24.9.2007 12.09 | hakki47 | Hyvinvointi, Politiikka, Ihminen, Business
Tuolla valtakunnan suurimman päivälehden puolella ”taitoin peistä” Arja Alhon ja Jukka Tarkan kanssa (eli kommentoin heidän kirjoituksiaan), heidän uudella blogillaan Senttipeliä. Hetken se tuntui, kommenttien ja vastausten hitaasta ilmestymisestä huolimatta, ajatusten vaihdolta.
Kyllä meissä kaikissa olevat ideologiat eli ennakkoluulot ja –asenteet istuvat tosi kovassa. Siitä voisin kertoa inhimillisen pikku tapauksen viime torstailta. Tyttäreni, juuri koulutien aloittanut, tuli näyttämään tekemiään läksyjä. Kaikki oli hyvin paitsi yksi oikeinkirjoitusjuttu. Neljästä vaihtoehdosta, samankaltaisesta sanasta piti ympyröidä ne kaksi, jotka olivat samoja ja sitten kirjoittaa se. Taidettiin kummata kolme kertaa ennen kuin nii-ni taipui nii-ni ksi. Kun sinne kaiken lukemisen, tavaamisen ja katsomisen jälkeenkin jatkuvasti putkahti se kaverin nimi, Nin-ni.
Meillä isoilla pojilla ja tytöillä ennakkoasenteet ovat vain isommat ja vaikutuksiltaan kalliimmat. ”Keskustelimme” em. blogilla kunta-alan neuvotteluista ja mm. terveydenhoitoalan yksityistämisestä. Ja näissä, jos missä, ennakkoasenteita riittää. Reaalimaailma tuntuu olevan joskus turhan kaukana. Sitä paitsi Smithin jälkeen on ollut muutamakin ihan respektaabeli käytännön kansantaloustieteilijä tuomassa ja luomassa uutta tietoa; vaikkapa Marx, Kaynes, Samulesson, Schumpeter…
Miksiköhän emme aina jaksa muistaa, että nykyjään yrityssektori luo kansantalouden jaettavan? Että vain pitkällä aikavälillä kasvavat ja kannattavat yritykset voivat tarjota turvallisen työn ja palkan niille, jotka eivät yrittäjiksi halua ryhtyä? Myös ja oikeastaan erityisesti juuri niille aloille, joilla ei ennen yrittäjiä juurikaan ole näkynyt? Että erityisesti työntekijöiden intressissä on, että syntyy paljon suomalaisvetoisia uusia yrityksiä ja sitä kautta työpaikkoja? Ei kai ole niin, että työntekijäjärjestön intressit jyräävät jäsenistön edun?
Kun ennen oli pääomista pula, piti valtion investoida kaikkeen mikä kansallisen toimeentulon edellytyksenä maahan tarvittiin. Muilla ei ollut riittävästi varaa. Mutta kehitys kehittyy. Vähitellen valtion omistus on pienentynyt alalla kuin alalla ja usein hävinnytkin. Nyt on vain uusien, joskin äärimmäisen herkkien alojen vuoro. Nyt on ilmeisesti syntynyt riittävästi varallisuutta ja osaamista, että yritykset voivat ottaa huolekseen nämäkin palvelut.
Me veronmaksajat emme halua, että julkishallinto on ainoa joka maassa tuottaa.
Me emme halua, että on vain yksi työnantaja.
Me emme halua, että ”poliitikoillemme” rakennetaan suojatyöpaikkoja.
Haluamme laadukkaita tuotteita ja palveluja mahdollisimman halvalla.
Siksi valtio ja kunnatkin jo nytkin kilpailuttavat.
Sillä vain kilpailu luo vaihtoehtoja ja vaihtoehdot laatua.
Kilpailuttaminen johtaa ajan myötä keskittymisiin, mikä taas johtaa kuluttajan ja yleensäkin ostajan vaihtoehtojen vähenemiseen. Isot organisaatiot, siis sekä yritykset, ns. kolmas sektori että julkinen sektori, jäykistyvät eli stagnoituvat kasvaessaan monopoleiksi. Sitten syntyy uusia innovatiivisia pieniä organisaatioita, jotka alkavat kasvaa ja vähitellen korvaavat isot. Ehkä helpoiten asian voisi kuvata Schumpeterin termillä Luova tuho. Ja elleivät isot organisaatiot jostain löydä tapaa säilyttää innovatiivisuuttaan, notkeuttaan, ketteryyttään markkinoilla ne kuolevat. Kaikki aikanaan, uusien rakenteiden tieltä.
Mielestäni kyseenalaistaminen, uuden tiedon etsiminen ja kriittinen ajattelu olisi nykyajan ihmiselle huomattavasti hedelmällisempää kuin ideologia ja usko. Kyseenalaistaminen kannattaa. Tiedemiehet voivat toimia tutkijoina vain, koska he tietävät kuten mekin, että emme vielä kaikkea tiedä. He etsivät sitä, tuovat ja luovat sitä. Siitä me ja muut heille palkkaa maksamme. Julkisen vallan tehtävän pitäisi ideaalissa maailmassa rajoittua Maslowin tarvehierarkian alimmille tasoille, ihmisen perustarpeitten turvaamiseen. Ja nehän muuttuvat ajassa.
Toinen kertomus elävästä elämästä perjantailta. Mennessäni hakemaan tytärtäni puistosta hän soitti. Kertoi jonkun mummon makaavan polulla verissään. Käskin sieltä pois takaisin puistoon ja menin katsomaan. “Puistotäti” tuli jo kipittäen pois ja sanoi mennessään: 2 kertaa soitettu, jo 30 minuuttia mennyt, eikä sairasautoa vieläkään kuulu. Soitinpa sitten minäkin. Varsin nopea ja asiallinen vastaus ja käsittely, ei siinä mitään, paitsi että ei löytynyt mitään tietoa. Sitten: Odottakaa hetki katson vielä onko annettu “yksityiselle puolelle”. Missä on tämän jutun clou? En minä, tuskin kaatunut ja verissään oleva mummokaan on kiinnostunut siitä kuka tule vaan, että joku tulee. Ja tällaisessa tilanteessa mieluiten heti. Hyväksyttävää syytä hitaaseen paikalle tuloon ei ole.
Mutta ideologeilla ei huolta. Kyllä julkinen valta, valtio ja kunnat silti säilyvät, vaikka nyt on Luovan tuhon aika. Ihminen on sosiaalinen eläin. Ihmisen voima on joukkojen voimaa. Ihmiset muodostavat aina kuppikuntia, ryhmiä, yhteisöjä, organisaatioita. Ja ovat valmiita rajoittamaan omia vaihtoehtoja yhteisesti sovituin pelisäännöin. Ja he tarvitsevat aina niitä, jotka valmistelevat ja valvovat, että yhdessä sovittuja pelisääntöjä noudatetaan. Kyse on vain siitä kuinka paljon he, lystin lopullisina maksajina, ovat valmiita näihin toimiin panostamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti