Jatkukoon puolueiden svaboda ja soromno

Aika ajoin Uutisblogissa esitetään todella hyviä kysymyksiä ja nostetaan esille tulevaisuutemme kannalta elintärkeitä asioita. Niin tänäänkin, nyt Jussi Rosendahlin toimesta. Hän otsikoi artikkelinsa Hallituksen viimeinen mahdollisuus ja lopettaa artikkelinsa virkkeeseen "Talouspolitiikka on irtautunut reaalimaailman haasteista. Onneksi Aalto Entrepreneurship Societyn kaltaiset vapaaehtoisyhteisöt alkavat virittää tänne oikeanlaista ilmapiiriä." Kun samassa hengessä olen muutamankin artikkelin yritteliäisyyden ja yrittäjyyden edistämisen merkityksestä kirjoittanut  sallittaneen se edelleen?

Talouspolitiikka keskittyy meillä etujen jakamiseen puolueen omalle äänestäjäkunnalle. Ja, kun jaettavana ei oikeasti ole muuta kuin kasvavaa julkisen sektorin miljardivelkaa, jokainen yksittäisen puolueen voitto, olipa kyseessä sitten risupaketti, maataloustuen torjuntavoitto, ruoan alv, yksityisen viraston organisaatiomuutos tai alueellistaminen tai poliittinen virkanimitys on rinnastettavissa konkurssipetokseen. Suuressa mutta laillistetussa muodossa.

Kirjoitinkin aiheesta jo kohta kolme vuotta sitten. Sen lainaan, linkkeineen, alle. Olisiko jo kohta tekojen aika? Vai odotetaanko vielä puolitoista vuotta? Joihin meillä, yhtä vähän kuin Kreikallakaan ole varaa.

Näin ajattelin 15.11.2007 ja ajattelen edelleen.

Tehyn työtaistelutoimi, Demareiden oppositio, Fortumin johdon palkat, Savupiipputeollisuuden alasajo, Jokelan verilöyly, USA:n subprime. Mikä mahtaisi herättää meitä tarpeeksi ryhtymään toimeen? Kyse on arvojen, asenteiden ja rakenteiden suoritustilasta. Ovatko valtion kortit enää kenenkään kädessä?

KL Uutisblogissa tänään:

”Valtion ja eduskunnan kontolla on liikaa ratkaisemattomia ongelmia, jotka liittyvät Suomen tulevaisuuteen: miten hoidetaan ikääntyminen, koulutus, yliopistot, terveydenhoito, liikenneväylät, tutkimus ja kehitys, toimintaympäristön parantaminen, energiansaanti, työvoimapula. Ovatko nämä ongelmat jotenkin periytyneet jostakin ja kaatuneet vasta nyt yllättäen kerralla syliin? Pitäisikö huutaa valtiota apuun?”

Blogissaan "Kuulaa tulee" esitti viime viikkojen tapahtumisista todella hyvän kysymyksen: Onko tällä kaikella yhteinen selitys? Kuten kommentissa sanoin, mielestäni on.

Viime sunnuntain Hesarin luettuani, ajattelin kommenttini loppuun lisätä vielä yhden näkökohdan. Näkökohdan, joka liittyy kasvuyritysten synnyttämiseen ja luovuuteen laajemminkin. Niillä kun on yhtymäkohtia tapaamme toimia. Mutta menköön nyt omana juttunaan.

Luovuus ja yrittäjyys ja yhteisöllisyys

Jos lähtisi liikkeelle kasvuyhtiöistä ja ehkä vähän kauempaa. Palattuani ulkomailta keväällä 1991 jouduin varsin nopeasti havaitsemaan palanneeni työttömäksi. Vuoden suruajan jälkeen, jonka aikana kansamme talouden kaikki mittarit, työttömyyttä lukuun ottamatta, osoittivat jyrkästi alas heräsin ja ryhdyin työllistämään itseäni. En palkallisesti, vaan ihan tekemisen kannalta. Koska oma osaamiseni ei ole mitään erityisen konkreettista, päädyin keräämään, ensin ympärilleni ja sitten ympärillemme kasvavan joukon samassa tilanteessa olevia eri alojen osaajia. Rahaa ei satsannut kukaan mutta kaikki toimi yrityspohjaisen toimintamallin puitteissa. Jokainen antoi ja otti hyötyjä omasta ja toisten osaamisesta ja kokemuksista. Työllistäminen muuttui työllistymiseksi.

Sitten työvoimahallinto ryhtyi panostamaan työllistettävillä ”toimistovastaavilla”. Tarkoitus oli hyvä, mutta siitä alkoivat ongelmat. Päällepäsmärien joukko heräsi. Ensin ”asiakkaissa” – miksi teille maksetaan palkkaa, minulle ei – sitten ”rahoittajissa” – mitkä ovat palkollisen tarjoamat palvelut, työaika, vastuut jne. Mielestäni aivan perusteluja näkökohtia kummallakin. Mutta sinne sitten hävisivät yhteisöllisyys ja omaehtoinen tekeminen. Minä itte alkoi voittokulkunsa. Ne muut olivat kilpailijoita. Heille ei enää omaa osaamista jaettu, se kun olisi ollut itseltä pois. Työllistyminen muuttui työllistämiseksi.

