Huomioonne Kun harkitsette Kolmen korkeakoulun yhdistämistä yhdeksi huippuyliopistoksi painopisteenä Innovointi valmistuneen
työryhmäraportin pohjalta.Meillä Suomessa tärkeäkin yhteiskunnallinen
keskustelu lopahtaa helposti ennen kuin se on kunnolla edes alkanut.
Halusin siksi lähettää teille kummallekin laatimani yhteenvedon
Kauppalehden Ilkka Lammen uutisblogista 22.2.2007 otsikolla ”Onko
huippuyliopistossa järkeä?” Liitän tähän myös itse toimittamani version
sitä kommentoineiden mielestäni tärkeistä viesteistä. (Vastaan
luonnollisesti itse tästä leikkaa/liimaa yhteenvedosta. Alkuperäiset
löytyvät Kauppalehden Blogissa.)
Positiivista on paljon. Ehdotus ei liene säästötarve- vaan
kehittämislähtöinen. Näillä kolmella elementillä voi integroituna
osaamisena olla merkittävä, piristävä ruiske elinkeinoelämän
tulevaisuudennäkymiin. Elinkeinoelämä sitoutuu toivottavasti entistä
tiiviimmin koulutukseen ja ennen kaikkea sen kehittämiseen ja
hallintoon.
Meillä yliopistoja ja niiden tehtävää ei mielletä talouden ja
yhteiskunnan moottoreiksi. Suomessa ei ole vieläkään riittävän laajaa
poliittista ymmärrystä sille, että huomattava panostus lisäys
tieteeseen, tutkimukseen ja kehitykseen on Suomen kehityksen oikea tie.
Koko koulutusjärjestelmän pitää tuottaa alusta eli peruskoulusta lähtien
riittävä tieto-, sivistys- ja oppimiskykyperusta ja hyvä koulutus
kaikilla tasoilla.
Mitä (huippu-)yliopistossa opin saaneilta pitäisi voida edellyttää?
Himoa ja kykyä löytää uutta tietoa? Kriittistä ajattelua? Olevan
kyseenalaistamista? Vallitsevan totuuden epäilyä? Erilaisuutta? Halua
löytää vastauksia tai ratkaisuja ”tieteellisiin” ongelmiin? Valmiutta
selvittää jo selvitetyiksi luultuja totuuksia?
Tiede ja tutkimus ei synny käskystä vaan tutkijoiden halusta tutkia ja
kehittää jotakin. Yliopistoilla on oma kehityshistoriansa, niitä ei
luoda tyhjästä. Maailmanluokan yliopiston perustaminen hallinnollisella
päätöksellä on enemmän kuin vaikeaa. Onko suomalainen erityispiirre,
että julkinen keskustelu yliopistolaitoksen tulevaisuudesta liikkuu
tässä määrin byrokraattisella tasolla? Syvällinen tietämys näyttää
olevan keskushallinnolla, joka syöttää vaatimuksensa todellisille
toimijoille, siis yliopistoille?
Yliopisto ei ole valmistusyritys, johon suurtuotannon edut sellaisenaan
pätevät. Suuruuden skaalaetu ei välttämättä tuota tavoiteltua tasoa.
Omalla erityisalallaan yksi maailmanluokan tutkija voi muodostaa
huippuyksikön.
Yliopistolaitoksen todellinen ongelma ei ole yksiköiden määrä vaan
opetusministeriön määrittämien tavoitteiden ja toisaalta näiden
tavoitteiden saavuttamiseen kohdennettujen taloudellisten resurssien
täydellinen epäsuhta. Yliopistolaitos pyrkii täyttämään ylhäältä annetut
laadullisesti ja määrällisesti epärealistiset maisteri- ja
tohtoritavoitteensa rahoituksella, joka on tosiasiallisesti täysin
riittämätön tuottamaan maailmanluokan perustutkimusta ja siitä pohjaavaa
opetusta. Matalapalkkaisiin pätkätyösuhteisiin perustuva järjestelmä,
jota lisäksi leimaa jatkuva epävarmuus tulevasta, on kansallisesti ja
kansainvälisesti pitkällä tähtäimellä kilpailukyvytön rekrytoimaan ja
tuottamaan huippuluokan osaamista. On oikeastaan suoranainen ihme, että
Suomessa ylipäätään tehdään niinkin paljon hyvää tieteellistä tutkimusta
kun nyt tehdään ottaen huomioon että monen julkaisun on kirjoittanut
ihminen, joka saa siivoojanpalkkaa lyhyissä pätkissä (apuraha yleensä
1000-1200e/kk) ja ilman minkäänlaisia etuja tai kannustinpalkkioita.
Tohtoreita massa tuotetaan mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän mihin.
Suurimpina kulttuurieroina maailmalta palaavat mainitsevat lähes
poikkeuksetta keskustelevuuden. Opiskelijat, ujotkin, totutetaan
debattien ja suullisten presentaatioiden avulla perustelemaan työnsä
motiiveja ja ottamaan aktiivisesti osaa toisten tekemisiin. Pelottomasta
konfrontoinnista syntyy yhteisöllisyyttä, tuota mystistä paikan henkeä.
Näiden kysymysten ratkaiseminen vaatii keskustelua
yliopistokulttuuristamme, ehkä meistä yleisemminkin. Suomessa on
kuitenkin taipumus paeta sisällöllisesti hankalia ja kulttuurisesti
kipeitä kysymyksiä tekemällä niistä rationaalisia, struktuurien avulla
ratkaistavia ongelmia.
Eikä tämän pitäisi edes olla kenellekään yllätys koska Helsingin
yliopistoon pakkautuu edelleen monella alalla ns. parasta ainesta, onhan
hyvin monelle HY:n laitokselle sisäänottoprosentit vain 2-10% luokkaa,
kun taas joissakin muissa opinahjoissa sisään otetaan 30-50%. Onkin
melkoista Suomen niukkojen älyllisten voimavarojen tuhlausta, että tätä
ainesta monesti ajetaan “säästöliekillä”.
Tutkimuksen tekeminen Suomessa on mahdollisuuksien osalta lokeroitunut
jo nyt hyvin tiukasti ja siitä ei seuraa kuin huono tulevaisuus. Sana
“huippututkimus” on otettu yleiseen käyttöön tarkoitushakuisesti niiden
taholta, jotka ovat katsoneet tästä yhteisömielessä hyötyvänsä ja taas
valtion virkamiesmaisterit ovat syötin nielleet. Mitä on tapahtunut
näille “huipputukijoille”, rahoille joita käytettiin esim.
bioteknologian tutkimukseen. Ko.tutkijat vaativat edelleen yhteiskunnan
rahoitusta ja tulokset siirtyvät hamaan tulevaisuuteen eikä tuloksia ole
näkyvissä eikä myöskään tule, koska mitään oikeasti siihen suuntaan
näkyvää ei ole. Ilmeisesti nämä rahanjakoverkostoituneet tutkimusryhmät
saavat sananvaltaa tai vaikuttavuutta uudessa yliopistomallissa ja taas
tuhoisat seuraamukset näkyvät, rahaa kuluu ja mitään merkittävää ei
synny.
PS.
Erityisesti muille blogeja seuraaville totean, etten ilman erityistä syytä tästä aiheesta enää kirjoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti