Puolustuksemme kolme suurinta uhkaa - Islanti, Islanti, Islanti

On se helppoa Kataisella ja opetuslapsilla. Kun kansalaiset Islannin ilmatilaa ajatellessaan pohtivat, kumpi mahtaa olla taas tämän itsepäisyyden perussyy, lähentyminen NATOon vai Pohjoismainen yhteistyö, ei opetuslasten tarvitse moisilla tuumailuillaan päätään vaivata. Heidän ajattelussaan molemmat vain lisäävät maamme turvallisuutta. 

Näin siitä huolimatta, että Itsenäisen Suomen historia on toistuvasti osoittanut moiset kuvitelmat turhiksi. Kummankin osalta.

Meillä on jo aivan riittävästi osoituksia siitä, mitä saadaan aikaan toiveajattelulla. Talvi- ja sen seurauksena jatkosota ovat siitä kalliita sotilaallisia esimerkkejä, suomettuneen Suomen perimä yhteiskunnallisen psykohistorian. 

On tietysti mahdollista ajatella, että Islannin ilmatilan valvontaan osallistuminen on hintaa siitä, että Yhdysvallat on ollut valmis myymään Suomelle aseita esimerkiksi risteilyohjuksia ilmavoimille, taktisia ohjuksia herätemiinojen kaukolevitykseen (henkilömiinoista luopumisen seurauksena), lähialueen ilmatorjuntaohjuksia, panssaritorjunta ja meripuolustusohjuksia… . Jos näin on, olemme todella surkeita kauppamiehiä, eikä tilanteen näin ollen, asian todellista olemusta kukaan ”vastuullinen” varmasti suostu paljastamaan.

Vai voisiko olla niin, että kun ei Libyaan päästy mukaan edes Ruotsin siivellä, virhe on korjattava lentelyllä Venäjän ja NATOn kannalta yhdellä maailman tärkeimmistä merialueista? Osana NATOn itselleen ottamaa valvontatehtävää?

Ei ole Suomen kannalta riittävää tietää mitä ajatellaan Washingtonissa, Berliinissä, Brysselissä, Tukholmassa tai Reykjavikissä. Enkä väitä, että opetuslapset edes sitä tietäisivät. Mutta heidän kannattaisi uhrata hetki myös ajatuksille siitä, mitä ajatellaan Suomessa ja Moskovassa?

Onneksi Suomi - lue Katainen - sentään tekee itsenäisesti oman päätöksensä. Tosin odotetaan, että Ruotsi ensin tekee päätöksensä. Jos se on myönteinen, Katainen liittää Suomen Islannin Ilmasirkukseen, jos taas kielteinen Suomikin jättäytyy osallistumasta. Mutta itsenäisesti. Miksi? Ei kai edes Katainen kuvittele, että Ruotsi nyt suostuisi puolustamaan Suomea tai edes itseään Karjalan Kannaksella?

Niin ikään onneksi Suomi ei sentään vielä ole päättänyt onko kyse vain ilmavoimien harjoituksesta vai tunnistus-, valvonta-, käännytys- vai ilmatilan puolustustehtävästä. Jää sentään vielä muutama mahdollisuus edetä suuntaan tai toiseen. Tai minne muualle tuuli sitten milloinkin kuljettaa. Tällä varmaa haetaan sitä luottamusta Suomen kannan pysyvyyteen, joka turvaneuvostoäänestyksessä taisi olla muilta kateissa?

 

Suomi on siis mukana antamassa. Vaan mitä olemme saamassa? Ainakaan oman maamme puolustusta emme voi rakentaa sen paremmin NATOn kuin Venäjänkään varaan. "Blokkien" puskurivyöhykkeiden puolustamisesta ovat kiinnostuneet vain puskurivyöhykkeet itse. Tositilanteessa niiden kohtalona on tulla ensimmäisinä osaksi sotatoimialuetta. Se ei liene Suomen turvallisuuspolitiikan tavoite?

Kun omaa puolustusta leikataan kuin viimeistä päivää herää erityisesti kysymys, mitä teemme Islannissa? Emme ainakaan ole karsimassa kulujamme, olemmehan itse asiassa auttamassa köyhää NATOa karsimaan omiaan. Kissa kiitoksilla elää.

Islanti, sen paremmin kuin Ruotsi tai Norjakaan ei ole halukas ilmatilan valvontaan Itärajallamme, Islanti ei edes kyvykäs. Eikä ainakaan Suomen intressien vuoksi. Ei tänne Suomea tai suomalaisia kukaan koskaan tule puolustamaan. Itse se meidän on tehtävä, jos haluamme. Ja tapahtuupa  alueemme loukkaaminen miltä suunnalta tahansa. 

Suomenlinnassa, Kustaan Miekan portin pieleen kirjatut lauseet ovat äärimmäisen hyvä ohje myös vastaisuudessa. Natosta ei näillä näkymillä ole meille turvatakeeksi, rajamaa kun olemme. Ennen kuin Nato ehtii edes herätä, meidän ylitsemme on jo kävelty. Ja herra paratkoon, jos Nato sitten vielä päättää kävellä meidän yli uudestaan. Eiköhän vaan olisi parempi pitää huoli omasta puolustuksesta ja itsenäisistä Venäjä-suhteista? 

Ei ole Suomen eikä varsinkaan Suomen ilmavoimien asia valvoa Islannin ilmatilaa. Sen on NATO ottanut vastuukseen. Hoitakoot itse itselleen vapaaehtoisesti ottamansa vastuun? Eikö NATOn peruskirjan 5 artikla tarkoita juuri tätä?

Kuntavaalien kestokrapula

Poliittisessa vuodenkierrossa elämme nyt sitä tavallista krapula-aikaa, kun puolueet ja media surkutteleva alhaista äänestysprosenttia. Ei huolta. Se menee ohi. Noin parissa päivässä. Jälkiä jättämättä.

