Kyllä, naapurimme iso poika Vladimir Stalinovytsh Putler siirsi arktista laivastoaan Välimerelle. Kyllä, hän siirsi keskimatkan ohjuksia - potentiaalisia ydinpommin kantajia - Kaliningradiin. Kyllä, hän siirsi uusimpia ohjushävittäjiään Itämerelle - entiselle Rauhanmerelle. Kyllä, hän osallistuu Groznystä hankkimillaan opeilla Aleppon totaaliin tuhoamiseen tavalla, jota yksi hänen esikuvistaan aikoinaan kutsui nimellä ausradierung. Kyllä, hänen mielestään Neuvostoliiton hajoaminen on viime vuosikymmenien suurin geopoliittinen katastofi ja kyllä, hän haluaa rakentaa uuden Imperiummin, kaikista Tsaarien Venäjään edes joskus kuuluneista
Eikä hän ole poistanut joukkojaan sen paremmin Krimiltä kuin Itä-Ukrainastakaan. Georgiasta irroittamansa Itä-Ossetia ja Abhasia ovat Transnistrian lisäksi edelleen vuotavina haavoina, tai jäädytettyinä konflikteina Mustan meren rannikolla. Ja uutiset hiljaisista vihreistä miehistä ovat muuttuneet uutisiksi osallistumiseksi Yhdysvaltojen presidentin vaaleihin, hakkeroimalla ja vuotamalla hakkeroinnin tuloksia Wikileakin välityksellä. Ja nyt odotetaankin, missä määrin hän onnistuu sotkemaan Yhdysvaltojen vaalituloksen hakkeroimalla elektroniset äänestyskoneet.
Ja suomensyöjäksi hänellä varmasti on riittävä ruokahalu. Varmaan Putler on muuten ihan kiva kaveri ja luotettava. Erityisesti siltä osin, että hänen sanomisiinsa ei pidä luottaa. Yksinomaan varautua. Motiivi, tilaisuus, resurssit - kyllä ne kaikki löytyvät. Tarvittaessa. Aikanaan.
Pitäisikö Jean-Claude Junckerin esittelemää ideaa, EU:n yhteisen armeijan perustamista vielä sittenkin tarkemmin miettiä? Jos ei muusta syystä niin siksi, että kyseessä itse asiassa onkin, itse ehdotusta ripeästi kannattaneen Sauli Niinistön lempilapsi, johon hän on mahdollisesti EIB-aikanaan saanut hyvän ystävänsä Junckerin innostumaan? Mietitään sitten.
Suomen puolustus ei koskaan voi olla niin vahva, että se kestäisi innokkaan suurvallan yksin Suomea vastaan keskittämää hyökkäystä loputtomiin. Atomeihin turvautumalla pienempikin suurvalta saisi maamme polvilleen hyvin nopeasti. Jo uskottava uhkaus keskisuureltakin, jopa pieneltäkin, terrorijärjestöltäkin taitaisi riittää? Monesta suomalaisesta jo nämä kaksi seikkaa yksin riittäisivät varmaan syyksi hakea NATOn jäsenyyttä?
Pohjoismaista puolustusliittoa, tai kun siihen ei ole reaaleja mahdollisuuksia Pohjoismaista puolustusyhteistyötä tai paremman puutteessa puolustusyhteistyötä, tai edes puolustusvälineyhteistyötä Ruotsin kanssa haikailevat mahdollisesti vielä useammat? Ja sitten on joukossamme niitäkin, joiden mielestä Venäjä ei meille ole uhka ollenkaan; NATO on.
Kansalaisten selkeä enemmistö ei kannata NATOn jäsenyyttä, eikä liene koskaan kannattanutkaan. Jäsenyyttä kannattavien mielestä enemmistön lukuisissa kyselyissä ilmaisema kielteinen kanta on seurausta monivuotisesta ”aivopesusta”, vääristellyistä tiedoista jäsenyyden kustannuksista ja sitoumuksista sekä naivista toiveajattelusta Venäjän tarkoitusperien suhteen.
Kun ”kustannukset”, joista kai keskeisin on puolustusmenojen suositeltu 2%:n suuruus suhteessa BKThen eivät päätä voi huimata, ja ne joka tapauksessa käytetään kansakunnan oman puolustuksen kehittämiseen ja ylläpitoon, jää tosisasilliseksi syyksi ilmeisesti opittu itsesuojeluvaisto Venäjän naapurivaltiona. Venäjä nyt laajasti ottaen, sen kulloisestakin ilmiasusta riippumatta. Niistä NATOn ”jäsenmaksuista” kun ei pienuutensa johdosta kannata yöuniaan menettää.
