Hyvä Suomi! Me voitiin.

Kovin on kummallinen maa tämä Suomi. Itsenäisiä on oltu kohta 100 vuotta, toisten mukaan yli 200.

Sisällissodasta on selvitty, joskin sen historia taitaa vieläkin olla kipuna monella rinnassa.

Talvi- Jatko- ja Lapin sodat on taisteltu, joskin kaksi ensimmäistä hävitty. Mutta kolmas sentään voitettiin. Ja suomettumisesta huolimatta, tai ehkä juuri siksi, ainakin muodollisesti itsenäisyys säilyi.

Euroopan takapajulasta ja sen köyhimmästä ja varmaan yhdestä maatalousvaltaisimmasta yhteiskunnasta ovat edelliset sukupolvet onnistuneet yhteisin ponnisteluin (suojatullein, kartellein, osuuskunnin) ensin vireän teollisuusvaltion. Sitten kehittämään siitä tupoillen ja maltilla pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan; yhden rikkaimmista ja varakkaimmista. Mitä nyt viime vuosina lainaa on otettu niin, että ranteet rutisee.

Kahdesta lamastakin selvitty, hyvällä onnella kumpaisestakin. Eikä hyvin taida taloudessa mennä edelleenkään?

Mutta taitaa olla ainakin yksi asia, joka ei vuosien, vuosikymmenten tai -satojenkaan aikana meillä muutu. Meillä ei johto, ei sivistyneistö, ei poliitikot eivätkä kansan syvät rivitkään uskalla uskoa itseensä. Aina on kumarrettava johonkin ilmansuuntaan. Mihin milloinkin. Ellei Tukholmaan, sitten Pietariin. Ellei Berliiniin sitten Moskovaan. Ellei Brysseliin sitten taas Berliiniin. Nyt viimeksi katseet tuntuvat vahvasti kääntyvän Washingtoniin, vaikka se viimeistään nyt on laskevan auringon suunnassa. Ja unohdetaan, että aina samalla pyllistetään muualle.

Kaikki tämä tuli mieleen kun tänään paikallinen Pravda julkaisi kirja-arvostelun tapahtumista sadan vuoden takaa Tarina saksalaisesta Suomesta.

Trump kääntää selkänsä NATOlle

tai Euroopalle? Sitähän Barak Obama jo kerran yritti. 

Kirjoitinkin asiasta mm. 19. helmikuuta 2012. Silloin EUlla ja Euroopalla oli uskottavuutta ja luotettavuutta jenkkien silmissä. Ja meillä eurooppalaisilla luottoa USAan ja sen johtoon. Miten mahtaa olla nyt? 

Donald Trumpin äänestäjistä useimmat eivät tiedä Euroopasta mitään. Tuskin haluavat tietääkään. He haluavat muurin ympärilleen suojelemaan heitä maailman pahuudelta. Suunnasta mistä tahansa. Samanlaisen muurin kuin Euroopan uus-nationalistiset puolueet ovat halunneet itselleen jo kauan, kukin omassa maassaan. "Rajat kiinni"! Samanlaisen muurin, joka heitä suojeli ensimmäisestä maailmansodasta aina 6.12.1941 Pearl Harboriin.

Kun amerikkalainen isolationismi on taas saatu maailmanpolitiikan näyttämölle, joudumme varautumaan sen eurooppalaisiin seurauksiin. Viimeksi seurauksena olivat Euroopassa nationalistinen totaritarismi, diktatoorisesti hallitut kansallisvaltiot ja lopulta toinen maailmansota. Nyt ei tarvittaisi kolmatta.

Tässä tuo neljän vuoden takainen kirjoitukseni:

Setä Samuli kääntää selkänsä

Sotatieteiden tohtori Jarno Limnéll kirjoittaa tänään, ainoan valtakunnallisen vieraskynänä meitä suomalaisia taviksia aina puhuttavasta aiheesta NATOsta otsikolla Naton merkitys Euroopassa vähenee. Siihen on helppo yhtyä. 

Jo puolisen vuotta sitten USA, nykyisen presidenttinsä Barak Obaman suulla virallisesti ilmoitti maan strategisen painopisteen siirtyvän Atlantilta Tyynelle Merelle.  Saman oli jo kesän alussa tehnyt selväksi eroava, eläköityvä puolustusministeri Robert Gates jäähyväiskäynnillään Brysselissä. Siis NATO - Brysselissä.

Samoin on helppo yhtyä Limnellin päätelmään: " Jos Yhdysvallat irtaantuisi Natosta tai jos maan merkitys Natossa olisi nykyistä vähäisempi, sotilaallinen liittoutuminen olisi Suomessa todennäköisesti helpompi hyväksyä."

Sen sijaan viimeistään nyt on syytä perusteellisesti uudelleen arvioida onko
tämä kehityssuunta Suomelle edullinen? Onko maamme intressissä pitkään hellimämme voimistuva eurooppalainen turvallisuusyhteistyö? Tulisiko meidän edes pyrkiä ottamaan merkittävä rooli Euroopan uudessa turvallisuusyhteistyössä? Olisiko moinen omiaan vahvistamaan turvallisuuttamme ja erityissuhdettaamme(?) Venäjään?

Olisi kieltämättä luontevaa, että EUn jäsen olisi elimellisenä osana myös EUn itsenäisessä puolustusjärjestelmässä. Mutta kenen hyökkäykseltä tämä puolustusjärjestelmä meitä puolustaisi? Miten uskottavan puolustuksen se maallemme pystyisi antamaan? Voi antaa?

Maantieteellinen sijaintimme ei USAn mahdollisen NATOsta poistumisen jälkeenkään mihinkään muutu. Asemamme rajamaana muuttuu. Entisestä Ruotsin ja sittemmin Venäjän rajamaasta vain tulee EUn rajamaa. Rajamaat muodostuvat aivan liian helposti puskurivyöhykkeiksi. Koska näin on aina tähän asti ollut, miksei sitten tulevaisuudessa? Ainoat, joita rajamaan puolustaminen kiinnostaa, ovat itse rajamaassa asuvat.

Yhteisömme korkeimman poliittisen johdon viimeaikainen osoitus kyvyttömyydestään johtaa yhteisöä edes finanssikriisistä - nahkapäätöksiä nahkapäätösten jälkeen - ei järin hyviä lupaile turvallisuuspolitiikan osalta. Ja siihen on hyvä syy. Sitten II maailmansodan ei yksikään EUn mahtimaista ole oikeasti ottanut vastuuta omasta puolustuksestaan eikä siis turvallisuudestaan. Sillä Ison Iitan rinnalla, tai oikeammin Setä Samulin selän takana on olo todella ollut huoleton. 

Alamme tältäkin osin lähestyä perimmäisiä kysymyksiä. Kansakunnan turvallisuus ei ole merkityksetöntä nykyäänkään, ei vaihtorahaa, ei liioin vanhentunutta valuuttaa, käypä sen ylläpito sitten kalliiksi tai ei. Ja ovatpa tämän maan Wallinit, Kataiset tai Haloset asiasta ihan mitä mieltä tahansa. Vai vaihdetaanko malli Cajander ehkä malli Kataiseen? Eivät he vertauskuvina itse ole mallia käyttämään joutuneet. Eivätkä joudu.

Kansakuntien kaappien päältä vaihtuvat miehet ja naiset. Mutta historia tuntuu toistavan itseään ilman, että me siitä mitään oppisimme. Näin rapautuvat keskinäinen luottamus ja usko. Jos apua pyydämme Trump kyllä vastaa, mutta uskallammeko häneen luottaa ja uskoa?

Trump kyllä vastaa, mutta voiko uskoa?

Donald Trumpista tulee sitten Yhdysvaltain presidentti 20.1.2017. Eikä kukaan tiedä hänen poliittisista linjoistaan yhtään mitään. Isoa arvaamattomuutta, ristiriitaisia kannanottoja, itsekeskeistä analyysiä suoranaista valehtelua, mahdollista vihapuheita ja -lietsontaa odotettavissa? Siitä huolimatta tämä poliittisesti kirjoittamaton lehti voi olla joko uhka tai mahdollisuus. Ja vaalikamppailussa nähdyn perusteella sekä - että.