Nimimerkki: Kokemusta on

En yritä väittää, etteikö krapulaan olisi syytä, päin vastoin. Olemme jälleen saaneet nauttia politbyrokratiamme humalluttavasta eliksiiristä; vaaleista. Ja kun tuloksena muun ohessa on havainto, että yhä useampi äänioikeutettu on todennut, ettei moinen pelleily kannata edes sen verran, että näkisi vaivan äänestää meidän, jotka uskomme kansanvaltaan on syytä olla huolestua. Lisäksi me olemme ainoa porukka, joka kärsii siitä, että demokratiamme on puolueiden toimesta korvattu politbyrokratialla.

Mediassa hehkutetaan uusia tapoja kasvattaa äänestysvilkkautta. Niistä irvokkaimmat lienevät äänestyspakko, äänestyspalkkio, äänestysikärajan alentaminen tai vaikkapa puolueiden pitkät listat. Eikä tarvittaisi kuin yksi.

Annetaan jokaiselle aito syy äänestää!

Blogeja ja nettikeskusteluja seuratessa käy selväksi, että ainakin pääsääntöisesti kirjoitukset ja kommentit kertovat, että kansalaisilta on mennyt usko suomalainen demokratiaan. Ja se koskee poliittista järjestelmää kokonaisuudessaan. Puolueisiin, puolue-eliittiin, poliitikkoihin vaalijärjestelmään, rahoitukseen jne. jne. Erityisesti kuitenkin siihen, että omilla toimilla voisi kansakunnan päätöksentekoon vaikuttaa. Ja ellei mitään todella uutta ilmaannu tulemme seuraavissa vaaleissa kokemaan jälleen ennätyksellisen suureksi kasvaneen nukkuvien puolueen.

Mutta kirjoittajat esittävät monia asioita mitä pitäisi tehdä ja toteuttaa toisin. Usein jopa yksityiskohtaisesti selvittäen miten heidän mielestään pitäisi toimia. Ja vaikuttaa siltä, että niitä paljonpuhuttuja vaihtoehtoja nykyiselle politiikalle löytyy etsimättäkin. Vaikka kuinka monia.

Mutta tarkastelutavassa on itsensä pettämisen maku. Tavallinen tossunkuluttaja ei ole päättämässä, ei Eduskunnassa, ei edes valtuustossa. Siellä päätöksiä tekevät hallitus ja puolueet, joille kansalaiset ovat äänestämällä tai äänestämättä antaneet valtakirjansa hoitaa kansakunnan yleisiä ja yhteisiä asioita vaalien välillä. Eli kansalaisten mielipiteillä ei ole juurikaan vaikutusta puolueitten toimintaan. Varsinkaan vaalien välillä.

Voisiko olla toisin? Millä tavalla tavallinen äänestäjä voi vaikuttaa siihen, että politiikkaan palautuu moraali ja kansanedustajat saadaan vastaamaan toimistaan äänestäjille eikä puolueille? Miten perustuslain 29 § vastainen puolueitten ryhmäkuri saadaan voimaan ja sen rikkominen sanktioitua? Eli miten äänestäjien pitäisi toimia, että päättäisi tilanteeseen, jossa heidän sanomisellaan on merkitystä?

Varsin vähän puututaan kirjoittelussa siihen, voidaanko siihen päästä ja miten sinne päästään? Se kun ei ole helppoa porukalle, joka ei varsinkaan vaalien välillä ei enää itse voi kansakunnan tekemisestä päättää. Siis tavalliselle äänestäjälle.

Tällaisen tavallisen tossunkuluttajan vaihtoehdot, siis lailliset ja rauhanomaiset ovat aika vähäiset:

1. Äänestää "oikein" = mielestäni oikeaa ehdokas/puolue yhdistelmää.
2. Lähteä mukaan puoluepolitiikkaan ja äänestää oikein.
3. Lähteä mukaan puoluepolitiikkaan ja ryhtyä itse ehdokkaaksi.
4. Perustaa uusi puolue ja ryhtyä itse ehdokkaaksi.
5. Jättää äänestämättä, eli nukkua yli vaalien.
6. Äänestää kirjoittamalla lippuun JOKU MUU. Esimerkiksi.

Minulle ei muita tule mieleen.

Taustaksi

Johtuen äänestysmenetelmästä (D´Hontin järjestelmä) suuret puolueet ovat aina etulyöntiasemassa ja muutokset ovat vaalista toiseen hyvin pieniä. Muutamien prosenttiyksikön suuruisia. Suurikaan "protestisiirtymä" joka ehkä näkyy äänimäärissä, ei näy paikkalukujen muutoksessa lainkaan.

Johtuen historiasta on meille kehittynyt kolmen - neljän suuren puoluekartelli (olkoonpa RKP sitten katoavana vaikka mukana siinä), jonka ovia nyt kolkuttelee puolueeksi muuttunut Vihreä liike. Tosiasia on kuitenkin, että hallitusta muodostettaessa kolmesta suuresta kaksi on aina mukana. (Ja tietysti RKP.) Ja ns. hyvävelikerho - Maan Tapa - poliittinen konsensus - poliittinen eliitti - korruptio on vain edellä mainittujen puolueitten aikaansaannosta. (Vihreät ovat vasta puolueeksi muodostuneet, eivätkä ilmeisesti ihan vielä täysivaltaisia kartellin jäseniä.)

Äänestysmenetelmä tiputtaa pois 1. vaihtoehdon. Yhden yksittäisen ihmisen ääni ei kauas kanna, kun äänioikeutettuja on yli 4 miljoonaa. Tarpeellista äänikeskittymää ei ole saatavissa aikaan. Ja jos olisi se saattaisi vetää mukanaan enemmänkin henkilöitä, jotka eivät missään tapauksessa ole niitä "oikeita". Pelkällä oikean ehdokkaan/puolueen äänestämisellä ei mikään tule muuttumaan. Sama, joskin vielä korostuneempana on tilanne, jos ”oikeana” pitää ns. pelle puolue/ Pelle ehdokasta, siis vaihtoehtoa, jota ei missään tapauksessa ”oikeasti” äänestäisi. Nimittäin Pelle voi vielä tulla valittua ja vetää mukanaan muitakin ”törppöjä”.