Jäsenyyden vastustajista keskeisimmät pelot sitoumuksista liittyvät kai joutumiseen ”pakosta” mukaan USAn johtamiin sotilaallisiin seikkailuihin ja selkkauksiin eri puolella maailmaa ja vaatimuksesta luopua yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyä ammattiarmeijaan? Kun näitä kahta väitettä kriittisesti tarkastellaan, ne on todettavissa virheellisiksi, vääriksi ja valheellisiksi. Kumpikin. Teoriassa. Mutta ottaen huomioon meidän suomalaisten poliitikkojen taipumuksen, jopa halun miellyttää ulkolaisia ja varsinkin ”suuria ja mahtavia”, on ainakin ensinmainittua pidettävä ihan varteenotettavana vastaväitteenä. Jos poliitikko ei selkänojaksi saa enää kotiryssää Tehtaankadulta, sellainen hankitaan Brysselistä, Berliinistä tai vaikkapa Luxemburgista, onpa sen hintana melkein ihan mitä tahansa. Vai olisiko toive sittenkin vain paikasta lihapatojen ääressä?
On kuitenkin syytä pitää mielessä, että EUn puolustusulottuvuus ja sen antamat takeet ovat pitkälti samat kuin NATOn. Olennaisena erona, että EUn puolustuksella ei ole operatiivista toimeenpanoelintä. EUn 28 jäsenestä 22 on ratkaissut puolustuksensa olemalla samalla NATOn jäsen, johon lisäksi kuuluvat USA, Kanada ja Turkki. Vaikka on luultavaa, että nuo 22 eivät ole kiinnostuneita luopumaan USAn turvallisuussateenvarjostaan – ja siitähän NATOssa on kysymys – voisi asiasta toki käydä keskusteluja. Käytiinhän niistä keskusteluja aikoinaan WEUn roolistakin silloin, kun kai lähinnä Suomen ja Ruotsin haluttomuuden seurauksena siitä 2010 luopua päätettiin? Tosin on hyvin vaikeaa kuvitella, että nuo 22 haluaisivat vaihtaa USAn, Kanadan ja Turkin vaikkapa Suomeen, Ruotsiin ja esimerkiksi Itävaltaan?
NATO-jäsenyyden Venäjän hyökkäystä ennaltaehkäisevä vaikutus lienee varsin kiistaton? Onhan totta, että mikään valtio ei vielä koskaan ole hyökännyt yhtäkään NATO-maata vastaan. Tosin kaiken maailman muut järjestäytyneen terrorismin muodot ovat jo moneen kertaan ja monen NATOn jäsenmaan kimppuun käyneet. RAF, Hamas, Taleban, Al Qaida, OAF, ISIS ... ja mitä näitä yksittäisten valtioden tukemia ”likaisen työn tekijöitä” onkaan. Mutta pieniä ”neulanpistoja” ne vasta ovat olleet. Toisaalta, kansainvaellukset vanhenevaan vanhaan Eurooppaan ovat vasta alussa nekin.
Nykyinen kehitys tuntuu vievän yhä suuremman kaaoksen suuntaan, eikä tässä muutoksen maailmassa enää hämmästyttäisi ollenkaan, kun jonain päivän ne muodostaisivat kukin omat ”kalifaattinsa”. Mutta kuten jo monasti todettu; ainoa kerta kun NATOn peruskirjan 5 artikkeliin nojaten on toimittu ei syynä ollut sen paremmin puolustautuminen jonkun valtion hyökkäykseltä kuin pienen reunavaltion puolustaminenkaan. Eikä Euroopan ollenkaan.
Kun otetaan huomioon, millä tavalla EMUssa pienten valtioiden näkökannat on tosiasiallisesti otettu huomioon ja millä tavalla keskeisimmät valtiot ovat voineet tehdä ihan mitä tahansa, panee miettimään tilannetta, jossa EU yhteisen sotajoukon pitäisi ryhtyä puolustamaan yhtä sen reunimmaisista jäsenistä Venäjän hyökkäystä vastaan. Sitä, jolla on suurin yhteinen 1300 km:n raja juuri Venäjän kanssa. Taitaisivat taistelijat jäädä aika vähiin? Tuskin edes pakotteita uskallettaisi miettiä?
