Aika on ajanut NATO-jäsenyytemme ja optiommekin ohi

Jos NATO lähtisi Suomea tositilanteessa puolustamaan, joutuisi maamme ja erityisesti siviiliväestömme  ensin yhden armeijan sodankäyntialueeksi, sitten kahden armeijan väliseksi taistelualueeksi ties kuinka pitkäksi aikaa ja lopulta, joko itsenäiseksi Suomeksi tai osaksi Karjalan oblastia. Sillä kummaksi, ei sitten enää olisi juurikaan väliä, kun maan infrastruktuuri on tuhottu ja kansalaisista vähintään puolet tapettu tai invalideina ja onnekkaat maasta paenneina maahanmuuttajina, muitten maitten sosiaaliturvasta nauttimassa.  

          

Tähän taustaksi vähän perusteluja. 

Olemme aina, siis ainakin viimeiset 1000 vuotta, olleet idän ja lännen rajamaa. Pietarin perustamisesta lähtien olemme olleen sen keskeisin, Venäjän oman kontrollin ulkopuolella oleva turvallisuusuhka. Viimeisen 100 vuoden historiamme aikana olemme sallineet muiden käyttää aluettamme hyökkäyksiin Venäjälle/Neuvostoliittoon sekä I maailmansodan aikana ja sen jälkeen että II maailmansodan aikana. Lähes koko itsenäisyytemme historian ajan olemme pyrkineet puolueettomuuteen (suhteessamme Venäjään) onnistuen siinä vaihtelevasti. Mutta aina, kun olemme johonkin tukeutuneet, olemme tukeutuneet Saksaan, ainoaan reaaliseen ”suurvaltatukijaan”, Venäjän ohella.

Suomen, tämän itsellemme tontittamamme maapläntin, itselleen hamuajia voi olla vain yksi, Venäjä. Siirtomaiden valloittaminen on jo jäänyt historian lehdille ja ajatuskin siitä, että muut naapurimme siis Eesti, Ruotsi tai Norja vapaaehtoisesti haluaisivat tänne laajentua, lienee lähinnä naurettava?  Tämä ei kuitenkaan aluettamme merkityksettömäksi ulkopuolisille valitettavasti tee. Täältä käsin voitaisi, esimerkiksi turvata tai uhata Venäjän luoteiskolkkaa, erityisesti Pietaria ja Murmanskia ja koko läntisen Venäjän tuonti/vienti liikenteen turvallisuutta?  Voitaisipa aluettamme kaavailla myös, erityisesti Pietarin puolustuksen ennakkotorjunta-alueeksi.

Historiamme kokemukset ovat tehneet meistä varovaisia, turvallisuuskysymyksissämme ja/tai niiden linjausten julkistamisessa ehkä jopa liian varovaisia? Meillä kun ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa on totuttu käyttämään lyömäaseena, leimakirveenä. Turvallisuuspolitiikkamme viimeiseksi lukoksi olemme kuitenkin päättäneet Itsenäisen puolustuksen EUn jäsenenä. Mutta vaihtoehtoina joitakin yhä houkuttaa NATOn täysijäsenyys, toisia ehkä yhteistyön tiivistäminen Venäjän kanssa, kolmansia mielestäni lähinnä fantastinen ajatus joko Pohjoismaisesta puolustusliitosta tai peräti Ruotsi-Suomi puolustussopimuksesta.

Maailman muuttumisen myötä myös suomalaiset ovat alkaneet vaatia johtajiltaan vastauksia ja todellisia kannanottoja, myös ja erityisesti turvallisuuspolitiikan yhdestä osasta, puolustuspolitiikasta. Niitä taas presidenttiehdokkaat, jotka Tasavallan Presidenttinä kuitenkin toimivat puolustusvoimien ylipäällikkönä ja vastaavat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta yhdessä muun valtioneuvoston kanssa, eivät suin surminkaan halua antaa. Ei uskoisi, että meidän väitetään elävän demokratiassa. Venkoilu tässä asiassa jatkuu jo ties kuinka monetta vuotta, eikä taida maasta edelleenkään löytyä presidenttiehdokasta, joka uskaltaasuoraan sanoa mitä mieltä on? Ja mitä mieltä meidän tavisten pitäisi olla, tai mihin asennoitua? Jos tämä ei kerro minkälaisessa kriisissä puoluepoliittinen järjestelmämme on, mikä sitten?

EU on kehittymässä liittovaltioksi, velkaantunut USA kääntyy Tyynelle merelle, Venäjän kehityksen ikuinen epävarmuus, arvaamattomuus ja nykyinen kiihtyvä varustautuminen, kylmän sodan reliikki Nato on kehittynyt maailmanpoliisiksi, Pohjois-Atlantinen finanssi- ja talouskriisi uhkaa ainakin Eurooppaa, Kiina muodostaa kasvavan uhan, myös Venäjälle….  Aika jota nyt elämme, on lievästi sanoen epävarmuuksia, uhkia ja haasteita täynnä. Mutta se ei käy puolustukseksi, ei edes tekosyyksi sille, ettei yksikään ehdokas kerro kansalaisille, miten hän oikeasti ratkaisi puolustuksemme pitkän aikavälin pohteet. Eli tarvitaanko meitä kansalaisia muussakin ominaisuudessa kuin valuuttamme vakuutena?