Aiemmin, kun lama iski, vähänkään varttuneemmilla ns. erikoiskoulutetuilla ei tuntunut olevan muuta mahdollisuutta kuin tavalla tai toisella työllistää itse itsensä. Monilla oli osaamista reilusti yli oman tarpeen, mutta yrittäjyystaustaa vain harvalla. Siispä virittelemään tapoja joilla yrittäjäksi ryhtymistä voitaisi tukea. Yrittäjyysvalmennus, lisäkoulutus joillain aloilla, uusyrityskeskukset, yrityshautomot lähtivät pitkälti liikkeelle näiltä pohjilta. Ja niin kauan kun ”hallinta” oli yksityisillä ihmisillä ja yrityselämällä, asiat etenivät ihan mallikkaasti.

Mutta julkishallinto ml. järjestöt olivat sitä mieltä, että koulutus ja valmennus kuuluvat oppilaitoksille, samoin yrityshautomot. Ja suomalaiseen tapaan niille alueille kyllä kaadettiin rahaa ja kasvatettiin ja pönkitettiin hallinnon jo muutenkin rahoittamia oppilaitoksia. Ne harvat yrittäjävetoiset tai muuten alueella toimineet yksityiset yritykset joutuivat viimeistään siinä vaiheessa vetäytymään näiltä aloilta, kun viranomaiset alkoivat laajassa mittakaavassa kilpailuttamaan. Koska sitähän ei julkishallinnossa osata. Hyvää kun ei saa halvalla. Yksityinen tarjoaja ei valtion tukirahoja juurikaan saa, eikä siksi ole hevin hinnalta kilpailukykyinen. Ei kyllä kiinnostuskaan kauan riittänyt varsinkaan sen jälkeen kun kävi ilmi, että yritysvalmennukseenkin ohjattiin työttömyyskorvauksen menettämisen uhalla. Joten erilaiset julkisesti rahoitetut oppilaitokset käyttivät aikaansa keskinäiseen kilpailuun laadullisesti heikentyvällä tarjonnalla ja julkisilla varoilla.

Tuntemani hautomoverkon lähtökohdaksi virkamies harkitsi oppilaitokset, erityisesti yliopistot ja korkeakoulut. Taas kerran lähtökohta oli tavallaan perusteltavissa, haluttiin HiTechiä. Ja rahoittavan virkamiehen on niin äärimmäisen paljon helpompi keskustella toisen, hallinnoivan virkamiehen kanssa. Se, että tähän mennessä koulutuksen, erityisesti yliopisto- ja korkeakoulutuksen katsottiin tappavan yritteliäisyyden, ei ratkaisussa paljon painanut. Niin kuin ei sekään, että yrittäjyys ei ole oppiaine vaan yritteliäisyyden verotuksellinen ilmenemismuoto. Erilaisuus on yrittäjyyden moottori, ei samanlaisuus. Mutta luonnollisesti hallintohenkilön elämä helpottuu kun puhutaan pienistä määristä samanlaisia siementason yrityksiä. Eikä leipä lopu vaikka haudottavat eivät kasva, kerran rakennettua kun ei hevin pureta.

Myöskään ei haluttu ymmärtää, että lukumäärä luo laatua. Yrittäjyys on useimmille aloittelijoille niin vieras ympäristö, että toimialalla ”*.tech´illä” ei juurikaan ollut väliä. Sen olisi hoitanut terve kunnianhimo kun osaamista olisi kerätty tarpeeksi itse yrittäjyydestä ja todettu, että kyllä sitä näinkin elää. Ja nyt sitten taivastellaan, kun hautomoyritykset eivät kasva. Näillä lähtökohdilla ja hautomoihin valinnan kriteereillä ei sen pitäisi olla kauhean hämmästyttävää. Kyse on vain virkamiehen valittujen taloudellisesta tukemisesta. Valitettavan usein tuensaajat ovat oppineet vain sen, miten turvataan julkisten tukien saanti.

Samoihin aikoihin, laman alkuvaiheessa, elinkeinoelämä harkitsi panostamista uusien yritysten synnyttämiseen uusyrityskeskuksien avulla. Tarkoituksena oli siirtää yrityselämän osaaminen yrittäjyyttä harkitsevien käyttöön. Ei siten, että yritykset rahoittaisivat neuvovan ”virkamiehen” vaan siten, että elinkeinoelämässä toimivat neuvoisivat yrittäjäkandidaatteja kehittämään taloudellisesti kilpailukykyisen liikeidean, joka myös on kannattavasti hänen toteutettavissaan. Ja alusta lähtien kävi selväksi, että julkisen vallan mukaantulo hallintoon rapautti toiminnan. Suurin osa keskuksista ei juurikaan käyttänyt elinkeinoelämän maksutonta asiantuntemusta, eivätkä kunnat ja valtio antaneet tälle panokselle arvoa muuta kun juhlapuheissa. Arvoa tuntui olevan vain sillä rahamäärällä, jolla he ”tukivat” toimintaa ei sillä osaamisella, joka vain heillä on antaa. Ja sen lauluja johtaja laulaa, jonka leipää syöt. Joten jahkailuun ja pelkkään maksamiseen kyllästyvä elinkeinoelämä vetäytyy vastuusta. Hoitakoon julkinen valta myös yrittäjyyden edistämisen….

