Tässäkö tarkka ajankuva

Luin juuri Heikki Aittokosken kirjan Kuolemantanssi - Askeleita nationalismin Euroopassa. Mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa. Valitettavasti.

Ei siksi, että minäkään pitäisin nationalismia sinänsä valitettavana. Vaan siksi, että siitä on annettu syntyä työkalu "jumalattomien käteen". Sen ovat keppihevosekseen valjastaneet radikaalit fundamentalistit niin oikealla kuin vasemmalla.

Termiä käytetään validoimaan ja puolustelemaan kaikki järjettömyys, kohtuuttomuus, sivistymättömyys, jopa raakuus, julmuus ja kiihko yhteiskuntien muutosta vauhditettaessa. Sekä meillä Suomessa että Euroopassa että Venäjällä. Ja muuallakin.

Samaan nationalismi-iskulausetta hoilaavat Venäjän Vladimir Putin, Unkarin Viktor Orban, Puolan Jarosław Kaczyński, Ranskan Marine Le Pen ja vaikkapa Britannian Brexit-lipunkantaja Nigel Farage. Ja mitä enemmän hoilaavat sitä useammat - niin kansalaiset, poliitikot kuin kansakunnatkin - mukaan liittyvät. Koska, kuten yksi poliitikko totesi; tiedämme kyllä mitä pitäisi tehdä ja miten toimia, vaan emme sitä miten tulisimme uudelleen valittua näin toimittuamme. 

Samasta syrjäytyneisyyden ja katkeruuden tynnyristä David Trump ammentaa oman uskovaisen äänestäjäkuntansa.

Enpä ollut tullut ajatelleeksi, mutta niin toimii myös Turkin presidentistä diktaattoriksi itsensä luotsannut Recep Tayyip Erdogan. Asia selkisi vasta luettuani Foreign Policystä artikkelin Turkey’s New Maps Are Reclaiming the Ottoman Empire. Muinainen imperiumi ja imperialismi, vääryydeksi koettu historia ja aluemenetykset, vahva kansallinen uskonto ja ainoaksi oikeaksi totuudeksi korotettu aate. Ja kuorrutukseksi luotu ulkoinen uhka. Ei hyvältä näytä.

Kuten tällä blogistolla olen jo vuosien ajan - ja varmaan kyllästymiseen asti - todennut, Euroopassa vallitsee nyt maailmansotien välisen ajan henki. Olosuhteet ovat vastaavan kehityksen toistumiselle loistavat. Toivottavasti vanhan kansan viisaudet ja tässä tapauksessa edes vain yksi niistä ei pitäisi paikkaansa.

Olisin kiitollinen, jos kaksi riittäisi. Kolmatta ei tarvita. Historiasta pitäisi voida oppia.

Turvallisuutemme keskeisimmät haasteet: Suomi, Suomi, Suomi

Kyllä, naapurimme iso poika Vladimir Stalinovytsh Putler siirsi arktista laivastoaan Välimerelle. Kyllä, hän siirsi keskimatkan ohjuksia - potentiaalisia ydinpommin kantajia - Kaliningradiin. Kyllä, hän siirsi uusimpia ohjushävittäjiään Itämerelle - entiselle Rauhanmerelle. Kyllä, hän osallistuu Groznystä hankkimillaan opeilla Aleppon totaaliin tuhoamiseen tavalla, jota yksi hänen esikuvistaan aikoinaan kutsui nimellä ausradierung. Kyllä, hänen mielestään Neuvostoliiton hajoaminen on viime vuosikymmenien suurin geopoliittinen katastofi ja kyllä, hän haluaa rakentaa uuden Imperiummin, kaikista Tsaarien Venäjään edes joskus kuuluneista 

Eikä hän ole poistanut joukkojaan sen paremmin Krimiltä kuin Itä-Ukrainastakaan. Georgiasta irroittamansa Itä-Ossetia ja Abhasia ovat Transnistrian lisäksi edelleen vuotavina haavoina, tai jäädytettyinä konflikteina Mustan meren rannikolla. Ja uutiset hiljaisista vihreistä miehistä ovat muuttuneet uutisiksi osallistumiseksi Yhdysvaltojen presidentin vaaleihin, hakkeroimalla ja vuotamalla hakkeroinnin tuloksia Wikileakin välityksellä. Ja nyt odotetaankin, missä määrin hän onnistuu sotkemaan Yhdysvaltojen vaalituloksen hakkeroimalla elektroniset äänestyskoneet.

