Talvisota oli nelikymppisen ulkoministerin työtapaturma

Voi tätä tiedon hankkimisen tuskaa. Yritin sivistää itseäni eilen. Tiedän, täällä iällä sinä joko olet tai et, mutta sivistyksen lisääminen, kasvattamisesta puhumattakaa on työn ja tuskan takana. Ja niin se ilmeisesti on.

Osallistuin Taanilan saunaan (ai se “kommari-Taanila”, sanoi ystäväni - juuri se), ilmeisesti kustantajien sponssaama maksuton kirjaesittely, kerran kuussa entisessä Kirkkopuiston tyttökoulussa, täällä Helsingissä. Tila jossa esittely järjestettiin oli iso ja upea - vanha juhlasali otaksun - ja väkeä tuvan täydeltä, varmaan parisen sataa.

Esitellyt ja esittelijät: Leena Hietanen - Viron kylmä sota, Martti Turtola - Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho, Seppo Zetterberg - Viron historia. Tilaisuudessa pistäytyi myös Jörn Donner, ilmeisen vanha mutta edelleen sanavalmis älykkö.

Vajaan 1,5 tunnin keskustelu pyöri lähinnä vuosien 1939 ja 1940 tapahtumien ympärillä, osin aina vuoteen 1944. Alkaen Ribbentrob-sopimuksen solmimisesta ja päättyen Neuvostoliiton hyökkäykseen joka puhdisti Viron saksalaisista joukoista.

Ilmeisesti Hietanen ja Turtola olivat saaneet herätyksen siihen, että riigivanem Päts, sotavoimien päällikön Laidonerin tukemana tietoisesti ohjasi Viron osaksi Neuvostoliittoa. Ensi vuoden 1939 syksyn tukikohtaluovutuksilla ja vuonna 1940 estämällä itse aktiivisesti suojeluskunnan ja armejan käyttämisen venäläisten valtaannousua vastustamaan. Ja pitävän tätä jotenkin hämmästyttävänä. Hietasesta en ole aiemmin mitään kuullut ja ainakaan tästä aiheesta hän tuskin minua kiinnostaa tulevaisuudessakaan. Turtolalta olisin odottanut huomattavasti jämerämpää, historioitsijan otetta teesejään esittäessään. Hänen kirjansa kuitenkin varmaankin luen.

On valitettavaa, että ainoa ilmeinen Viro-asiantuntija, Seppo Zetterberg, käsitteli kirjassaan muutaman tuhannen vuoden periodia ja joutui oikomaan erityisesti Hietasen, mielestäni varsin asenteellisia, neuvostomyönteisiä mielipiteitä vain näiltä muutamalta vuodelta tai vuosikymmeneltä. Mutta uskoisin hänen kirjaansa kyllä tutustuvani.

En ole historioitsija, enkä - herra paratkoon - poliitikkokaan. Mutta sekä Turtolan että Hietasen esitykset tuntuivat varsin voimakkaasti kuuluvan jälkiviisauden piiriin. Kumpikin tuntuu unohtavan, että samassa tilanteessa ensi kerran syksyllä 1939, olivat Suomen ja Viron lisäksi myös Puola, Liettua, Latvia ja osa Romaniaa. Siinä tilanteessa vain Puola ja Suomi ryhtyivät vastarintaan, molemmat hävisivät. Suomi kylläkin itsenäisyytensä säilyttäen. Muut valitsivat myöntyväisyyden isomman vastustajien “legitiimeihin intresseihin”.

Virolle se maksoi 300.000 ihmistä 1,3 miljoonasta ja 45 vuotta, Suomelle kaikki kolme sotaa huomioiden, noin 100.000 ihmishenkeä ja noin 35 vuoden suomettumisen. Mutta toisinkin olisi hyvin voinut käydä.

Suomen talvisota oli “työtapaturma”. Ulkoministerinä silloin toiminut 44-vuotias Eljas Erkko oli ilmeisen vahvasti sitä mieltä, että Neuvostoliitto bluffaa. Siihen lienee syynä hänen toimiva yhteytensä USAan. Ja näkemyksensä, että Stalinilla ei ollut mitään järkevää syytä saada “puolueetonta” pohjoismaihin suuntautunutta Suomea haltuunsa. Ja olihan maiden välillä vielä voimassa hyökkäämättömyyssopimuskin.

Virossa, kuten Latviassa ja Liettuassakin johdossa olivat Venäjää tuntevat. Nuoruudessaan, aikuisuudessaan Tsaarin Venäjän puitteissa ammattinsa ja arvonsa oppineet ihmiset. Ainoa mitä he eivät ymmärtäneet oli Venäjän ja Neuvostoliiton ero.

Suomessa Mannerheim, Laidonerin kanssa saman sotakuolun kasvatti, oli myönnytysten kannalla. Paasikivi oli myönnytysten kannalla jopa siihen määrään asti, että hän piti Talvisotaa, sitten kun se Suomen järkähtämättömän kielteisen asenteen vuoksi syntyi, Erkon sotana. Ja sen jälkeen kun Punakone lähti liikkeelle ja Kuusisen hallitus oli Terijoelle perustettu, Neuvostoliitto kieltäytyi pitkään tunnustamasta Helsingin hallitusta. Yhteyttä ei yksinkertaisesti saatu. Siksi Helsingin hallituksen ainoa mahdollisuus, yhteydenottoyrityksistä huolimatta, oli taistelun jatkaminen. Entä, jos Suomen ulkoministerinä silloin olisi ollut vanha myöntyväisyyspoliitikko, Venäjän tuntija Juho Kusti Paasikivi? Olisimmeko mekin suostuneet Neuvostoliiton “legitiimeihin intresseihin.”

Entä järki?

Meillä rajaa Neuvostoliittoon oli 1300 kilometriä. Suurin osa korpea ja suota.

Virolla, Latvialla ja Liettualla yhteensäkään tuskin sitä. Suurin osa “kaaheen aakeet ja kesällä kantavaa laakeet”.

Eli juuri sitä, jossa sekä Neuvostoliitto että Saksa osasivat toimia. Myös sotilaallisesti.

Eli johonkin määrään asti voisi hyvin väittää, että Sven Tuuva heräsi henkiin.