Mikä on sitten se kuvittelemani yhteinen selitys

Meillä asiat halutaan hallinnoida hyväksi. Ei meillä haluta sietää uutta ja erilaista. Meillä samanlaisuus, tasa-arvo, konsensus, pysyvyys on kanonisoitu. Porukka päättää. Erilaisuus, muutos, kehitys ovat tuntematonta, uhkaavaa ja vaarallista. Siinä kun joutuu valitsemaan ja sitoutumaan. Ja aika suurella todennäköisyydellä tekee myös virheitä. Ja pienessä maassa virheitä on mahdollista tehdä vain kerran. Sen jälkeen olet luuseri. Ja siitä kuka on luuseri, siitä päättää porukka. Se porukka, joka ei ole tehnyt virheitä. Tai ainakaan ei ole jäänyt niistä kiinni. Ja kun päättäminen on niin vaikeaa, päättäjinä ovat ne ”poliittisesti” kyvykkäät, broilerit. (Eivät yksinomaan puoluepoliittiset broilerit.) Ne jotka eivät uraansa ja mainettaan kaiken maailman haihatteluihin sido. Ne, joille politiikka on valtaa ja ura. Ja auta armias, jos kuviteltu valta tai ura joutuu vaaraan. Sitten käytetäänkin koko sosiaalinen verkosto ja pääoma uhkaajan tai kuvitellun uhkaajan ruotuun panemiseen. Jos siinä samalla kehitys hidastuu tai estyy kokonaan, hällä väliä. Oma valta ja ura turvattiin.

Tämä ”hallinto” toimii jo lapsesta alkaen. Se mahdollisesti vielä vauhdittui laman aikana kun oman toimeentulon turvaaminen pakotti tekemään töitä ”vuorotta”, kun epävarmuus jäyti perheen huoltajia, kun talouden vaikeudet rikkoivat perheitä. Ja jättivät lapset laskun maksajiksi.

Kuten jo monessa aiemmassa kirjoituksessani olen väittänyt olemme mielestäni luoneet itseään ruokkivan yhteiskunnallisen rakenteen, jonka muuttaminen ei enää äänestäjiltä onnistu vaikka haluakin olisi. Rakenteen vaikutuksia yksittäiseen kansalaiseen, iällä ei väliä, voisi kuvat termeillä SVABODA ja SOROMNO.

Ensimmäinen SVABODA kuvaa minulle kurittoman, kuvitellun riippumattomuuden ja vapauden hullaannuttamaa laumaa, joka ei katso olevansa vastuussa mistään eikä kenestäkään. Omat itsekkäät vaistot ohjaavat laumaa ja sen osasia. Lauma on oikeassa ja poikkeavuudet eliminoidaan, tavalla millä tahansa.

Toinen SOROMNO taas täydellistä piittaamattomuutta, puuttumattomuutta, hällä väliä asennetta kaikkeen ja kaikkiin, niin kauan kuin oma mukavuus ei siitä kärsi. Sitä ajattelutapa, joka ilmenee myös ajattelussa, että kyllä valtion ja/tai kunnan ja/tai jonkun viranomaisen tai asiantuntijan täytyy tämä hoitaa…. Kunhan ei itse tarvitse.

Ja näin Uutisblogissa eilen. Synkkää on. Marraskuinen pimeys painaa taivaan niin alas, että pää on vaarassa puristua kasaan. Uutisista vyöryy synkkyys toisensa perään….

Mutta:

Kyllä Herra airot antaa,
mutta itte tarttis´soutaa.

Vaikka siinä tulee hiki ja känsiä käteen.


PS. (28.5.2012)

Kopioidessani tämän artikkelin juuri nyt entiseltä blogiltani Kauppalehdestä tänne blogspottiin, tapahtuu se tietysti jostain syystä. Ainoa valtakunnallinen uutisoi juuri tänään, varmaankin puolueiden nuorisojärjestöjen jäsenmääräkuprujen vaikutusta niiden saamaan valtionapuun peratessaan, vertailuna kolmen nuorisojärjestön tulorahoituksen lähteet ja kustannusten kohteet.

Vertailu osoittaa kiistattomasti, että verovaramme käytetään ainakin esimerkkinä olevan yhden puolueen, Kokoomuksen nuorisojärjestössä hallinnon kasvattamiseen. Sitä ei käytetä edes nuorison poliittiseen kasvattamiseen, ellei kasvattamisena pidetä politiikan rahoittamista yhteisistä varoistamme. Eikä se liene todellakaan valtionavun tarkoitus? Kasvattaa maahan poliitikkoja, jotka osaavat vain käyttää verovaroja mahdollisimman tehokkaasti omiin tarkoituksiinsa?