Ja suomensyöjäksi hänellä varmasti on riittävä ruokahalu. Varmaan Putler on muuten ihan kiva kaveri ja luotettava. Erityisesti siltä osin, että hänen sanomisiinsa ei pidä luottaa. Yksinomaan varautua. Motiivi, tilaisuus, resurssit - kyllä ne kaikki löytyvät. Tarvittaessa. Aikanaan.

Pitäisikö Jean-Claude Junckerin esittelemää ideaa, EU:n yhteisen armeijan perustamista vielä sittenkin tarkemmin miettiä?  Jos ei muusta syystä niin siksi, että kyseessä itse asiassa onkin, itse ehdotusta ripeästi kannattaneen Sauli Niinistön lempilapsi, johon hän on mahdollisesti EIB-aikanaan saanut hyvän ystävänsä Junckerin innostumaan? Mietitään sitten.

Suomen puolustus ei koskaan voi olla niin vahva, että se kestäisi innokkaan suurvallan yksin Suomea vastaan keskittämää hyökkäystä loputtomiin. Atomeihin turvautumalla pienempikin suurvalta saisi maamme polvilleen hyvin nopeasti. Jo uskottava uhkaus keskisuureltakin, jopa pieneltäkin, terrorijärjestöltäkin taitaisi riittää? Monesta suomalaisesta jo nämä kaksi seikkaa yksin riittäisivät varmaan syyksi hakea NATOn jäsenyyttä?

Pohjoismaista puolustusliittoa, tai kun siihen ei ole reaaleja mahdollisuuksia Pohjoismaista puolustusyhteistyötä tai paremman puutteessa puolustusyhteistyötä, tai edes puolustusvälineyhteistyötä Ruotsin kanssa haikailevat mahdollisesti vielä useammat? Ja sitten on joukossamme niitäkin, joiden mielestä Venäjä ei meille ole uhka ollenkaan; NATO on.

Kansalaisten selkeä enemmistö ei kannata NATOn jäsenyyttä, eikä liene koskaan kannattanutkaan. Jäsenyyttä kannattavien mielestä enemmistön lukuisissa kyselyissä ilmaisema kielteinen kanta on seurausta monivuotisesta ”aivopesusta”, vääristellyistä tiedoista jäsenyyden kustannuksista ja sitoumuksista sekä naivista toiveajattelusta Venäjän tarkoitusperien suhteen.

Kun ”kustannukset”, joista kai keskeisin on puolustusmenojen suositeltu 2%:n suuruus suhteessa BKThen eivät päätä voi huimata, ja ne joka tapauksessa käytetään kansakunnan oman puolustuksen kehittämiseen ja ylläpitoon, jää tosisasilliseksi syyksi ilmeisesti opittu itsesuojeluvaisto Venäjän naapurivaltiona. Venäjä nyt laajasti ottaen, sen kulloisestakin ilmiasusta riippumatta. Niistä NATOn ”jäsenmaksuista” kun ei pienuutensa johdosta kannata yöuniaan menettää.

Jäsenyyden vastustajista keskeisimmät pelot sitoumuksista liittyvät kai joutumiseen ”pakosta” mukaan USAn johtamiin sotilaallisiin seikkailuihin ja selkkauksiin eri puolella maailmaa ja vaatimuksesta luopua yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyä ammattiarmeijaan? Kun näitä kahta väitettä kriittisesti tarkastellaan, ne on todettavissa virheellisiksi, vääriksi ja valheellisiksi. Kumpikin. Teoriassa. Mutta ottaen huomioon meidän suomalaisten poliitikkojen taipumuksen, jopa halun miellyttää ulkolaisia ja varsinkin ”suuria ja mahtavia”, on ainakin ensinmainittua pidettävä ihan varteenotettavana vastaväitteenä. Jos poliitikko ei selkänojaksi saa enää kotiryssää Tehtaankadulta, sellainen hankitaan Brysselistä, Berliinistä tai vaikkapa Luxemburgista, onpa sen hintana melkein ihan mitä tahansa. Vai olisiko toive sittenkin vain paikasta lihapatojen ääressä?