Valitettavasti on kai hyväksyttävä, että usko EUn armeijan kyvystä ja halusta puolustaa Suomea tehokkaasti, perustuvat samaan perusteettomaan toiveajatteluun kuin ajatukset siitä, että Ruotsi, tai se yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa siirtyisivät jo ennen hyökkäystä itä-rajallemme puolustamaan maatamme Venäjän ei vielä toteutuneelta vaan vasta uhkaavalta hyökkäykseltä. Näinä Krimin ja Itä-Ukrainan todentamina hybridisodankäynnin kulta-aikoina.
Itsenäisen valtion perustavaa laatua olevana tehtävänä on halu ja kyky pitää huoli omasta ja kansalaistensa turvallisuudesta ja puolustuksesta. Näin Suomessa on menetelty vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksen jälkeen. Vaihtelevalla menestyksellä. Ainoana todellisena uhkana meille on tänä aikana ollut Venäjä, Venäjä, Venäjä. Viimeistään II maailmansota opetti, että haluammepa sitä tai emme, Venäjällä on – ymmärrettäviä, ja sen kokemuksista lähtien varmaan jopa hyväksyttäviä - pohteita aluettamme ja sen hallintaa kohtaan. Siitä taas seuraa, että meidän on pidettävä huoli alueestamme, mistä tahansa ja millä perusteella tahansa tehtävää hyökkäystä torjuaksemme. Meidän intressissämme ja turvallisuutemme kannalta on keskeistä, että myös Venäjä voi tähän luottaa.
Olemmeko me sitten pitäneet huolta turvallisuudestamme ja puolustuksestamme? Edes riittävästi? Jos kannamme huolta NATOn 2% suosituksesta, tuskinpa.
Ainakaan kun mediassa ja somessa keskustellaan puolustuksesta, ei siitä jää käsitystä, että kansalaiset pitäisivät puolustustamme uskottavana. Vielä huolestuttavammaksi muodostuu käsitys, kun ainakin osa upseeristosta – ellei suuri tai jopa suurin osa – tuntuu olevan samaa mieltä. Kuitenkin puolueita edustavat poliitikkomme ja puolustusvoimien johto pitävät kiinni siitä, että uskottavuutta riittää. Mitä muuta voi ajatella, jos parlamentaarisen työryhmän loppuraportti edellyttää puolustusmäärärahojen nostoa vain 150 miljoonalla vuodessa? Vain 150 miljoonalla tasolta 2.700 miljoonaa!Hienosäädöstä, omantunnon vaimentamisesta, ääntenkalastelusta tai itsepetoksen jatkamisesta moisessa ennemminkin on kyse.
Jos kriteerinä olisi pidetty tuota NATOn suosittamaa 2% olisi kasvattamisen tarve ollut luokkaa 600 – 700 miljoonaa vuodessa. Kun sitä ei vastuullisten poliitikkojen eikä edes puolustusvoimien ja puolustusministeriön virkavastuulla toimivien ammattimiesten mielestä ole pidetty tarpeellisena eikä välttämättömänä, eikä kukaan tästä ole isoa meteliäkään nostanut, on kai hyväksyttävä sen myös riittävän aina uskottavaan asti? Jopa tällaisina kasaantuvan epävarmuuden aikoina? Sotaharjoitusten lisääntyessä ja rajavaruskuntien aktivoimisesta huolimatta? Varmasti lisällekin käyttöä löytyisi, mutta jossain kai kustannus/hyöty- realisminkin on tultava otetuksi huomioon? Ehkä sitten tässä?
Ja onhan kyse kuitenkin paljosta muustakin kuin hallintoon, koulutukseen ja sotilaiden ”leluihin” käytettävän rahan määrästä. Johtajuus, organisointi ja erityisesti kansalaisten puolustustahto ja -kyky vaikuttavat suuresti mahdollisuuksiimme puolustautua, tuleepa hyökkäys miltä suunnalta tahansa. Kuten talvi- ja myös jatkosota osiltaan osoittivat, paljon enemmän kuin parhaankaan osaamisen ja ammattitaidon omaava asiantuntija uskookaan. Paljon löytyisi sillä saralla tehtävää ja olisi myös tehtävissä, jopa nykyistenkin määrärahojen puitteissa.