Se, että vauhdittaisi 1. vaihtoehtoa lähtemällä itse mukaan ei toimi yhtään sen paremmin. Kuinka kauan kestää tulla puolueessa niin keskeiseksi, että pääsee mukaan ”lautakuntatyöhön”, kuntavaaliehdokkaaksi, kunnanvaltuutetuksi, eduskuntavaaliehdokkaaksi, kansanedustajaksi? Ja sitten vielä sellaiseksi, joka pystyy vaikuttamaan ryhmäpäätökseen? Sillä käytännössä ns. ryhmäkuri estää enemmistön kannasta poikkeavan äänestyskäyttäytymisen mahdollisuuden. Ja se on kerrasta poikki. Toisaalta, voidakseen edetä poliittisella urallaan henkilön on täytynyt samaistua muiden aktiivien toimintatapoihin jo siinä määrin, että muutosvoimaksi hänestä ei ole. Seura tekee kaltaisekseen. Siinä menivät vaihtoehdot 2. ja 3.

Viimeisin eduskuntapuolue on kansanliikkeenä 1970 -luvulla syntynyt vihreä liike. Puolueeksi se kasvoi vasta tänä vuonna. Ollaan jälkimmäisestä mielipiteestä mitä mieltä tahansa, kasvu riittävän isoksi ja sellaiseksi, että edes sen johto on sitä mieltä, että sen toimilla on ratkaisevaa merkitystä poliittiseen järjestelmäämme, on vuosikymmenien projekti. Toisaalta Eduskunnan ulkopuolella on puolueita yhtä monta kuin sisällä, eli 8. Ja uusia on taas perusteilla. Niitten viime eduskuntavaaleissa yhteensä saama äänimäärä jäi noin 1,5 prosenttiin annetuista äänistä. Eli edes yhtenä vaaliliittona, ne eivät saisi ensimmäistäkään kansanedustajaa uuden 3 % äänikynnyksen vuoksi. Joten 4. vaihtoehto ei ainakaan takaa muutosta näkyvissä olevassa tulevaisuudessa.

Sitten olisi vielä jäljellä valinta nukkuako vai käydäkö kirjoittamassa lippuun JOKU MUU, eli jättää tarkoituksella hylättävä äänestyslippu.

Moni äänestäjä on kertonut jättävänsä protestina vaalit väliin. Liittyy nukkuvien puolueeseen. Ei ihme, että nykyisin pääsemme noin 60 % äänestysaktiivisuuteen eduskuntavaaleissa. Ilmeisiä mielenosoittajia on ilmeisen paljon. Mutta toimiiko protesti?

Ei toimi. Jo monissa vaaleissa kommentaattorit, puolue-eliitin edustajat ja media taivastelevat pienentyvää äänestysaktiivisuutta. Päivän tai kaksi. Ja ymmärrettävästi kääntävät viestin itsensä kannalta parhain päin. ”Äänestäjät ovat tyytyväisiä, eivätkä siksi katso tarpeelliseksi vaivautua”. Kriittisimmät toteavat ”Liian monet ovat syrjäytyneet yhteiskunnan päätöksenteosta” ja jättävät asian siihen. Lopputulos on nukkujien kannalta sama. Eihän nukkujien ääniä edes lasketa, pelkkä vähennyslaskun tulos. Eihän se sisällä edes aktiivista tekoa. Sitä ei pidetä mielenilmauksena. Sitä pidetään demokratiaan kuuluvana osana, väistämättömänä ilmiönä, ”luonnonlakina”. Siinä meni 5. vaihtoehto.

Mitä sitten kertoo se, jos ”perinteinen” äänestystuloksemme Eduskuntavaaleissa

Äänestäneitä 60 %

joista hylätty 1 %

Äänestämättä jätti 40 %

muuttuu muotoon

Äänestäneitä 70 %

joista hylätty 20 %

Äänestämättä jätti 30 %

Täysin mahdollinen tulos, jos nykyisen puoluepoliittiseen järjestelmään kyllästyneet äänestäjät ymmärtävät, että annettu ääni, vaikkakin hylättävä ääni on aktiivinen teko. Se kun on mielipide, aktiivinen kannanotto. Kannanotto siihen, että yksikään tarjolla oleva ehdokas/puolue yhdistelmä ei äänestäjälle kelpaa. Ja se on erittäin merkittävä teko, sillä loppujen lopuksi millä muulla tavalla äänestäjä voi poliittiseen apparaattiin vaikutta? Tarkoituksella hylättävän äänen jättävä ei luovu äänioikeutensa käytöstä. Hän käyttää sen protestina, sillä ainoalla protestoimisen tavalla, joka on tarkoituksenmukainen. Eikä sen protestin merkitystä edes voida selitellä parhain päin.

Sanot ehkä; Mutta eihän mikään muutu? Eihän vaalin tulos muutu? Vastaan - Kyllä ja Ei.

Koska JOKU MUU ei ole henkilö, ääni hänelle kasvattaa vain protestin voimaa. Valinnat tehdään, luonnollisesti edelleen niitten henkilöitten joukosta, jotka ovat ehdokkaina. Koska JOKU MUU ei ole puolue, ääni hänelle ei ole henkilöiltä pois. Valinnat siis tehdään kuten ennenkin. Mutta, edellä olevaan esimerkkiin viitaten, jos 20 % äänioikeutetuista protestoi tavalla, jota ei voida selitellä parhain päin, kyse on valittujenkin ehdokkaiden laillisuuden kyseenalaistamisesta. Itse asiassa koko sen puoluepoliittisen järjestelmän laillisuuden kyseenalaistamisesta, jossa toimitaan.

Ja aivan varmasti sen viesti ymmärretään. Ei välttämättä puolue-eliitin toimesta. Ei ensimmäisellä kerralla. Mutta valittujen edustajien toimesta. Sillä ainoastaan he voivat olla kiinnostuneita seuraavien vaalien tuloksesta. Omalta kannaltaan.


Ja mietipä. Edellä esitettyyn verrattuna, mikä on vaihtoehto? Sillä demokratiasta kannattaa maksaa.

Annetaan jokaiselle aito syy äänestää!

