Ystäväni ei vastannut

Vaikka olenkin sitä mieltä, että NATO-juna meni jo, olen lähtökohtaisesti - ja varsin pitkään - ollut sitä mieltä, että meidän pitäisi liittyä NATOon. Lähden tässä siitä, että NATO on EU:n puolustusjärjestelmän perusta. (kts. CSIS:n tuloksia?) Viimeaikainen keskustelu on pannut pohtimaan. Todennäköisesti aivan samalla tavalla kuin aikoinaan mm. Pohjoismaissa alettiin epäillä Kansainliiton kykyä turvatakeena, minkä varaan erityisesti pienet maat laskivat turvallisuuspolitiikkansa. (Mutta sehän on historiaa, sorry.)

Kuinka monta kertaa, meidän kymmenen EU-vuoden aikana, ovat ns. isot EU-maat osoittaneet, että yhteiset EU-päätökset eivät heitä sido? Ja, että heitä kiinnostaa vain oman maansa/hallintonsa etu?

Esimerkkeinä: rahapolitiikka, finanssipolitiikka, perussopimuksen muuttaminen, maatalouspolitiikka…

Mikä saa meidät uskomaan, että he turvallisuuspolitiikan osalta toimisivat toisin? Ja vaikka ”suhtautuisivatkin positiivisesti tarpeisiimme”, kuinka pitkien neuvottelujen jälkeen?

Ystäväni totesi olleensakin aina NATOon liittymisen kannalla, perusteena kuuluisa 5 artikla. Se kuuluu:

The Parties agree that an armed attack against one or more of them in Europe or North America shall be considered an attack against them all and consequently they agree that, if such an armed attack occurs, each of them, in exercise of the right of individual or collective self-defence recognised by Article 51 of the Charter of the United Nations, will assist the Party or Parties so attacked by taking forthwith, individually and in concert with the other Parties, such action as it deems necessary, including the use of armed force, to restore and maintain the security of the North Atlantic area.

Any such armed attack and all measures taken as a result thereof shall immediately be reported to the Security Council. Such measures shall be terminated when the Security Council has taken the measures necessary to restore and maintain international peace and security .

Eli päätösvalta siitä reagoidakko, jopa sen jälkeen kun NATOn turvallisuusneuvosto on tilanteen 5.artikkelin mukaiseksi ”hyväksynyt”, jää kullekin valtiolle itselleen. Samoin, jos yksittäinen maa siihen itse päättää reagoida, se itse päättää myös miten se reagoi. Ei siis sitovaa automatiikkaa. Vaikka olisihan se iso imagomenetys jos itse jäisi pois jostain, mihin muut ryhtyvät?

Ainoa kerta kun siihen on vedottu, on tunnetusti 9/11 jälkeen, USAn siihen vedottua. Silloin päätös avun antamisesta syntyi seuraavana päivänä. Miten olisi käynyt jos hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta olisi ilmoittanut Unkari tai Tsekki? Kauanko päätöksentekoon olisi mennyt? Entä jos NATOn turvallisuusneuvosto ei pääse edes yhteisymmärrykseen siitä, että kyseessä on 5. artiklan tarkoittama tapaus? Näissä päätöksissä kun kai yleensä pyritään yksimielisyyteen?

Päätellen Esimerkkeinä mainituista, ainakaan ennuste nopealle päätökselle ei ole hyvä. Eikä meillä välttämättä ole aikaa ollenkaan.

Tähän ystäväni: ”No kyllä jenkit ainakin tulisivat. Ne lähtee mihin tahansa.”

Mutta lähtevätköhän enää kauan? Kunhan nyt ensin pääsisivät pois Irakista ja Afganistanista. Saisivat uskottavuutensa liittolaistensa silmissä takaisin. Saisivat taloutensa kuntoon, ettei velkarahalla taas täytyisi maailmaa pelastaa. Saisivat kansalaisensa hallintonsa taakse. Ja sitten on vielä kysymys siitä, mitä päättävät muut? Ja kuinka nopeasti?

Puolustusvoimien tehtävänä on puolustaa Suomea, toimia turvallisuuspolitiikkamme viimeisenä lukkona, siitä huolimatta, että jotkut tuntuvat pitävän sitä lähinnä kansainvälisen rauhanturvaamisen instrumenttina. Tämä tehtävä sisältää myös ajatuksen siitä, että maa ei saa joutua sotatantereeksi. Nykyaikana siihen ei kauan aikaa mene. Päivä, kaksi vai viikko?

Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan meidän suomalaisten hellimään ajatukseen siitä, että EUn jäsenyys olisi merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Se on edelleen ensisijassa maatalous- ja kauppapoliittinen yhteisö. Toivottavasti siitä mahdollisimman nopeasti tulisi turvallisuuspoliittinen ratkaisu.

Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä vähemmän luotan siihen, että NATOn jäsenyys olisi meidän kannalta merkittävä turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Ja jos siellä olisimme, luottaisin eniten USAn nopeaan apuun.

NATO-jäsenyyden keskeisin hyöty meille olisi ennalta ehkäisevä. Sekään ei mitenkään välttämättä estäisi meitä joutumasta sotatantereeksi, mutta merkittävä pelotearvo sillä potentiaaliselle hyökkääjälle kyllä varmasti olisi.

Mutta, NATO – juna meni jo.

Eiköhän palata takaisi lähtöruutuun? Pakko kai sitä on omia taskuja alkaa kaivaa tai hyväksyä mahdolliset vierailut kuten Itävalta, Tsekkoslovakia ja Tanska aikoinaan. (Mutta sehän on historiaa, sorry.) Ja luottaa yksinomaan turvallisuuspolitiikan vähemmän verisiin elementteihin.

Ystäväni ei vastannut.