Kaikki hyvät selvitykset lähtevät roomalaisista. Mutta tämä ei. Kaksi yksinkertaista vastausta otsikon kysymykseen lähtevät kyllä lähes yhtä kaukaa. Ensinnäkin ihminen on sosiaalinen laumaeläin. Toisekseen itsenäisyytemme alussa luotu poliittinen järjestelmämme suosii, jopa edellyttä ryhmäytymistä. Ja kolmanneksi ryhmäytyminen taas johtaa helposti, varsinkin kriisiaikoina johdon vallan korostumiseen. Ja kyllä meillä kriisejä on riittänytkin.
Suomen Itsenäisyyden Vaaran Vuosiksi lasken itse ajan jatkosodan päättymisestä syksyllä 1944, Neuvostoliiton hajoamiseen vuonna 1991. Sekä alku- että loppuajankohta eivät kumpikaan olleet selkeitä tai edes kiistattomia ajankohtia vaan prosesseja, kehittymisen merkkipaaluja. Prosessin alku talvisodan alusta jatkosodan päätökseen kesti viisi vuotta. Sen loppu alkoi viimeistään Michail Grobatshovin valtaannoususta, ehkä jopa Mauno Koiviston valitsemisesta Suomen presidentiksi, siis 5 – 10 vuotta.
Maan itsenäisyys oli Vaaran Vuosien ajan jatkuvasti vaakalaudalla. Ja se myös laajasti ymmärrettiin. Aseitten vaiettua taistelua itsenäisyyden säilyttämiseksi käytiin sisäisesti politiikassa ja taloudessa, puolue- ja ay- vallasta. Puoluekentällä vasemmisto – oikeisto akselilla, ammattijärjestöissä sosialistit – kommunistit akselilla. Taistelun voittaminen edellytti voimakasta ryhmäytymistä, järjestäytymistä. Vahvoja vallankäyttäjiä.
Ammattiliittojen valta perustui, suuren jäsenmäärän lisäksi, sen vahvaan kytkyyn poliittiseen kenttään vasemmistopuolueiden kautta, osuustoimintaliikkeeseen ja viimeksi ay-jäsenmaksujen työnantajaperinnän luomaan taloudelliseen runsaudensarveen. Valta alkoi horjua viimeistään viime laman aikaan, punapääoman romahtaessa pankkikriisimme seurauksena. Vuosikymmenien aikana kumuloitu pääoma suurelta osin vain hävisi. Lopullisina niitteinä olivat Neuvostoliiton hajoamisen ja Kiinan Maon kuoleman ja Deng Chiao Pingin luotsaamien uudistusten alkaessa muuttaa maailmaa globaaliksi markkinaksi 1980-luvulla ja Suomen liittyminen EUiin 1995, jotka kumpikin yhdessä veivät ay-liikkeen eksyksiin.
Sen sijaan poliittisten puolueitten valta on jatkanut kasvuaan. Siihen on syynä poliittisen järjestelmän ainutlaatuinen oikeus. Se saa itse päättää, itse asiassa sen yksinoikeutena ja tehtävänä on päättää myös kaikesta mikä sitä itseään koskee. Se laatii pelisäännöt, laatii lait. Sen valta on sementoitunut Vaaran Vuosina soluttamalla kaikkiin julkisiin, merkittäviin virastoihin ja laitoksiin kulloinkin vallassaolleen puolueen omat uskovaiset. Sen ”koneisto” tai oikeammin puolueiden koneistot valmistelevat lait, säätävät ne, panevat ne haluamallaan tavalla toimeen ja valvovat niiden noudattamista. Poliittisin perustein nimitettyjen lautamiesten kautta, ne vaikuttavat jopa lain rikkomisesta syytettyjen tuomitsemiseen.
Nyt perustuslakivaliokunnan käsittelyyn tulevassa Vanhasen tapauksessa, he päättävät myös siitä asetetaanko pääministeri syytteeseen valtakunnanoikeudessa. Siellä heitä edustavat muodostavat vähintään puolet kahdeksasta oikeuden jäsenestä.
Joten se tästä Montesquieun vallanjako-opin kansallisesta versiostamme.
Mutta miten puolueitten valta on voinut kasvaa näin suureksi? Pitkä historia, Vaaran vuosien valtapolitiikka, yhteiskunnan kaikkien osa-alueiden politisoituminen viimeistään UKKn presidenttikaudella, poliittisten broilereitten hyväksyminen ja ehkä suoraan näistä seuraava vähenevä ja itseään ruokkiva äänestysaktiivisuuden aleneminen.
Niistä ehkä kaikista tärkein on kaiken politisoituminen 1960-luvulta alkaen, sen salliminen että nuoret elämää kokemattomat ihmiset saavat luoda politiikasta itselleen työuran. Sen seurauksena luotiin edellytykset poliittisen eliitin syntymiselle ja puoluekoneistojen vallalle. Broilereita kun oli tarjolla vuosi vuodelta enemmän, mutta kansanedustajuuksi tarjolla vain 199 joka neljäs vuosi. Mutta olihan tarjolla ”politrukin”paikkoja ministeriöissä, valtion ja kuntien hallinnoissa, kuntayhtymissä, oppilaitoksissa. Ja kun vapaat paikat loppuivat, luotiin lisää, hallintoa kasvattamalla.