Yksi suuri iso tuntematon on Trumpin suhde NATOon ja Euroopan puolustamiseen. Puheiden perusteella ei paljoa voi eikä kannata odottaa. Siitä muistuikin mieleeni syyskuun 20. vuonna 2007 kirjoittamani artikkeli Ystäväni ei vastannut. Se käsitteli meillä nyt edessä olevaa tilannetta. Kun sitä ei arkistostani helposti löytynyt jäljennän sen tähän:

Vaikka olenkin sitä mieltä, että NATO-juna meni jo, olen lähtökohtaisesti - ja varsin pitkään - ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä NATOon. Lähden tässä siitä, että NATO on EU:n puolustusjärjestelmän perusta. (kts. CSIS:n tuloksia?) Viimeaikainen keskustelu on pannut pohtimaan. Todennäköisesti aivan samalla tavalla kuin aikoinaan mm. Pohjoismaissa alettiin epäillä Kansainliiton kykyä toimia turva-takeena, minkä varaan erityisesti pienet maat laskivat turvallisuuspolitiikkansa. (Mutta sehän on historiaa, sorry.)

Kuinka monta kertaa, meidän kymmenen EU-vuoden aikana, ovat ns. isot EU-maat osoittaneet, että yhteiset EU-päätökset eivät heitä sido? Ja, että heitä kiinnostaa vain oman maansa/hallintonsa etu?

Esimerkkeinä: rahapolitiikka, finanssipolitiikka, perussopimuksen muuttaminen, maatalouspolitiikka…

Mikä saa meidät uskomaan, että he turvallisuuspolitiikan osalta toimisivat toisin? Ja vaikka ”suhtautuisivatkin positiivisesti tarpeisiimme”, kuinka pitkien neuvottelujen jälkeen?

Ystäväni totesi olleensakin aina NATOon liittymisen kannalla, perusteena kuuluisa 5 artikla. Se kuuluu:

The Parties agree that an armed attack against one or more of them in Europe or North America shall be considered an attack against them all and consequently they agree that, if such an armed attack occurs, each of them, in exercise of the right of individual or collective self-defence recognised by Article 51 of the Charter of the United Nations, will assist the Party or Parties so attacked by taking forthwith, individually and in concert with the other Parties, such action as it deems necessary, including the use of armed force, to restore and maintain the security of the North Atlantic area.

Any such armed attack and all measures taken as a result thereof shall immediately be reported to the Security Council. Such measures shall be terminated when the Security Council has taken the measures necessary to restore and maintain international peace and security .

Eli päätösvalta siitä reagoidakko, jopa sen jälkeen kun NATOn turvallisuusneuvosto on tilanteen 5.artikkelin mukaiseksi ”hyväksynyt”, jää kullekin valtiolle itselleen. Samoin, jos yksittäinen maa siihen itse päättää reagoida, se itse päättää myös miten se reagoi. Ei siis sitovaa automatiikkaa. Vaikka olisihan se iso imagon menetys jos itse jäisi pois jostain, mihin muut ryhtyvät?

Ainoa kerta kun siihen on vedottu, on tunnetusti 9/11 jälkeen, USAn siihen vedottua. Silloin päätös avun antamisesta syntyi seuraavana päivänä. Miten olisi käynyt jos hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta olisi ilmoittanut Unkari tai Tsekki? Kauanko päätöksentekoon olisi mennyt? Entä jos NATOn turvallisuusneuvosto ei pääse edes yhteisymmärrykseen siitä, että kyseessä on 5. artiklan tarkoittama tapaus? Näissä päätöksissä kun kai yleensä pyritään yksimielisyyteen?

Päätellen Esimerkkeinä mainituista, ainakaan ennuste nopealle päätökselle ei ole hyvä. Eikä meillä välttämättä ole aikaa ollenkaan.