Vaikka presidenttiehdokkaamme eivät asiaa, ainakaan vääntelehtimättä ja venkoilematta käsittele, ajattelin minä taviksena ilmaista mielipiteeni ja ainakin yleisellä tasolla myös perustella sen. Minulla kun ei ole tarvetta sen paremmin vaalitaktikointiin kuin pelkoon ansion- tai kasvojenmenetyksestä. Rajoitan sen kuitenkin vain siihen, mistä mielestäni vaaditaan, halutaan ja tarvitaan avointa julkista arvokeskustelua.  Suomen mahdollinen NATO – jäsenyys. Optio kun on kaikilla tasoilla pelkkä fiktio, ellei itsepetos niin ainakin toiveajattelua. 

Mitä sitten siitä seuraisi, jos NATOn jäseneksi ryhtyisimme? Ja lähden ajatuksesta, etteivät Georgian tapahtumat täällä toistuisi, ennaltaehkäisten jo julkituodun jäsenyysaikeen toteutumisen. 

                           

Olemme edelleen rajamaa, nyt Venäjän mielestä ehkä entistä epäitsenäisempi? Saatamme heidän mielestään muodostaa entistä huomattavasti suuremman uhan Venäjän luoteisosalle? Toisaalta NATOa vastaan on varmasti suurempi kynnys hyökätä kuin viisimiljoonaisen kirppuvaltion kimppuun? Siis niin kauan kun on syytä olettaa USAn olevan järjestön sitoutuneena takuumiehenä. Mutta mitä hyötyä maahamme olisi ensimmäiseksi hyökätä, kun se voidaan tehdä milloin tahansa ja ilman, että mahdolliset todelliset hyökkäysaikeet Euroopassa paljastuisivat? Suomesta kun ei kovin helposti enää jalansijaa muihin valloituksiin löydy. Ja vaikka maamme mielestämme on meille sekä arvokas että kaunis, en jaksa uskoa, että tänne vain meidän ja maamme valloittamisen vuoksi hyökättäisi.

Täysin NATO – yhteensopivana armeijana pakottaisivat kustannusvaikutukset meidät todennäköisesti tyytymään ammattiarmeijaan, jopa varsin pieneen ammattiarmeijaan. Liian pieneen, jotta sen varaan maan puolustusta uskaltaisi jättää, jos sitä yksin jouduttaisi puolustamaan. Reserveihin ei jäisi varoja nimeksikään.  Mutta sotamateriaalia, kaikenlaisia leluja omille ja mahdollisesti meitä pelastamaan tuleville joukoille saattaisimme saada aina varastoitaviksi asti. Ja jos tulevissa tilanteissa alueelliselle eskaloinnille jää aikaa, saattaisimme saada muita NATO-joukkoja, jopa näiden sotilastukikohtia alueellemme, turvallisuuttamme lisäämään? Kaikki mainitut ovat luonnollisesti ensilinjan maalikohteita mahdollisille ohjusten ennaltaehkäiseville ensi-iskuille. Eikä niiden peitosta ja tarkkuuksista ole takeita. 

                       

Mutta onhan vielä se NATO-sopimuksen5 §.  Se Kolmen Muskettisoturin vala, se johon kerran on vedottu ja sitä käytetty. Vuonna 2001 USAn aloitteesta ja sitä tukemaan. Miten mahtaisi käydä, ja kuinka kauan kestäisi päätöksenteko kun kohteena olisi USAn sijasta pikkuruinen reunamaa jossain maan äärissä, josta ei kunnolla voi uhata ketään muuta kuin pietarilaisia? 

EU-maiden puolustussopimus antaa meille sopimusperäisesti samat lähtökohdat kuin NATOn jäsenyys, ilman USAn ja Kanadan osallisuutta. Eikä nykymenolla kauan mene siihen, kun ainakin USA sitoutumisastettaan siihen olennaisesti vähentää. Ja mikä saa meidät uskomaan, että muut jäsenet sitä ennen tai sen jälkeenkään olisivat tänne nopeasti auttamaan rientämässä vain siksi, että ovat NATOn jäseniä? Ja jättäisivät rientämättä vain siksi, koska ovat EUn jäseniä? Uskommeko myös Joulupukkiin?

Kannatan siis omaksumamme puolustuspolitiikan päälinjan jatkamista, kuitenkin siten, että se myös uskottavasti resursoidaan. Ja julkista keskustelua. 

Kiitän kaikkia lukijoitani ja erityisesti kommentoijiani

toivotan osaltani 

Hyvää ja rauhallista Joulua