Tämä artikkeli on kirjoitettu ja julkaistu alunperin 4. marraskuuta 2009 otsikolla Poistetaan puolueilta oikeus edustaa meitä, Kauppalehden blogissa Eagles fly singly. Se ja kehoitus puolueille, antaa äänestäjille syy äänestää on ajankohtainen vaaleista toiseen.

Suomen Syöjän sanomaa. Ota opiksi.

Suomen Syöjä Juri Komissarov alias Juri Derjabin, Neuvostoliiton entinen diplomaatti ja Suomen suurlähettiläs on todennut, että puhe ystävyydestä Suomen ja Neuvostoliiton välistä suhdetta aikanaan kuvattaessa, ei ollut totta vaan puhdasta liturgiaa.  Niin ikään hän toteaa, että useissa yhteyksissä Neuvostoliiton edustajat puuttuivat Suomen sisäisiin asioihin, pyrkiessään pitämään Suomen ”lähellä itseään” ja Urho Kekkosen vallassa. Auttamatta esimerkeiksi nousevat - omasta muististani - Honkaliitto/noottikriisi, yhteiset sotaharjoitukset ja Kekkosen jälkeisen seuraajan valinta, niiden jo aikoinaan saaman suuren näkyvyyden ansiosta.

Sivusta ja kieltämättä lähinnä omien silmälasien läpi katseltuna tunnustus ei todellakaan hämmästytä. Aikalaisista vain opportunistisimmat poliitikot ja UKKn perinneyhdistyksen kunniajäsenet saattavat enää uskotella meille muille, että aika olisi muuta heiltä edellyttänyt. Siksi ei siitä tässä sen enempää.

Mielenkiintoiseksi artikkelin tekee jatkokysymys; miten on nyt ja tulevaisuudessa? Derjabinin ilmaiseman käsityksen mukaan liturgia on maittemme välisistä suhteista hävinnyt ja suhteet ovat normaalit, kahden tasa-arvoisen, sivistyneen maan suhteita. Uskokoon tämänkin ken haluaa ja miten haluaa. Todennäköisesti sen uskovat samat tai saman ajatusmaailman omaavat, jotka uskoivat ennenkin?

 

Tässä tapauksessa nimittäin normaalit, kahden tasa-arvoisen sivistyneen maan suhteet rakentuvat vahvemman oikeudelle. Mikään ei suhteissamme ole muuttunut, eikä muutu ennen kuin Suomi (ja muutama muukin Pohjois-Euroopan pikkuvaltio) on osa Venäjää tai Venäjän poliitikot, Vladimir Putin nyt etunenässä, luopuvat lopullisesti venäläisen imperialismin suurimmasta tavoitteesta; Pohjois-Atlantista Tyynelle merelle ulottuvasta Venäjästä. Eikä yksin sanoissa vaan teoissa. Eikä moisesta näy merkkiäkään.

Itsenäinen Suomi on ollut ja tulee aina olemaan Pietarin etumaastoa, sillä maantiedolle emme mitään mahda.  Samoin, Venäjä tulee aina (näkyvissä olevassa tulevaisuudessa) olemaan Suomeen verrattuna suurvalta. Ja pienenä valtiona Suomen (niin kauan kuin itsenäinen Suomi on olemassa) on tultava, tavalla millä tahansa toimeen Venäjän kanssa. Vaihtoehtona tiukan paikan tullen on vain Suomen itsenäisyys, ei Venäjän.

Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.

Maailmanloppu on peruutettu

liian lämpimän ilman takia.

Antarktiksen kasvava otsoniaukko, tuo maailmanlopun pelkoa vielä 10 - 20 vuotta sitten herättänyt ilmiö, jonka ihminen on kuulemma saanut aikaan ilmakehään päästämillään kemiallisilla yhdisteillä, joista vapautuu kloori- ja bromiatomeja stratosfääriin, on nyt toisiksi pienimmillään 20 vuoteen.

Onko syynä se, että ihminen on onnistunut pelastustoimissaan vai se, että kyseessä sittenkin on, ainakin suurimmalta osaltaan luonnonilmiöiden tavanomaista vaihtelua, on minulta turhaa tivata. Mutta isosta asiasta on kyse, onhan vähenemä lähes 30 % maksimista lähes 10 miljoonaa neliökilometriä.

Ja joka tapauksessa olen kovin tyytyväinen pienentyneestä melanoomariskistä, erityisesti eteläisellä pallonpuoliskolla.

Ikiliikkuja tämäkin

Suomen teollisuuden tulevaisuuden koko kuva?

Yle sen kertoi: Kilpailijoiden tilauskirjat täyttyvät - Turun telakan mahdollisuudet paranevat. STX:n Turun telakan mahdollisuudet napata himoittu loistoristeilijän rakennusurakka paranevat päivä päivältä: sitä mukaa kun kilpailijoiden tilauskirjat täyttyvät, vähenevät amerikkalaisen Royal Caribbean Cruisesin vaihtoehdot loistoristeilijän rakentajaksi.

Marginaalitoimittaja, joka pystyy toimittamaan kilpailukykyisesti vain silloin, kun muut eivät kapasiteetin täyskäytön vuoksi pysty.  Ja silloinkin vain, jos kilpailykykyä "dopataan" kansalaisten maksamista verorahoista.

Periaatehan on sama, kuin valtion velan jatkuvassa, noin 10 miljardia vuosittaisessa kasvattamisessa. Takaisinmaksu koittaa joskus, mutta siitä ei välitä kukaan, vaikka vientiteollisuuden maastamuutto tekee vuosi vuodelta yhä mahdottomammaksi maksaa niitä ainakaan vientituloilla. Eivätkä Angry Birdsit ja niiden kaverit meitä kauan elätä.

Kun marginaaliteollisuutemme kilpailukyky perustuu yritys-, vienti-, innovaatio- tai mihin tahansa muihinkaan, kansalaisten verorahoista maksettaviin tukiin tulee mieleen, että nyt poliitikkomme vasta ovat Ikiliikkujan keksineet.