On kuitenkin syytä pitää mielessä, että EUn puolustusulottuvuus ja sen antamat takeet ovat pitkälti samat kuin NATOn. Olennaisena erona, että EUn puolustuksella ei ole operatiivista toimeenpanoelintä. EUn 28 jäsenestä 22 on ratkaissut puolustuksensa olemalla samalla NATOn jäsen, johon lisäksi kuuluvat USA, Kanada ja Turkki. Vaikka on luultavaa, että nuo 22 eivät ole kiinnostuneita luopumaan USAn turvallisuussateenvarjostaan – ja siitähän NATOssa on kysymys – voisi asiasta toki käydä keskusteluja. Käytiinhän niistä keskusteluja aikoinaan WEUn roolistakin silloin, kun kai lähinnä Suomen ja Ruotsin haluttomuuden seurauksena siitä 2010 luopua päätettiin? Tosin on hyvin vaikeaa kuvitella, että nuo 22 haluaisivat vaihtaa USAn, Kanadan ja Turkin vaikkapa Suomeen, Ruotsiin ja esimerkiksi Itävaltaan?

NATO-jäsenyyden Venäjän hyökkäystä ennaltaehkäisevä vaikutus lienee varsin kiistaton? Onhan totta, että mikään valtio ei vielä koskaan ole hyökännyt yhtäkään NATO-maata vastaan. Tosin kaiken maailman muut järjestäytyneen terrorismin muodot ovat jo moneen kertaan ja monen NATOn jäsenmaan kimppuun käyneet. RAF, Hamas, Taleban, Al Qaida, OAF, ISIS ... ja mitä näitä yksittäisten valtioden tukemia ”likaisen työn tekijöitä” onkaan. Mutta pieniä ”neulanpistoja” ne vasta ovat olleet. Toisaalta, kansainvaellukset vanhenevaan vanhaan Eurooppaan ovat vasta alussa nekin.

Nykyinen kehitys tuntuu vievän yhä suuremman kaaoksen suuntaan, eikä tässä muutoksen maailmassa enää hämmästyttäisi ollenkaan, kun jonain päivän ne muodostaisivat kukin omat ”kalifaattinsa”. Mutta kuten jo monasti todettu; ainoa kerta kun NATOn peruskirjan 5 artikkeliin nojaten on toimittu ei syynä ollut sen paremmin puolustautuminen jonkun valtion hyökkäykseltä kuin pienen reunavaltion puolustaminenkaan. Eikä Euroopan ollenkaan.

Kun otetaan huomioon, millä tavalla EMUssa pienten valtioiden näkökannat on tosiasiallisesti otettu huomioon ja millä tavalla keskeisimmät valtiot ovat voineet tehdä ihan mitä tahansa, panee miettimään tilannetta, jossa EU yhteisen sotajoukon pitäisi ryhtyä puolustamaan yhtä sen reunimmaisista jäsenistä Venäjän hyökkäystä vastaan. Sitä, jolla on suurin yhteinen 1300 km:n raja juuri Venäjän kanssa.  Taitaisivat taistelijat jäädä aika vähiin? Tuskin edes pakotteita uskallettaisi miettiä?

Valitettavasti on kai hyväksyttävä, että usko EUn armeijan kyvystä ja halusta puolustaa Suomea tehokkaasti, perustuvat samaan perusteettomaan toiveajatteluun kuin ajatukset siitä, että Ruotsi, tai se yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa siirtyisivät jo ennen hyökkäystä itä-rajallemme puolustamaan maatamme Venäjän ei vielä toteutuneelta vaan vasta uhkaavalta hyökkäykseltä. Näinä Krimin ja Itä-Ukrainan todentamina hybridisodankäynnin kulta-aikoina.

Itsenäisen valtion perustavaa laatua olevana tehtävänä on halu ja kyky pitää huoli omasta ja kansalaistensa turvallisuudesta ja puolustuksesta. Näin Suomessa on menetelty vuoden 1920 Tarton rauhansopimuksen jälkeen. Vaihtelevalla menestyksellä. Ainoana todellisena uhkana meille on tänä aikana ollut Venäjä, Venäjä, Venäjä. Viimeistään II maailmansota opetti, että haluammepa sitä tai emme, Venäjällä on – ymmärrettäviä, ja sen kokemuksista lähtien varmaan jopa hyväksyttäviä - pohteita aluettamme ja sen hallintaa kohtaan. Siitä taas seuraa, että meidän on pidettävä huoli alueestamme, mistä tahansa ja millä perusteella tahansa tehtävää hyökkäystä torjuaksemme. Meidän intressissämme ja turvallisuutemme kannalta on keskeistä, että myös Venäjä voi tähän luottaa.