Ja hyviä tarkoituksia riitti. ”Sosiaalinen” puoluesidonnainen rakentaminen, oppilaitosten lisääminen ja kasvattaminen, kuntoutustoiminta, vanhusten- ja vammaistenhuolto, kansanterveys... hyviä tarkoituksia löytyy aina vain enemmän. Ne eivät lopu koskaan. Mutta neronleimauksen saivat ne, jotka havaitsivat, että puolueet voivat kytkeä ne osaksi omaa toimintaansa erilaisten säätiöitten, yhdistysten, osuuskuntien tai yhtiöiden välityksellä. Ja mikä parasta yhteiskunta rahoittaa sekä perustamisen että rakentamisen ja omat virkamiehet vielä tilaavat, yhteiskunnan piikkiin palvelut.
Edellämainitun lisäksi merkkipaaluja ovat puoluerahoituksesta päättämisen jättäminen sitä tarvitseville, eli puolueita edustaville kansanedustajille ja tulkinta, jonka mukaan puolueryhmän sitova päätös ei riko perustuslain 29§ vastaan. Ei edes mahdollinen, joskin harvinainen yksittäisen ryhmäpäätöstä rikkoneen kansanedustajan ”rankaiseminen”.
Puolueet korostavat parlamentasimia. Eikä ihme. Parlamentarismi kun toimiakseen tarvitsee, lähes pakonomaisesti puolueita. Tasavallan suoraan valittu presidentti taas virallisesti ei tarvitse heitä. Ja siksi, UKKn aikaa uhkakuvana käyttäen puolueet ovat anastaneet, aivan laillisesti, presidentin keskeisimmät valtaoikeudet. Samalla he ovat rikkoneet sen perustuslakimme alkuperäisen tasapainon, joka vallitsi Eduskunnan ja Tasavallan Presidentin välillä. Edelleen jatkuva vallankaappaus on johtanut siihen, että yksivaltainen presidentti on korvattu suurimman puolueen diktaattorilla, jota nyt siis uhkaa valtakunnanoikeus.
Usko kanssani Kimmo Sasia ”että entisen pääministerin Matti Vanhasen vaalirahatutkinta puhdistaa poliittiista ilmapiiriä.” Höpö löpö. Se antaa mahdollisuuden uskotella äänestäjille, että valtakunnassa tutkinnan ja mahdollisen tuomion jälkeen kaikki on taas hyvin. Ja entinen meno voi jatkua.
PS.
Juuri tämänlaisen historian kautta selittyvät sekä Maan Tapa, Meidän 15 miljardin puoluetuki, julkisen sektorin tehottomuus ja vaikkapa tarve kasvattaa valtionvelkaa. Unohtui vielä yksi. Huonon talouden syy on huonosti toimiva demokratia.
2 kommenttia:
Tarkastelusta puuttuu yksi historiallinen ja erityisesti Suomeen liittyvä kytkös. Se on urheilu. Ei löytyne puolueriippumatonta lajiliittoa eikä urheilupomoa. On hämmästyttävää miten monipuolisesti poliittinen eliitti kykenee osallistumaan kaikkiin mahdollisiin "rientoihin", ollen samanaikaisesti vähintäänkin kunnanvaltuustossa, eduskunnassa, osuuskaupan hallintoneuvostossa, jonkin urheilulajin johdossa ja lukemattomissa työryhmissä, lautakunnissa, valiokunissa, yritysten hallinnoissa etc.
Jotkut asiat konsentroituvat Suomessa harvoille. On lainattava sanoja: "Niin monet saavat olla kiitollisia niin harvoille." Ollaan siis kiitollisia että saamme sentään nauttia kaikesta yltäkylläisestä hyvästä edustajiemme välityksellä - vaikka se kalliiksi tuleekin, kuten "köyhä" kartanonomistajakin totesi.
PLM
Olet oikeassa. Selvä puute tässä yhteenvedossa on todellakin tämän urheilu-uskovaisen kansan urheilu-organisaatioiden poliittinen hallinta. Yksi niistä hyvistä tarkoituksista, joita puolueita edustavat kansanedustajat mielellään rahoittavat. Ja voi ristus että sekin maksaa. Maksaa meille kansalaisille, vaikka urheilusta jo aikapäivää sitten on tullut bisness. Eivätkä nekään maksut ole vapaaehtoisia, vaikka niitä mielellään jakelevatkin.
""Niin monet saavat olla kiitollisia niin harvoille." Taitaa vaan tässä olla käynyt juuri päinvastoin? Eipä silti, että nuo harvat edes ymmärtäisivät edes kiittää.
Lähetä kommentti