Kumpi teki suuremman virheen? Microsoft vai Nokia?

Nokia kuulemma kuuluu Microsoftin historian pahimpiin mokiin. Saattaa tietysti hyvin pitää paikkansa. Mutta asialla on toinenkin puoli. Nokian suurin ja lopullinenkin moka on Microsoft.

Se on sitä vähintään kahta kautta.

Suuressa viisaudessaan Jorma Ollilan johtama Nokian hallitus taipui (?) pestaamaan pelastajansa Microsoftilta. Jumalallekin annettiin anteeksi vain yksi epäonnistuminen? Siinä vaiheessa ei ehkä voinut muuta tehdä suurimpien osakkeenomistajien reaktioiden pelossa?

Suuressa viisaudessaan Jorma Ollilan johtama Nokian hallitus salli nimittämänsä toimitusjohtajan Stephen Elopin jatkaa, huolimatta toistuvista amatöörimäisistä johtamisen virheistä. Niistä suurin oli yhtiön tulevaisuuden vaihtoehdoton sitominen Microsoftin tulevaisuuteen, polttamalla kaikki yhtiön itsenäisen jatkamisen muut mahdollisuudet. Tässä hän toimi samalla tavalla kuin Lothar Rendulic aikoinaan.

Suuressa viisaudessaan ei edes Risto Siilasmaan johtama hallitus ei ole halunnut, vai voinut vai uskaltanut toimitusjohtajaa vaihtaa. Siitä yhtiö, sen omistajat, työntekijät, valtio, kunnat ... kaikki varmaan kiittävät?

Tiedän jo kuitenkin mikä on vastuullisten vastaus viimeisenä päivänä: Ei meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Euroopan Alueiden Liittovaltio

Missä EU siellä ongelma, vai oliko sittenkin euro, joka oli Timo Soinin suuri ongelma? Mutta valuviasta huolimatta, euro on alun alkaenkin suunniteltu maailman, vielä tällä hetkellä, suurimman kotimarkkinan valuutaksi. Ja näyttää siltä, että manner Euroopan suurimmat kaksi valtiota aikovat vaikka kaksin pitää huolen siitä, että se muodostaa tulevaisuuden EUn kovimman ytimen.

Tähän mennessä suurimman uhan eurolle ja EUlle ovat muodostaneet Pohjois - Atlantisen finanssijärjestelmän suuret kansainväliset rahoituslaitokset, euromaiden poliitikkojen kyvyttömyys tehdä nopeasti konkreettisia ja ongelmien perussyyn poistavia, radikaaleja ratkaisuja. Vähitellen ja hivuttamalla kaksi keskeisintä valtiota on tehnyt selväksi, että euro pysyy "come hell or high water" kielellä, joka myös anglosaksisessa maailmassa ymmärretään. Samalla suurin uhka on siirtymässä veden taakse, ensin pienen mutta myöhemmin ehkä ison veden taakse?
 
Isolta Britannialta on EU perinteisesti sietänyt paljon sellaista, jota Saksa ja Ranska eivät purematta muilta jäseniltä niele. Jäsenmaksualennukset, veroparatiisit ja harmaan talouden kitkemisen estäminen ja anglosaksien pankkijärjestelmän tuomat muut epäkohdat muutamana esimerkkinä. Nyt ollaan sitten niin pitkällä, että julkisuudessa vakavasti mietitään kannattaako toimimatonta EUn kehittämistyötä jatkaa brittien aktiivisesti vastustaessa jopa yhteisön valuutan onnistumismahdollisuuksien tervehdyttämistä? Mutta onko Britannian jättäminen Euroopan ulkopuolelle edes mahdollista?

Ison Britannian saarelainen maailmanvalta on aina pyrkinyt ulkopolitiikassaan huolehtimaan siitä, että mannermaan puitteissa ei pääse syntymään mitään sitä uhkaavaa. Se on aina onnistunut pelaamaan tilanteen sellaiseksi, että yksimielisyyttä ei mannermaalle synny. Se voi sen itse, omalla toiminnallaan estää. Jatkaako se nyt vain vanhaa peliään? Jos näin on, ja niin nyt näyttää, se ei hyvää lupaa EUn tulevaisuudelle.

Koska kannatan kattavaa Euroopan Unionia, Suomen jäsenyyttä siinä, liittovaltiokehityksen edistämistä vaikeuksista huolimatta ja Euroopan kotimarkkinan, verotuksen ja rahoitusjärjestelmän yhtenäisyyttä mieluummin aiemmin kuin myöhemmin, ja pidän Ison Britannian osallistumista eurooppalaiseen yhteistyöhön onnistumisen ehtona, panen toivoni tällä hetkellä kateissa olevan eurooppalaisen johtajuuden löytymiseen.

Jotain uutta tarvitaan, koska nykyisiin kansallisvaltioihin pohjaava väestö-, talous-, historia- ja kulttuurijakautuman erikokoisuus ja -tasoisuus näköjään estää todellisen etenemisen kansalaisten Euroopan muodostumiselle. Nykyisellä rakenteella tästä ei taida tulla lasta ei...

Eilen Meilahdessa putkahti esille mielenkiintoinen ajatus ja uusi näkökulma entistä kansanvaltaisemman ja demokraattisemman, todellisen Alueiden Euroopan synnyttämiseksi. Korvataan kansallisvaltioiden muodostama Euroopan Unioni, Euroopan alueiden muodostamalla Euroopan Alueiden Liittovaltiolla.

Hyvän pohjan muodostaisivat nykyisten valtioiden aluehallintoyksiköt, joista osa jo muutenkin harkitsee irtaantumista "keinotekoisesta" kansallisvaltiostaan Baskit, Pohjois-Irlanti, Skotlanti, Katalonia, Pohjois-Italia, Lappi ja Pohjois-Suomi, Belgian flaamit ... Saksasta 16 osavaltiota, Isosta Britanniasta 9 hallintoaluetta Skotlanti, Wales, Pohjois-Irlanti ja merentakaiset alueet, Ranskasta 22 alueeseen, regioniin ja 5 merentakaiseen alueeseen jne. jne.

