kotimarkkinoiden sääntely, tulotasoerot EU:n sisällä, kurjistuva kuntatalous, kuntapalvelujen kriisi jne. jne. pitävät lähinäkymillä huolen siitä, että ensimmäisillä kolmella ei ole minkäänlaisia edellytyksiä edes vastata nykyisen työllistämisosuutensa säilymisestä, kasvattamisesta puhumattakaan. Poisluettuna esimerkiksi Nokian kaltaiset onnenkantamoiset.

Jos vastuu jää pienille yrityksille, niin millä edellytyksillä?

Viime vuosikymmenen laman seurauksena yhteiskunnan veroin kerätyt - ja varmaan vähintään yhtä suuret yksityiset panokset - pantiin usein ITC startup yrityksiin, muuhun HiTechiin ja Uuteen Talouteen. Kävi, niin kuin kävi. Onneksi osa Suomeen ja suomalaisiin yrityksiin sijoitetuista pääomista säilyi WC:n pöntöltä ”Kuplan” puhjetessa. Kuitenkin liian suuri osa kansallisista pääomista haihtui savuna ilmaan. Kovin monta Suurta Kuplaa ei Suomen kokoinen talous kestä. Ei, vaikka kaikki Nokia - ja muut Uuden talouden lottomiljonäärit ryhtyisivät Business Enkeleiksi. Devalvaatiokaan ei tilannetta nykyisin pelisäännöin pelasta. Seuraavan kymmenen vuoden kuluessa puolet pienyrityskannastamme – noin 80.000 - 90.000 yritystä – on ns. sukupolvenvaihdoksen tai ainakin omistajavaihdoksen edessä. Siltä eivät varjele eduskunnan lait, ei yritysten kasvumahdollisuudet, eikä edes mahdollisesti yllättäen käsiin räjähtävä kysyntä.

Useilla pienyrittäjillä ei ole edes säällistä eläkettä, koska he ovat minimoineet YEL-maksut, minimoineet viimeisten yrittäjävuosiensa investoinnit ja maksimoineet toiveet saada yrityksen myynnistä eläkerahansa. Mutta kenen, ja mistä, pitäisi maksaa ja miksi? Suurimmalla osalla ei ole, eikä tule, jatkajaa eikä ostajaa. Silloin on ostajan markkinat, kun heidän yrityksensä tulee myyntiin. Tällöin yrityksiä on kaupan tuhansia. Samanaikaisesti meillä on varaa siirtää 300.000 – 400.000 ihmistä kortistoon ja pitää heidät siellä vuositolkulla. Siirtää heitä työnantajan ja työntekijän hiljaisella, tai vähän äänekkäämmälläkin, yhteisellä sopimisella vanhimmasta päästä (57v. ja yli) ”putkeen”. Sitten taivastellaan jos nuoret, ja vähän vanhemmatkin, työttömyyden pitkittyessä syrjäytyvät ja muutamassa vuodessa sopeutuvat elämään julkisen sektorin elätteinä, työtä vieroksuen ja yksityisiä etujaan optimoiden.

Onko meillä varaa maksaa ja maksaa syrjäytyminen, sen tuleviin polviin vaikuttavasta asennevammasta puhumattakaan? Olisiko aika uusille, nykypäivän realiteetteihin pohjautuville toimintamalleille?

Suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle ei ratkaise ongelmia. Avaimina voisivat olla vastaukset kysymyksille kuten: Miksi vain 7 – 10 % pienyrityksistä on kasvuhakuisia? Miksi yli 90 % ei ole? Miten helpotettaisiin näiden, alle 10 % kasvua? Miten saataisiin loput 90 % edes harkitsemaan kasvun mahdollisuutta? Ellei muuten niin edes oman jatkuvan toimintansa ainoana reaalisena vakuutuksena? Millä ihmeen tavalla huolehdittaisiin edes siitä, että osa näistä 90.000 yrityksestä löytäisi kasvuhakuisen seuraajan tai edes nykyisenkaltaisen jatkajan? Löytyisikö työttömien ja ikääntyvien yrittäjien itsekkäästä yhteistyöstä edes osavastausta?

Missä muualla ovat vaihtoehdot?

Työllä vaihdantaan luotu lisäarvo on yritysten - ja niiden kautta yksilöiden - vaurauden perusta. Ja myös yhteiskunnan.

Näin kirjoitin kaksi vuotta sitten. Mitä se kertoo?