Tähän ystäväni: ”No kyllä jenkit ainakin tulisivat. Ne lähtee mihin tahansa.”

Mutta lähtevätköhän enää kauan? Kunhan nyt ensin pääsisivät pois Irakista ja Afganistanista. Saisivat uskottavuutensa liittolaistensa silmissä takaisin. Saisivat taloutensa kuntoon, ettei velkarahalla taas täytyisi maailmaa pelastaa. Saisivat kansalaisensa hallintonsa taakse. Ja sitten on vielä kysymys siitä, mitä päättävät muut? Ja kuinka nopeasti?

Puolustusvoimien tehtävänä on puolustaa Suomea, toimia turvallisuuspolitiikkamme viimeisenä lukkona, siitä huolimatta, että jotkut tuntuvat pitävän sitä lähinnä kansainvälisen rauhanturvaamisen instrumenttina. Tämä tehtävä sisältää myös ajatuksen siitä, että maa ei saa joutua sotatantereeksi. Nykyaikana siihen ei kauan aikaa mene. Päivä, kaksi vai viikko?

Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan meidän suomalaisten hellimään ajatukseen siitä, että EUn jäsenyys olisi merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se on edelleen ensisijassa maatalous- ja kauppapoliittinen yhteisö. Toivottavasti siitä mahdollisimman nopeasti tulisi turvallisuuspoliittinen ratkaisu.

Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan siihen, että NATOn jäsenyys olisi meidän kannalta merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Ja jos siellä olisimme, luottaisin eniten USAn nopeaan apuun.

NATO-jäsenyyden keskeisin hyöty meille olisi ennalta ehkäisevä. Sekään ei mitenkään välttämättä estäisi meitä joutumasta sotatantereeksi, mutta merkittävä pelote-arvo sillä potentiaaliselle hyökkääjälle kyllä varmasti olisi.

Mutta, NATO – juna meni jo.

Eiköhän palata takaisin lähtöruutuun? Pakko kai sitä on omia taskuja alkaa kaivaa tai hyväksyä mahdolliset vierailut kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja Tanska aikoinaan. (Mutta sehän on historiaa, sorry.) Ja luottaa yksinomaan turvallisuuspolitiikan vähemmän verisiin elementteihin.

Ystäväni ei vastannut.


Kovin moni asia menee Trumpin valinnan myötä nyt uuteen harkintaan. Niin poliitikkojen hypettämä NATO-optio ja sen merkityskin. 

Ja ainoa pysyvä turvallisuuspoliittinen ohje löytyy edelleen ihan silmiemme alta. Suomenlinnan Kuninkaanportilta. Meidän pitäisi vain sen merkitys sisäistää ja toimia sen mukaan. 

Demokratiamme vetelee viimeisiään

Edellisessä artukkelissa Tässäkö tarkka ajankuva kuvailin käsitystäni länsimaiden demokratian nykytilasta. Ja nyt, siivotessani vanhoja kirjoitusaihioitani törmäsin siiten, että olen ollut huolissani aiheesta ennenkin. Useinkin.

Koska nyt löytämiäni mietteitä en aiemmin ole julkaissut, siihen nyt aukesi hyvä tilaisuus. Milloin ja missä yhteydessä ne on kirjoitettu en tiedä. Siihenkään en ota kantaa onko ajattelustani mitään iloa kellekään. Lyhentämättömänä ja oikolukemattomana tässä se:

Miten demokratian tunnistaa?

”Mikä on demokratiaa, mikä ei? Demokratialle välttämättömiä tunnuspiirteitä ovat

• vapaat, rehelliset vaalit
• vastuunalainen hallitus
• kansalaisten perusoikeudet
• demokraattinen kansalaisyhteiskunta.
  