Liittovaltion rakenne voisi lähtökohdiltaan hyvin olla vaikkapa USAn rakenteen kaltainen;  kongeressi, ylähuone ja rinnalla itsenäinen korkein oikeus .... Eiköhän sitä ole jo riittävästi eri puolilla maailmaa sovellettu ja itse rakenne hyväksi havaittu?

Uhrataan kansallisvaltiot ja nationalismi yhteisen Euroopan rakentamiseksi. Gordionin solmu on avattu, tosin Euroopassa, ei Aasiassa. Eiköhän panna toimeksi?


PS.

Jos et joskus rakenna pilvilinnoja, tuskinpa koskaan rakennat mitään muutakaan.

Ilmasirkus Islannista

vai Helsingissä?

Jo on varsinainen sananselittäjä tämä uusi puolustusministeri Carl Haglund. Haluamatta millään tavalla asettaa edellisen, siis Stefan Wallinin kykyjäkään tällä alalla kyseenalaiseksi.

Onneksi Suomi sentään tekee itsenäisesti oman päätöksensä. Tosin odotetaan, että Ruotsi ensin tekee päätöksensä. Jos se on myönteinen Suomi ilmeisesti liittyy Islannin Ilmasirkukseen, jos taas kielteinen Suomikin jättäytyy osallistumasta. Mutta itsenäisesti.

Niin ikään onneksi Suomi ei sentään vielä ole päättänyt onko kyse vain ilmavoimien harjoituksesta vai tunnistus-, valvonta-, käännytys- vai ilmatilan puolustustehtävästä. Jää sentään vielä muutama mahdollisuus edetä suuntaan tai toiseen. Tai minne muualle tuuli sitten milloinkin kuljettaa.

Ei ole Suomen asia valvoa Islannin ilmatilaa. Sen on NATO ottanut vastuulleen, ei esimerkiksi EU jonka jäsen Islanti ei ole.  Jo siksi, että emme ole NATOn jäseniä meillä ei pitäisi olla osaa eikä arpaa Islannin ilmatilan valvonnassa, ellemme itse sitä halua. Miksi ihmeessä haluaisimme?

Ei ole kovinkaan todennäköistä, että NATOn ilmavoimat katsoisivat tarpeelliseksi puolustaa Suomen ilmatilaa tarvittaessa? Pitäisikö tässäkin edellyttää takuutukset, vakuudet ja vakuutukset?

Ideologinen este - yrittäjän voitto

Jutta tyttö koohkaa tässä vieressä tuutin täydeltä. Vastenmielistä. Niin kovasti valtionvarainministeri meillä jättää uskon varaan. Niin vähän tuntuu reaalimaailmasta tietävän.

Ideologinen keskustelu käytiin, kuinkas muuten kuntapalveluiden, siis ennen kaikkea kai terveydenhoidon yksityistämisen tarkoituksenmukaisuudesta. Ja Jutta on sitä vastaan, ideologisista syistä. Kas kun ei uskonnollisilta, sen verran kauas kai arkipäivän asiat ovat jo erkaantuneet kummastakin? (Kirjoitettu puolen päivän aikaan tänään.)

Jos siis ideologia muodostaa uskonnollisen esteen voisi toivoa, että demareiden puheenjohtaja käyttäisi aikaansa miettien ja ratkaisten sen, miten kuntapalveluiden laatu ja kustannukset saadaan toteutettua yksityisiä paremmin? Sillä ilmeisesti ostokykyisten kansalaisten mielestä yksityiset tuottajat toimittavat kilpailukykyisempää tuotetta.

Mikä erottaa esimerkiksi juuri terveydenhoidon tuottajat toisistaan? Päätöksenteko ja vain se. Jos julkisesta päätöksenteosta tehdään yhtä joustavaa kuin yksityisellä, eroa ei ole. Eikä ongelmaa. (Ratkaisuksi sen tarjoaminen, että tehdään yksityisestä yhtä päätöntä kuin julkisesta on ehkä ideologisesti Jutan mieleen, mutta rationaalinen mahdottomuus. Yritteliäisyys kun pohjaa luovuuteen ja voitontavoitteluun.)

Eikä moisen homman hoitaminen voi olla ongelma ollenkaan. Poistetaan poliittisten puolueiden mahdollisuus vaikuttaa terveydenhoidon käytännön päätöksentekoon. Sillä julkinen sektori häviää juuri johtajuudessa. Jos poliittinen päätöksenteko osataan rajat sinne minne se kuulu - siis strategiselle tasolle - jäävät operatiiviset asiat alan ammattilaisille. Mutta miten poliitikot saadaan irrottamaan näppinsä asioista, joista he eivät mitään ymmärrä onkin sitten miettimisen paikka.

Sen jälkeen vasta voidaan käytännössä miettiä sitä, kenelle voitto käytännössä jaetaan.

Dosentit kilpasilla

Johan Bäckman kiertää Venäjää puhumassa päättömyyksiä ja Arto Luukkanen tekee ihan vastaavaa, mutta pysyy onneksi Suomessa. Kumpikin Helsingin Yliopiston dosentteja. Toisen alueena kirkkohistoria toisen oikeuspsykologia. Eipä uskoisi.

Yhteistä kummallekin - HYn lisäksi  -ovat valtavirrasta poikkeavat ajatukset, "yltiökärjistetyt" ulostulot ja haitallisuus meille suomalaisille. Samoin taitaa olla rajaton, kapea yksisilmäisyys? Ongelmajätettä kumpikin?

Eikä todellakaan löydy riittävästi täyspäisiä ottamaan haltuunsa kahden valtion sosiaalisen viestinnän hoitamiseksi takaisin reaalimaailmaan? Vaikka sitten pitäisi mennä Helsingin Yliopiston ulkopuolelle?


PS. 

Ulkoministeri ei ole uskottava kun on osallinen. Kummassakin maassa.


PPS.

Mitä tekee Thomas Wilhelmsson?