Halu ja kyky pitää huoli turvallisuudestaan ja puolustuksestaan voi toki toteutua myös liitoutumalla. Konkreettisin, ja ilmeisesti reaalisesti ajatellen ainoa mahdollisuus tällä hetkellä olisi, liittyminen täysijäseneksi NATOon. Kiistattomasti Venäjä vastustaa moista, eikä ole lainkaan varmaa, että se vain protesteja esittäen sen hyväksyisi. Enneminkin voisin kuvitella sen havainneen, että puolustusjärjestöä lähellä oleminen ei millään tavalla tarvitse vaikutaa sen provosoimiseen, häiritsemiseen tai valtaamiseen. Puhumattakaan siitä, miksi ihmeessä meidän pitäisi kuvitella kumartavamme länteen, kun itse asiassa vain pyllistäisimme itään?
Jos me suomalaiset sen sijaan provosoitua haluamme, kyllä meillä riittävästi aiheita löytyy. Alkaen ilmatilaloukkauksista ja maanostoista herkiltä alueilta päätyen 40.000 tai 80.000 sotilaan harjoituksiin Jäämerellä ja rajamme lähistön varuskuntien vahvistamiseen ja niiden iskuvoiman kasvattamiseen. Vaan miksi pitäisi? Eihän meille kuulu se, mitä veli venäläinen alueellaan tekee. Ei aiunakaan niin kauan, kun ei joukkojaan hyökkäystä varten ryhmitä. Sitä paitsi emmehän me osaa etujamme omalla alueellammekaan riittävällä ponnella valvoa.
Liittoutumisella on kuitenkin aina myös isompi hintansa. Toimintavapaus ”totuuden hetkellä”, loppupeleissä on huomattavasti rajallisempi, kuin ilman liittolaista/liittolaisia. Pienelle Venäjän rajanaapurille liittolaisuus voi käydä hyvinkin kohtalokkaiksi. Sillä ainoat, joiden keskeisimpänä ellei jopa ainoana pohteena on, tai ainakin pitäisi olla Suomen itsenäisyyden säilyminen, ovat suomalaiset itse. Vain me. Muille olemme kaikesta huolimatta vain yksi monista EUn pienistä valtioista, jonka menetys ehkä hetken harmittaisi, mutta ohi moinen menisi. Ilman sitäkin aurinko EUssa vielä nousee.
Turhaa on olettaa, että tänne NATO-liittolaisten joukkoja sijoitettaisi Venäjän hyökkäystä odottelemaan. Kuka heidät kutsuisi, ja kuka uskaltaisi tänne poikiaan lähettää, kun Venäjä omaa maatakin jo uhkaisi? Ja milloin se tapahtuisi? Nykyaikaisessa sodassa kun rintamat, missä ne nyt sitten kulkevatkaan, muuttuvat vauhdikkaasti? Mikä olisi riittävän aikaisin? Ja kun ne joka tapauksessa tulevat vasta hyökkäyksen alettua, ne ovat auttamattomasti myöhässä. Nykyisellään, ennen kuin edes osataan todeta kuka nimettömissä ja merkittömissä univormuissa hyökkää ja kuka heidät on paikalle kutsunut kuluu vähintään päiviä, ellei peräti viikkoja.
Kumpi ompi tärkeämpi; pyrkiä estämään maamme joutuminen aktiiviseksi sodankäyntialueeksi kaikissa olosuhteissa ja puolustaa maata itse ja silloin yksin vai puolustaa maata osana Venäjän karsastamaa NATOa? Tarvittaessa vielä senkin jälkeen, kun Venäjä on maan vallannut? Haluaisin tässä lainata Mannerheimin kirjettä Hitlerille elokuussa 1944; ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maasta tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Sama vaikutus olisi suurella todennäköisyydellä maan miehityksellä ja viimeistään sen jälkeisellä NATOn johtamalla takaisinvaltaamisella.
Toki jossain vaiheessa meidänkin saattaa olla pakko valita. Ja jos niin pitkälle joudutaan, varmasti onkin. Eikö kuitenkin ole parempi valita vasta silloin kun ei muuta voi ja luottaa lähinnä vain suomalaisiin sitä päätöstä tehtäessä? Suomen EU-jäsenyyttä perusteltiin aikanaan pitkälti sen turvallisuutta lisäävillä elementeillä. Katosivatko ne WEUn kuoppaamisen myötä?
When President Trump addressed the World Economic Forum in Davos last month, his jabs at the “nasty,” “vicious,” “fake” media earned him 