Vapailla, rehellisillä vaaleilla valitaan päättäjät. Hallitus ja muut päättäjät ovat poliittisessa vastuussa päätöksistä. Hallituksen valtaa säädellään lainsäädännöllä.
Kansalaisille on taattu perusoikeudet, jotka takaavat mm. heidän mahdollisuutensa osallistua ja vaikuttaa päätöksentekoon. Vireä ja julkisesta vallasta erillään oleva kansalaisyhteiskunta kokoaa kansalaisia toimimaan yhdessä erilaisten tavoitteiden ja päämäärien puolesta.
Demokraattiseen kansalaisyhteiskuntaan kuuluu, että myös kansalaisten järjestöt ja yhdistykset ovat kansanvaltaisesti muodostettuja. Järjestöjen sisälläkin tulisi noudattaa demokraattisia periaatteita.” Näin demokratiaa kuvataan Kansanvaltaa.fi sivuilla, joka lienee ison veljen ääni demokratiakeskusteluun?
Mitä voi moisesta kyseenalaistaa?

Ensinnäkään ei edes puututa siihen, mitä demokratia ei ole (vaikka sitä kysytään) sillä vaikka meillä on vapaat vaalit ja suurilla äänestysalueilla myös rehelliset vaalit, se ei koske koko maata. Mitä pienempi ja ”perinteisempi” kunta tai yhteisö, sitä enemmän voi sekä vapauden että rehellisyyden asettaa kyseenalaiseksi. Pienen kunnan ja äänestysalueen jokainen äänestäjä on ”kaveri”. Se onko hän äänestänyt vai ei, on tiedossa koko äänestyksen tapahtumisen ajan. Tarvittaessa haetaan vaikka kotoa.

Äänestyksen jälkeen jo yhteen ja vähennyslaskulla voidaan riittävällä tarkkuudella päätellä kuka on ketäkin äänestänyt. Ja voi sitä, joka ei ole äänestyänyt oikein. Kun tämä koskee erityisesti pieniä kuntia ja pieniä äänestysalueita, ei ihme ettei Kepu ole juurikaan suuriin kaupunkeihin edennyt.

Toisekseen vastuullisuutta on montaa sorttia.

Viimeisten vuosien aikana erityisesti kansanedustajien ja kunnanvaltuutettujen vastuullisuus niille puolueille tai puoluekoneiston osille, joiden listoilta heidät on valittu, on korostunut. Puolueet pitävät siitä kyllä huolen. Ja kun ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että ns. poliittinen vastuu on pelkkä fiktio, kuvitelma ilman todellisuuspohjaa väitän, että se demokratia, jota meillä toteutetaan on lähinnä puolueoligarkiaa.

Vaan miten on kehittynyt yksittäisen valitun (kansanedustaja tai kunnanvaltuutettu) vastuullisuus suhteessa äänestäjään? Ryhmäkuri ja puolue-etu ajaa jopa yksittäisen edustajan kannan kumoon. Perustuslain 29§ rikotaan jopa oikeuskanslerin ja eduskunnnan oikeusasiamiehen vaikenevalla myötävaikutuksella. Ryhmäkuri ja puoluesidonnaisuus tappaa demokratian.

Kolmanneksi kansalaisten perusoikeudet.

Jos unohdetaan ajatus, että totalitaarisessa valtiossa kansalaisella ei perusoikeuksia olekaan, mitkä ovat kansalaisten perusoikeudet nykyisessä Suomessa? Veronmaksu, peruskoulu, kuvitelma toiminnallisesta sosiaali- ja terveydenhoitosektorista ja usko siihen, että Euroopan Ihmisoikeuskomissio viimeistään oikaisee omien virkamiestemme, eli polittisten päättäjiemme lainvastaiset päätökset. Pitkällisen pohdinnan perusteella maassa ei oikeutta vieläkään saa, ken itse sit ei hanki. Tai jopa vaadi. Eikä 80 % väestöstä, ainakaan aiemmin, sitä ymmärtänyt edes toivoa.

Neljänneksi fiktio demokraattisesta kansalaisyhteiskunnasta.

Onko silloin, kun perustuslakeja muutetaan parin puolueen ”ideologisen” haavekuvan perusteella suuntaan jos toiseen oman tarpeen mukaisesti,

Demokratia on huonoin valtiomuoto lukuun ottamatta kaikkia muita, joita on kokeiltu.

Winston Churchill