Olemmeko me sitten pitäneet huolta turvallisuudestamme ja puolustuksestamme? Edes riittävästi? Jos kannamme huolta NATOn 2% suosituksesta, tuskinpa. 

Ainakaan kun mediassa ja somessa keskustellaan puolustuksesta, ei  siitä jää käsitystä, että kansalaiset pitäisivät puolustustamme uskottavana. Vielä huolestuttavammaksi muodostuu käsitys, kun ainakin osa upseeristosta – ellei suuri tai jopa suurin osa – tuntuu olevan samaa mieltä. Kuitenkin puolueita edustavat poliitikkomme ja puolustusvoimien johto pitävät kiinni siitä, että uskottavuutta riittää. Mitä muuta voi ajatella, jos parlamentaarisen työryhmän loppuraportti edellyttää puolustusmäärärahojen nostoa vain 150 miljoonalla vuodessa?  Vain 150 miljoonalla tasolta 2.700 miljoonaa!Hienosäädöstä, omantunnon vaimentamisesta, ääntenkalastelusta tai itsepetoksen jatkamisesta moisessa ennemminkin on kyse.

Jos kriteerinä olisi pidetty tuota NATOn suosittamaa 2% olisi kasvattamisen tarve ollut luokkaa 600 – 700 miljoonaa vuodessa. Kun sitä ei vastuullisten poliitikkojen eikä edes puolustusvoimien ja puolustusministeriön virkavastuulla toimivien ammattimiesten mielestä ole pidetty tarpeellisena eikä välttämättömänä, eikä kukaan tästä ole isoa meteliäkään nostanut, on kai hyväksyttävä sen myös riittävän aina uskottavaan asti? Jopa tällaisina kasaantuvan epävarmuuden aikoina? Sotaharjoitusten lisääntyessä ja rajavaruskuntien aktivoimisesta huolimatta? Varmasti lisällekin käyttöä löytyisi, mutta jossain kai kustannus/hyöty- realisminkin on tultava otetuksi huomioon? Ehkä sitten tässä?

Ja onhan kyse kuitenkin paljosta muustakin kuin hallintoon, koulutukseen ja sotilaiden ”leluihin” käytettävän rahan määrästä. Johtajuus, organisointi ja erityisesti kansalaisten puolustustahto ja -kyky vaikuttavat suuresti mahdollisuuksiimme puolustautua, tuleepa hyökkäys miltä suunnalta tahansa. Kuten talvi- ja myös jatkosota osiltaan osoittivat, paljon enemmän kuin parhaankaan osaamisen ja ammattitaidon omaava asiantuntija uskookaan. Paljon löytyisi sillä saralla tehtävää ja olisi myös tehtävissä, jopa nykyistenkin määrärahojen puitteissa.

Halu ja kyky pitää huoli turvallisuudestaan ja puolustuksestaan voi toki toteutua myös liitoutumalla. Konkreettisin, ja ilmeisesti reaalisesti ajatellen ainoa mahdollisuus tällä hetkellä olisi, liittyminen täysijäseneksi NATOon. Kiistattomasti Venäjä vastustaa moista, eikä ole lainkaan varmaa, että se vain protesteja esittäen sen hyväksyisi. Enneminkin voisin kuvitella sen havainneen, että puolustusjärjestöä lähellä oleminen ei millään tavalla tarvitse vaikutaa sen provosoimiseen, häiritsemiseen tai valtaamiseen. Puhumattakaan siitä, miksi ihmeessä meidän pitäisi kuvitella kumartavamme länteen, kun itse asiassa vain pyllistäisimme itään? 