Kyllä minä taas niin makeasti Espoon poliitikoille nauroin

Ihmeellisiä tapoja lisätä kansalaisten kiinnostusta demokraattisen maan politiikkaan nuo poliitikot keksivätkin. Äänestysiän laskeminen, nuorisojärjestöjensä avustusten lisääminen, kunnallisen puoluetuen rakentaminen, avustajamääränsä kasvattaminen sekä kunnallisella että valtiollisella tasolla ja vaikkapa nyt jälleen kerran silmiini sattunut uutinen Espoon kunnallisista ammattipoliitikoista. Nämä keinot kaiken entisen lisäksi; "luottamus"toimet, toimet, virat, matkat, edustus...

Kyllä minä taas niin makeasti nauroin... ja nauraisin varmaan vieläkin, elleivät nuo elättimme olisi ihan tosissaan. Varmaan puolueiden ilmeinen luovuus muuallakin maassa riittäisi jopa siihen, että verot pannaan valtion maksettavaksi ja jokainen kansalainen saisi työpaikan ja toimeentulonsa ammattipoliitikkona?

Perusteluna nyt on se, että "Poliitikot kokevat jäävänsä virkamiesten armoille." Siis poliitikot haluaisivat, että alkaisimme maksamaan heille palkkaa siitä, että he johtavat ja valvovat niitä, joille jo ennestäänkin maksamme palkkaa? Niille, joita johtamaan ja valvomaan olemme heidät, kansalaisten edustajiksi kaltaisistamme valtuuttaneet. Eikö nyt viimeistään tämä todista, että valitsemamme edustajat ja puolueet, joita he edustavat eivät ole tehtäviensä tasalla?

Politiikka on ja sen pitää olla yleisten ja yhteisten asioitten hoitamista. Yleisten ja yhteisten asioitten valmistelusta, toimeenpanosta ja valvonnasta maksamme virkamiehille. Oman johto- ja valvontavastuumme olemme perustuslaissa luovuttaneet valitsemillemme edustajille lähinnä kai siksi, että meillä kaikilla ei voi riittää kiinnostusta ja aikaa kaikkeen? Sen sijaan valitsemillamme, puolueiden meille tarjoamilla ehdokkailla aikaa ja kiinnostusta onneksi tuntuu riittävän varsinaisen tuottavan työnsä lisäksi myös tähän. Nimenomaan onneksi, sillä ilman heitä ei ainakaan edustuksellinen demokratia voi uskottavasti toimia.

Poliitikko ei ole ammatti, se voi sen sijaan olla arvo. Eikä se arvostus kovin kaksinen taida olla? Vai olisiko se peräti luokaton? Vikamiehen rooli taas on ammatti-ihmisen rooli. Se on ammatti siinä kuin joku muukin. Tai sen ainakin pitäisi olla. Mikä mahtaa näiden broilereiden aikoina olla sen arvostus?

Voisivatko poliitikot olla mieluumminkin huolissaan vaikka siitä, että kansalaiset ovat jo aikaa sitten jääneet sekä puolueitten että puolueita edustavien poliitikkojen että virkamiesten armoille? Että yleisten ja yhteisten asioitten hoitaminen ei tavoittele hallinnon, tässä tapauksessa erityisesti hallinnon kulujen kasvattamista vaan asioiden hoitamista? Ettei meille käy kuin Kreikassa?


PS.

Ei liene kovin vaikea ymmärtää miksi puolueet haluavat siirtää poliittiset päätökset hallinnon kustannuksia lisäävät ja itseä koskevat päätökset yli vaalien?

Suulla suuremmalla:

"Hyväntahtoinen aurinko katseli heitä. Se ei missään tapauksessa ollut heille vihainen. Kenties tunsi jonkinlaista myötätuntoakin heitä kohtaan. Aika velikultia."

Markkinatalous on yhteiskunnan syöpä?

Markkinat toimivat jos riittävän monet tuottajat tarjoavat riittävän monille halukkaille tuotteitaan yhteisesti sovituin, tasa-arvoisin pelisäännöin. Se on tehokas, varmaan jopa tehokkain hinnanmäärityksen ja resurssien allokoinnin instrumentti. 

Olen markkinatalouden vakaa kannattaja.  En kuitenkaan ole koskaan ollut rajoittamattoman, säätelemättömän markkinatalouden kannattaja sikäli, jos sellaista koskaan on oikeasti ollutkaan. Nyt dogmiksi nostettua rajatonta globaalia markkinataloutta en kannata enää ollenkaan. Se kun ei enää toimi ihmisten ehdoilla.

Markkinataloudessa on nimittäin ikioma valuvikansa, oma Catch 22.  Ajan myötä nimittäin kilpailu keskittää ainakin tuottajat yhä vain suuremmiksi, tehokkaammiksi ja lukumäärältään vähäisemmiksi. Lopulta, kun tuottajia on vain muutama, kyseessä onkin muu kuin markkinatalous - ensin oligopoli ja lopulta monopoli. Viimeistään siinä vaiheessa markkinataloudesta on enää turha puhua. Monopoli ei enää ole ihmisten hinnanmäärityksen ja resurssien allokoinnin tarkoituksenmukainen instrumentti ollenkaan. Se on vaihtoehdotonta pakkovaltaa.

Mutta markkinoilla ongelmat alkavat jo huomattavasti aikaisemmin. Jatkuvaa kasvua ihannoivassa ja edellyttävässä yhteiskunnassa kasvusta tulee itseisarvo, menestymisen ja menestymättömyyden mitta. Ja muiden tarkoituksenmukaisten mittareiden puutteessa, pääoman käytön tehokkuus ja tuotto juurtuvat ainakin niiden mittareiksi, jotka pääomillaan tuotannon mahdollistavat, osakkeiden omistajien. Shareholder valuesta on pääomapohjaisessa yritystoiminnassa valitettavasti kasvanut yrityselämän ainoaksi tavoitteeksi.

