Antti Kallionmäki ja Raimo Sailas, tervehdys

Huomioonne Kun harkitsette Kolmen korkeakoulun yhdistämistä yhdeksi huippuyliopistoksi painopisteenä Innovointi valmistuneen työryhmäraportin pohjalta.Meillä Suomessa tärkeäkin yhteiskunnallinen keskustelu lopahtaa helposti ennen kuin se on kunnolla edes alkanut. Halusin siksi lähettää teille kummallekin laatimani yhteenvedon Kauppalehden Ilkka Lammen uutisblogista 22.2.2007 otsikolla ”Onko huippuyliopistossa järkeä?” Liitän tähän myös itse toimittamani version sitä kommentoineiden mielestäni tärkeistä viesteistä. (Vastaan luonnollisesti itse tästä leikkaa/liimaa yhteenvedosta. Alkuperäiset löytyvät Kauppalehden Blogissa.)

Positiivista on paljon. Ehdotus ei liene säästötarve- vaan kehittämislähtöinen. Näillä kolmella elementillä voi integroituna osaamisena olla merkittävä, piristävä ruiske elinkeinoelämän tulevaisuudennäkymiin. Elinkeinoelämä sitoutuu toivottavasti entistä tiiviimmin koulutukseen ja ennen kaikkea sen kehittämiseen ja hallintoon.

Meillä yliopistoja ja niiden tehtävää ei mielletä talouden ja yhteiskunnan moottoreiksi. Suomessa ei ole vieläkään riittävän laajaa poliittista ymmärrystä sille, että huomattava panostus lisäys tieteeseen, tutkimukseen ja kehitykseen on Suomen kehityksen oikea tie.

Koko koulutusjärjestelmän pitää tuottaa alusta eli peruskoulusta lähtien riittävä tieto-, sivistys- ja oppimiskykyperusta ja hyvä koulutus kaikilla tasoilla.

Mitä (huippu-)yliopistossa opin saaneilta pitäisi voida edellyttää? Himoa ja kykyä löytää uutta tietoa? Kriittistä ajattelua? Olevan kyseenalaistamista? Vallitsevan totuuden epäilyä? Erilaisuutta? Halua löytää vastauksia tai ratkaisuja ”tieteellisiin” ongelmiin? Valmiutta selvittää jo selvitetyiksi luultuja totuuksia?

Tiede ja tutkimus ei synny käskystä vaan tutkijoiden halusta tutkia ja kehittää jotakin. Yliopistoilla on oma kehityshistoriansa, niitä ei luoda tyhjästä. Maailmanluokan yliopiston perustaminen hallinnollisella päätöksellä on enemmän kuin vaikeaa. Onko suomalainen erityispiirre, että julkinen keskustelu yliopistolaitoksen tulevaisuudesta liikkuu tässä määrin byrokraattisella tasolla? Syvällinen tietämys näyttää olevan keskushallinnolla, joka syöttää vaatimuksensa todellisille toimijoille, siis yliopistoille?

Yliopisto ei ole valmistusyritys, johon suurtuotannon edut sellaisenaan pätevät. Suuruuden skaalaetu ei välttämättä tuota tavoiteltua tasoa. Omalla erityisalallaan yksi maailmanluokan tutkija voi muodostaa huippuyksikön.

Yliopistolaitoksen todellinen ongelma ei ole yksiköiden määrä vaan opetusministeriön määrittämien tavoitteiden ja toisaalta näiden tavoitteiden saavuttamiseen kohdennettujen taloudellisten resurssien täydellinen epäsuhta. Yliopistolaitos pyrkii täyttämään ylhäältä annetut laadullisesti ja määrällisesti epärealistiset maisteri- ja tohtoritavoitteensa rahoituksella, joka on tosiasiallisesti täysin riittämätön tuottamaan maailmanluokan perustutkimusta ja siitä pohjaavaa opetusta. Matalapalkkaisiin pätkätyösuhteisiin perustuva järjestelmä, jota lisäksi leimaa jatkuva epävarmuus tulevasta, on kansallisesti ja kansainvälisesti pitkällä tähtäimellä kilpailukyvytön rekrytoimaan ja tuottamaan huippuluokan osaamista. On oikeastaan suoranainen ihme, että Suomessa ylipäätään tehdään niinkin paljon hyvää tieteellistä tutkimusta kun nyt tehdään ottaen huomioon että monen julkaisun on kirjoittanut ihminen, joka saa siivoojanpalkkaa lyhyissä pätkissä (apuraha yleensä 1000-1200e/kk) ja ilman minkäänlaisia etuja tai kannustinpalkkioita. Tohtoreita massa tuotetaan mutta kukaan ei oikein tunnu tietävän mihin.

Suurimpina kulttuurieroina maailmalta palaavat mainitsevat lähes poikkeuksetta keskustelevuuden. Opiskelijat, ujotkin, totutetaan debattien ja suullisten presentaatioiden avulla perustelemaan työnsä motiiveja ja ottamaan aktiivisesti osaa toisten tekemisiin. Pelottomasta konfrontoinnista syntyy yhteisöllisyyttä, tuota mystistä paikan henkeä. Näiden kysymysten ratkaiseminen vaatii keskustelua yliopistokulttuuristamme, ehkä meistä yleisemminkin. Suomessa on kuitenkin taipumus paeta sisällöllisesti hankalia ja kulttuurisesti kipeitä kysymyksiä tekemällä niistä rationaalisia, struktuurien avulla ratkaistavia ongelmia.

Eikä tämän pitäisi edes olla kenellekään yllätys koska Helsingin yliopistoon pakkautuu edelleen monella alalla ns. parasta ainesta, onhan hyvin monelle HY:n laitokselle sisäänottoprosentit vain 2-10% luokkaa, kun taas joissakin muissa opinahjoissa sisään otetaan 30-50%. Onkin melkoista Suomen niukkojen älyllisten voimavarojen tuhlausta, että tätä ainesta monesti ajetaan “säästöliekillä”.

Tutkimuksen tekeminen Suomessa on mahdollisuuksien osalta lokeroitunut jo nyt hyvin tiukasti ja siitä ei seuraa kuin huono tulevaisuus. Sana “huippututkimus” on otettu yleiseen käyttöön tarkoitushakuisesti niiden taholta, jotka ovat katsoneet tästä yhteisömielessä hyötyvänsä ja taas valtion virkamiesmaisterit ovat syötin nielleet. Mitä on tapahtunut näille “huipputukijoille”, rahoille joita käytettiin esim. bioteknologian tutkimukseen. Ko.tutkijat vaativat edelleen yhteiskunnan rahoitusta ja tulokset siirtyvät hamaan tulevaisuuteen eikä tuloksia ole näkyvissä eikä myöskään tule, koska mitään oikeasti siihen suuntaan näkyvää ei ole. Ilmeisesti nämä rahanjakoverkostoituneet tutkimusryhmät saavat sananvaltaa tai vaikuttavuutta uudessa yliopistomallissa ja taas tuhoisat seuraamukset näkyvät, rahaa kuluu ja mitään merkittävää ei synny.

PS.

Erityisesti muille blogeja seuraaville totean, etten ilman erityistä syytä tästä aiheesta enää kirjoita.