Jos me suomalaiset sen sijaan provosoitua haluamme, kyllä meillä riittävästi aiheita löytyy. Alkaen ilmatilaloukkauksista ja maanostoista herkiltä alueilta päätyen 40.000 tai 80.000 sotilaan harjoituksiin Jäämerellä ja rajamme lähistön varuskuntien vahvistamiseen ja niiden iskuvoiman kasvattamiseen. Vaan miksi pitäisi? Eihän meille kuulu se, mitä veli venäläinen alueellaan tekee. Ei aiunakaan niin kauan, kun ei joukkojaan hyökkäystä varten ryhmitä. Sitä paitsi emmehän me osaa etujamme omalla alueellammekaan riittävällä ponnella valvoa.

Liittoutumisella on kuitenkin aina myös isompi hintansa. Toimintavapaus ”totuuden hetkellä”, loppupeleissä on huomattavasti rajallisempi, kuin ilman liittolaista/liittolaisia. Pienelle Venäjän rajanaapurille liittolaisuus voi käydä hyvinkin kohtalokkaiksi. Sillä ainoat, joiden keskeisimpänä ellei jopa ainoana pohteena on, tai ainakin pitäisi olla Suomen itsenäisyyden säilyminen, ovat suomalaiset itse. Vain me. Muille olemme kaikesta huolimatta vain yksi monista EUn pienistä valtioista, jonka menetys ehkä hetken harmittaisi, mutta ohi moinen menisi. Ilman sitäkin aurinko EUssa vielä nousee.

Turhaa on olettaa, että tänne NATO-liittolaisten joukkoja sijoitettaisi Venäjän hyökkäystä odottelemaan. Kuka heidät kutsuisi, ja kuka uskaltaisi tänne poikiaan lähettää, kun Venäjä omaa maatakin jo uhkaisi? Ja milloin se tapahtuisi? Nykyaikaisessa sodassa kun rintamat, missä ne nyt sitten kulkevatkaan, muuttuvat vauhdikkaasti? Mikä olisi riittävän aikaisin? Ja kun ne joka tapauksessa tulevat vasta hyökkäyksen alettua, ne ovat auttamattomasti myöhässä. Nykyisellään, ennen kuin edes osataan todeta kuka nimettömissä ja merkittömissä univormuissa hyökkää ja kuka heidät on paikalle kutsunut kuluu vähintään päiviä, ellei peräti viikkoja.

Kumpi ompi tärkeämpi; pyrkiä estämään maamme joutuminen aktiiviseksi sodankäyntialueeksi kaikissa olosuhteissa ja puolustaa maata itse ja silloin yksin vai puolustaa maata osana Venäjän karsastamaa NATOa? Tarvittaessa vielä senkin jälkeen, kun Venäjä on maan vallannut? Haluaisin tässä lainata Mannerheimin kirjettä Hitlerille elokuussa 1944; ”Haluaisin erityisesti tähdentää, että vaikka kohtalo ei soisikaan aseillenne menestystä, Saksa tulee kuitenkin elämään. Samaa ei voida väittää Suomen kohdalta. Jos tämä tuskin nelimiljoonainen kansa sotilaallisesti voitettaisiin, lienee epäilemätöntä, että se karkotettaisiin maasta tai hävitettäisiin sukupuuttoon. Sama vaikutus olisi suurella todennäköisyydellä maan miehityksellä ja viimeistään sen jälkeisellä NATOn johtamalla takaisinvaltaamisella.

Toki jossain vaiheessa meidänkin saattaa olla pakko valita. Ja jos niin pitkälle joudutaan, varmasti onkin. Eikö kuitenkin ole parempi valita vasta silloin kun ei muuta voi ja luottaa lähinnä vain suomalaisiin sitä päätöstä tehtäessä? Suomen EU-jäsenyyttä perusteltiin aikanaan pitkälti sen turvallisuutta lisäävillä elementeillä. Katosivatko ne WEUn kuoppaamisen myötä?

Ongelmat turvallisuuspolitiikassamme ovat samat kuin onglemamme talouspolitiikassamme. Poliittinen järjestelmämme perustuu puolueiden tasapäistävälle ja tyhmistävälle vaikutukselle ja niitä edustavien poliitikkojen toiveajattelulle miten varmistaa paikkansa seuraavissa vaaleissa. Kukaan ei uskalla niin kauan kun ei ole pakko. Ja sitten kun on pakko, onkin jo liian myöhäistä. 

Roskiinko Lindtmannin listat?

SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman voi joutua jättämään tehtävänsä laatimiensa kansanedustajien puhevuorolistojen takia, arvioi Turun yliopiston politiikan tutkija Erkka Railo Ylen aamu-tv:n haastattelussa. Ja mielestäni ihan aiheesta. 

Mielenkiintoiseksi asia menee kun muistaa, että Antti on ollut kestoehdokkaana puolueensa puheenjohtajaksi, kun aika Antti Rinteestä jättää. Tai aika jätätetään, onhan Lindtman kuulemma puolueensa pahan hengen ja ay-liikkeen harmaan eminenssin Eero Heinäluoman, Don Eeron kasvatteja tai ainakin suojeluksessa. Rinteen karisma, brandi ja imago taas on jo pahasti rapistunut. Ja galluppien mukaan, punamultaa taas pukkaa.

Sillä taas minne listat päätyivät, roskiin vai vähintäänkin "hiljaiseksi toimintaohjeeksi" täysistuntoa johtavalle puheenjohtajalle ei ole merkitystä ollenkaan. Tässä asiassa ratkaisevana on tahto, ei tulos. 

Siitä ei sen sijaan ole epäilystä ollenkaan, etteikö asia ole vakava. Erittäin vakava. Vakavampi kuin sen leimaaminen eduskuntaryhmän tai puolueen puolueen sisäiseksi asiaksi. Meillä kun sattuu olemaan perustuslaki ja siinä selvät määrykset.

29 §

Kansanedustajan riippumattomuus

Kansanedustaja on velvollinen toimessaan noudattamaan oikeutta ja totuutta. Hän on siinä velvollinen noudattamaan perustuslakia, eivätkä häntä sido muut määräykset.

30 §

Kansanedustajan koskemattomuus

Kansanedustajaa ei saa estää hoitamasta edustajantointaan.

....

31 §

Kansanedustajan puhevapaus ja esiintyminen

Kansanedustajalla on eduskunnassa oikeus vapaasti puhua kaikista keskusteltavana olevista asioista sekä niiden käsittelystä.

....

Lindtman on siis selkeästi rikkonut perustuslakia. Ja kyseessä hänen toimissaan on saman ajatustavan ilmentymä, kuin aikoinaan Kepun puoluesihteerin Jarmo Korhosen junailemassa Kehittyvien Maakuntien Suomi vaalirahalahjomaskandaalissa. Lähdetään siitä, että puolue saa tehdä mitä tahansa ja että Eduskunnassa puolue - tai eduskuntaryhmä - on vallan haltija. Ne muka määräävät suvereenisti kansan valitsemien edustajien toimet.

Valittaen täytyy kyllä todeta, että en usko sen paremmin Lindtmannin luopumiseen omasta kuin eduskuntaryhmänsäkään vaatimuksesta. Ensinnäkään kun ryhmä ei vaadi ja toisekseen Lindtman ei vapaaehtoisesti luovu. Meillä kun on vähintään kaksi puoluetta, joiden kohdalla demokratian pelisääntöjen noudattaminen puolueen sisäisiksi koettujen asioiden ratkaisemisessa tulkitaan vain välttämättömänä pahana ja pakollisena teatterina. Demarit on niistä toinen.

Meillä kun on se Maan tapa, joka ohittaa perustuslain selvät määräykset. Varmaan kohta huudetaan taas apuun Lauri Tarasti? 

Uusliberalistisen globaalin markkinatalouden vaihtoehdottomuuden pohja pettää?

Talouselämä lehden artikkeli Avautuminen ay-leiristä: "Hei markkinauskovaiset, teidän jumalanne on kuollut tai vähintään letkuissa" ohjasi STTKn Uutishuone blogille, Ralf Sundin artikkeliin Matalapalkkailta: Mitä sanomatta jäi…

Kieltämättä, markkinat eivät enää toimi kuin letkuissa nesteytettynä. Siitä voi hyvin olla Sundin kanssa samaa mieltä. Letkut on kuitenkin vahvasti kytketty. Ensin USAssa FEDin toimesta, sitten Euroopassa EKPn ja BOEn toimesta ja taitaapa Japanin BOJ olla aika aktiivinen myös. Keskuspankkien bittinikkarit suoltavat rahaa markkinoille tuhansin ja kymmenin tuhansin miljardein jo vuosien ajan. Ennen puhuttiin setelien painamisesta, katteettoman rahan luomisesta.