Inhimillisen yritteliäisyyden ja yritystoiminnan yleisenä lähtökohtana on kuitenkin paljon muutakin, kuin tehdä itseisarvoisesti rahaa. Oman kokemukseni perusteella, joka tosin pitkälti pohjaa aikaan ennen vuosituhannen vaihdetta, vain hyvin harva yrittäjäksi aikova lähtee ”tekemään rahaa”. Ennemminkin lähdetään hakemaan toimeentuloa, elämisen edellytyksiä, parempia elämisen edellytyksiä, elintasoa, elämisen laatua, vapautta toteuttaa itseään ja visioitaan… niihin on aina tarvittu muuta kuin rahaa.  Varmasti tarvitaan myös rahaa, mutta se on tulos tekemisestä ja toiminnasta, ei tekemisen ja toiminnan itseisarvoinen tarkoitus. Enemmän tarvitaan toimialan asiakkaiden tarpeiden tuntemusta ja osaamista ne tarpeet täyttää.

Kasvaessaan yritys tarvitsee lisää pääomaa. Sitä saa tulorahoituksesta, sijoittajilta tai ”pankeilta”. Hankitaan sitä mistä tahansa, jossain vaiheessa shareholder value valtaa omistajien mielet. Tuotteilla ja visioilla sinänsä ei enää niin väliä, kunhan sijoituksen tuotto on tarpeeksi suuri ja siitäkin vielä kasvaa. Viimeistään silloin yritykset myös alkavat vaikuttaa markkinoiden pelisääntöihin siis poliitikkoihin, puolueisiin ja lainsäädäntöön.

Puolustettavat tai edistettävät arvot ovat isoja mutta niin ovat resurssitkin. Yrityksen vaihtoehtoina ovat vain: kasva tai kuole. Siinä vaiheessa vain harvoin kilpaillaan enää yritysten välillä siitä, kuka parhaiten tyydyttää asiakkaiden tarpeet. Kilpailu on siirtynyt yritysten väliseksi siitä, kenestä tulee se suurin ja kaunein, kuka saa kasvaa monopoliksi ja "ryöstää" kansalaisten rahat?

Ilmeisesti pitkälti rajoittamaton globaali markkinatalous on kasvanut nyt liian suureksi. Erityisesti tämä koskee pankkeja mutta lisääntyvästi myös muita aloja ja yrityksiä. Se ei ole sen paremmin kansalaisten kuin kansakuntien etu. Mitä niille pitäisi tehdä? Pilkkoa, paloitella vai kansallistaa? Vai riittäisikö, että kansanedustajat rajoittaisivat markkinatalouden toimijoiden oikeutta kasvaa? Vai pitäisikö kansojen edustajien olla päättämässä. 

Muussa tapauksessa markkinatalous uhkaa käyttäytyä syöpäsolun tavoin. Se tappaa ne yhteisöt, joissa se saa rajattomasti kasvaa.

Sivistymätön Suomi?

On oikeastaan aika surkuhupaista seurata, miten meillä Suomessa suhtaudutaan Venäjään. Siis ei historian Neuvostoliittoon vaan nykyiseen Venäjään.

Kun joku sikäläinen avaa, mistä tahansa asiasta sanaisen arkkunsa, puolet kansakunnasta tuntuu hyppäävän juoksuhautoihin ja toinen puoli alkaa todistella kuinka kohtuuttomia ja virheellisiin tietoihin perustuvia sikäläiset arviot ovat. Ja aina on niitäkin jotka katsovat, että oikeassa nuo ryssät ovat, asiassa kuin asiassa.

Meidän sisäistämämme "viholliskuva" on lähtöisin noin 100 vuoden takaa, venäläistämispyrkimysten "sortovuodet" ja vapaus/sisällissota. Ne sata vuotta ennen 1918 taisivat sittenkin olla meille aika auvoista aikaa? Kannattaisiko sittenkin vielä uudelleen selvittää pelkojemme ja varauksellisuutemme perussyyt?

Tällä hetkellä huolenamme ovat lasten huostaanottojutut, erityisesti yksi. Jopa itänaapurimme ulkoministeri on katsonut aiheelliseksi todeta, että emme toimi "sivistyneesti". Kun meillä viranomainen on lähtökohtaisesti vastuussa lapsesta, heillä ilmeisesti sukulaisten on ensisijaisesti huolehdittava omistaan? Valitan, tältä osin olen enemmän heidän linjoillaan. Mistä lienee peräisin ajatukseni siitä, että "verisiteen" muodostama vastuu, ehkä jopa empatia ylittää viranomaisen sympatian tai virkavastuun mennen tullen?

Meillä on nyt huostaan otettuna lähes 20.000 lasta. Mahtaako se osoittaa sivistystä edes meidän omissa silmissämme? En kuitenkaan väitä, että huostaanottopäätöksiä tehtäisi perusteitta tai tarkoitushakuisesti. En edes silloin, kun kyseessä ovat muut kuin "perussuomalaiset". Mutta mittarina 5,4 miljoonaisen kansan sivistyksestä...?

Kun asia ei kaiken kaikkiaan ole yksiniittinen ja "helppo" kirjaan tähän vielä näkemyksen, jonka jätin kommenttina kapteenin artikkeliin KL.fi:n sivulla otsikolla Mulkun mittako Venäjän ärhentelyn taustalla.

"Jos keskustelijat muistelisivat Putinin regimin strategian painopisteitä saattaisi mieleen palautua myös se osa, jossa Putinin porukka takaa kansalaistensa (kaksoiskansalaisuuden omaavat ml.) ja tarvittaessa varmaan myös ex-kansalaistensa turvallisuuden globaalisti. Ihan jenkkien tavoin. Siihen eivät vaikuta sen paremmin mulkun kuin peniksenkään pituudet.

Vain Joulupukkiin uskovat saattavat ajatella Putinin luoneen neuvostonahkansa ja luopuneen tsaarien ikiaikaisesta unelmasta Euraasian mantereen koko mitaltaan hallitsevasta imperiumista.

Casus belliksi riittää tarvittaessa kaikki, mikä herättää massojen voimakkaat tunteet oman asian oikeutuksesta. Toivottavasti tarvetta ei tule.

http://eaglesflysingly.blogspot.fi/2007/02/putin-ja-isovenalainen-itsetunto.html

Ei ole helppoa elo Ison Iitan rinnalla. Ei ole.