Pidän kuitenkin varsin epätodennäköisenä, että potilasta niiden avulla pelastetaan. Ne kun eivät rohdoillaan perussyytä poista. Syy on se, että nykyisin markkinat palvelevat vain yhtä sektoria. Finanssimarkkinoiden pelaajia.

Kun tähän vielä liitetään samaisessa Talouselämässä julkaistu Nyt tuli kova arvio: Tulosten raportoiminen kolmen kuukauden välein on idioottimaista , herää tällaisessa tuiki tavallisessa eläkeläisessäkin vähitellen toivo siitä, että uusliberalistisen globaalin markkinatalouden vaihtoehdottomuuteen alkaa vähitellen ilmaantua säröjä. Näin siitä huolimatta, että Morgan Stanleyn toimitusjohtaja James Gorman lausuu vain itsestään selvyyden kvartaalitalouden raportoinnin järjesttömyydestä, ei itse perusteesta. Ja väittääpä Mario Draghi ihan mitä tahansa setelirahoituksen ja trickle down filosofian vaikutuksista tulonjakoon.  Enää jää kaipaamaan H.C. Andersenin pientä tarkkasilmäistä totuudenpuhujaa, paljastajaa.

Länsimaisen markkinatalouden kuolema alkoi Milton Friedmanin ja Chicagon poikien edustaman uusklassisen talousteorian saadessa ylivallan ja lopullisen sinetin Bill Clintonin peruessa Glass-Steagall lain vuonna 1999. Sen seurauksina finanssisektorista ja yksinomaan sen lähtökohdista ja sen pelaajien intresseistä oli mahdollista rakentaa talouden itseisarvo. Eikä siihen kauan tarvittu. Alle 10 vuodessa koko järjestelmä saatiin kuralle. Kirjoitinkin siitä jo aikoinaan otsikolla Pankkijärjestelmä sanoi poks! Pelureiden Ponzi-pyramiidi.

Kun talouselämän koko huomio keskittyy sen keskeisimpään mitattavaan suureeseen - rahaan - jäävät talouden muut osaset - esimerkiksi tuotteet, tuotanto, työ, toimeentulo - ilman painoarvoa. Kun finanssilaitoksista ja niiden voitosta tulee itsetarkoitus, niiden yhteiskuntia palveleva funktio rapautuu ja lopulta päättyy. Nyt finanssitalojen on annettu kasvaa liian suuriksi kaatumaan ja entisten tuotannollisten yritysten tuloksellisuus edellyttää niidenkin muuttumista osaksi finanssisektoria.

Vaikka Sund ekonomisti onkin, uskallan suositella hänelle ja kaikille muillekin lukemista. Juuri suomeksikin julkaistua Ha-Joon Changin kirjaa Economics: The User´s Guide, Marja Hollon suomeksi kääntämä ja Into-kustannuksen julkaisema Taloustiede: Käyttäjän opas. Se on yhtä oikeaan osuvaa, helppoa ja riemastuttavaa lukemista kuin edellä mainitussa linkissä kuvailtu Louis Evenin kirjoitus The Money Myth Exploded.

Eikä sen jälkeen markkinatalouden lopullista kuolemaa kannata enää edes pelätä. Nyt jää vain nähtäväksi millä tavalla järjestelmä pelastetaan. Muutetaanko pelisäännöt ja painotukset itse vai itketäänkö ensin ja muutetaan ne vasta sitten, jää vain nähtäväksi. Valitettavasti historia kertoo ja nykyisyys näyttää, että ensin meidän on pakko itkeä.

Saarnaajan kirja 1:9

Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla.


PS. 

Yllä oleva kirjoitus pohjautuu ensin mainittuun TE:n artikkeliin kirjoittamaani kommenttiin.

Ei Persua Presidentiksi

En puhu sen paremmin Soinista kuin Terhosta kuin Niinistöstäkään. Minulle Donald Trump ja hänen äänestäjäkuntansa kuuluvat samaan porukkaan, Persujen lahkoon. 

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, miten ihmeessä ja mihin maan rakoon demokratian esitaistelijana ja sen vakiintuneimpana vientiedustajana toimiva Yhdysvallat on itsensä pelannut, antamalla syntyä tilanteen, jossa ilmeisen mielenvikainen tai vahvasti muuten vain häiriintynyt miljardööri voi edes päästä vaihtoehdoksi valittaessa maalle presidenttiä? Edes tälle perinteisellä fifti-siksti tasolle. Hän on toinen kahdesta vaihtoehdosta.

Nyt ollaan jo tilanteessa, että osa hänet ehdokkaakseen nimenneen puolueen merkittävimmistä ja näkyvimmistä poliittisista vaikuttajista - suuri osa, vaiko peräti suurin osa - sanoutuu irti häntä kannattamasta. Esimerkkeinä vaikkapa McCain, Rice, Schwarzenegger, Romney, ja viimeksi kongressin puheenjohtajana toimiva Paul Ryan... 

Arvovaltaiset asiaa tuntevat ja taatusti neutraalit mediat - viimeksi USA Today ja Foreign Policy - julkaisevat toimituskuntiensa perusteltuja ja ennen kuulumattomia kannanottoja Trumpin kaikenpuolisesta sopimattomuudesta Yhdysvaltain presidentiksi.

Ja tästä kaikesta huolimatta häntä kannattavia mielipidekyselyjen mukaan riittää. Tällä hetkellä yli 40 % äänestäjistä. Ja alkaa näyttää siltä, että Trumpin kannatus on tasaisen vakaata, tapahtuupa mitä tahansa. Täytynee sitten vaan toivoa, että Clinton ei taas romahda?

Jotain on maan demokratiassa pahasti vialla, kun ilmeisesti ainoa varma, rauhanomainen keino estää vielä yhden seinähullun valinta suurvalla johtajaksi olisi, että hänet ehdokkaaksi asettanut puolue peruu hänen ehdokkuutensa. Olisiko monen edes mahdollista? Toivottavaa se ainakin olisi. 

Osuiko BUK Sauliin? Vai Suomeen?

Hätäilemällä syntyy vain kusipäitä kakaroita toteaa vanha sanonta. Ja niin on tainnut nyt käydä tasavallan presidentille hänen pika-pikaa järjestämässä korkean tason tiedotustilaisuudessa. 

Yhdessä ulkoministerin kanssa silminnähden närkästynyt Sauli yritti ilmeisesti ampua alas HeSarin aiemmin julkaisemaa tietoa, että kansainvälinen MH 17 tuhoutumista selvittävä tutkimusryhmä ei ole saanut Suomesta lupaa käyttää ohjuksen koeräjäytyksestä saatuja tuloksia.

Siitäkin päätellen, mitä Hesari otsikolla Miksi presidentti Niinistö kimpaantui? tänään asiassa uutisoi olisi varmasti kannattanut ensin rauhassa ainakin miettiä ja päättää mitä ei ainakaan pidä sanoa. Nyt ei näkynyt missään edes tolpparunkoa, kirjoitetusta puheesta puhumattakaan. Olisiko kanslian viestintävastaava sattunut olemaan vuorotteluvapaalla?

Sanoja ei takaisin saa. Nyt viimeistään on päivän selvää, mitä ulkopolitiikkamme johto on BUK ohjusten suomalaisen tutkimuksen julkaisemisesta eniten pelännyt. Putlerin, siis Venäjän reaktiota. Jättäen tässä sivuun juristeriat kauppasopimusten ehdoista, jopa erityisesti asekaupan sopimusehdoista, nyt ruma sana sanottiin niin kuin se on.

Varmasti Saulilla on hyvät syyt olla pohteissaan, jopa huolissaan Putlerin reaktioista. Mutta ilmaisemalla se tuolla tavalla hänen ja Suomen ulkopolitiikan uskottavuutta murennettiin taas pitkäksi aikaa ainakin länsimaiden johtajien silmissä. Tuskin ruman sanan sanominen julkisuudessa, korkealla profiililla, suhteita Putleriinkaan ainakaan parantaa?

Koko tapahtuman käänteen tekevästä merkityksestä nykyiselle maailmantilanteelle saa mielenkiintoisen kuvan myös Foreign Policyn 29.9.2016 julkaisemasta Ben Nimmo kirjoituksesta How MH17 Gave Birth to the Modern Russian Spin Machine The downing of a passenger flight over Ukraine triggered an extraordinary campaign of lying, dissembling, and distortion that hasn't stopped since.

Ehkä meidän kaikkien kannattaa todella olla huolissamme?