Pellepolitiikkaa

Maamme poliittinen eliittii oli kuukausitolkulla rakentamassa kansallista monumenttia, uutta turvallisuuspoliittista selontekoa. En edes uskalla ajatella, kuinka paljon energiaa siihen on tuhlattu. Lopputuloksena syntyi se kuuluisa tuluskukkaro. Sen ohessa poliitikot tekivät itsestään ja toimintakyvystään itsensä näköisen, naurettavan kuvan.

En minä ainakaan löytänyt siitä sopasta ainoatakaan kuivin jaloin selviytynyttä poliitikkoa enkä puoluetta. Tosin se nyt ei ollut mikään uutinen. Mutta pitääkö sitä ehdoin tahdoin nolata koko maa ja kansa? Ja samalla turvallisuuspolitiikkamme viimeisen lukon uskottavuus. Se viimeinen lukko on kansakunnan tahto puolustaa maata miltä tahansa ulkoiselta uhalta. Sitä ei todellakaan ratkaise rauta vaan tahto. Näin oli ennen ja näin on nyt.

Nyt sitten kansalliseen keskusteluun tunkeutuivat Pohjoismaiden ulkoministerit, entisen ulkoministerin tai hänen poikansa (ota noista Stolttenbergeistä nyt selvää) tekemät ehdotukset pohjoismaisen puolustusyhteistyön laajentamisesta. Näkyvimmin esiteltiin ajatus Suomen ilmavoimien osallistumisesta Islannin ilmavalvontaan, jenkkien nyt lähdettyä.

Mitä meidän ilmavoimillamme on tekemistä Pohjois-Atlannilta kansainvälisen sotilaspolitiikan painopisteessa? Jos ei Islannin puolustusyhteisö, eli NATO, suostu tai pysty hoitamaan sen ilmavalvontaa, miksi siihen pitäisi osallistua Suomen? Miksi meidän pitäisi panna itsemme mahdollisen, joskin ehkä äärimmäisen epätodennäköisen, itä - länsi - konfliktin panttivangiksi? Ja vielä mahdollisen kiristyvän valtapolitiikan polttopisteeseen.

Ymmärtäisin vielä, jos sitoutumisen seurauksena pyrittäisi synnyttyämään pohjoismainen puolustusliitto.  Mutta sitä ei NATO halua suin surminkaan. Ja ihmettelisin, jos kolme viidestä pohjoismaasta, eli NATOn jäsenet Islanti, Norja ja Tanska, ajaisivat tai olisivat etsimässä vaihtoehtoista ratkaisua nykyiselle turvallisuuspolitiikalleen. Siis vaihtoehtoon, jossa Amerikan rauta vaihdetaan Ruotsin ja Suomen rautaan. Uskotkos sinä?

Jos taas tätä kautta halutaan hidasta, mutta jatkuvasti kiinteytyvää kehitystä NATOon liittymiseksi, on viesti väärä. Ainakin ulkomaiselle kuulijakunnalle. Hidas kehitys on vaarallisin mahdollinen kehitys. Kehityksen aikana, kaikki varmuudet ovat tiessään. Sen on vähän sama kuin tällaisen konttirirotan/pullohartian mennä tietoisesti kaivamaan verta nenästään yöllä nakkikiskalla, ryhmältä itseään suuremmilta ja ilmeisiltä, vaan ei ilmiselviltä, skineiltä.

Jos sinne on tarve sinne on liityttävä. Heti. Sinne hypätään kuin kylmään uimaveteen. Ei se hidastelusta parane. Sink or swim. Mutta mitä kertoo NATOn / jenkkien lähtö Keflavikistä?

PS.

Epävarmuudet ja epävakaudet tässä ihanassa maailmassamme ovat hyvin nopeasti kasvussa. Eiköhän kannattaisi keskittyä vaan oman ilmatilan valvontaa? Jos koneita on liikaa sen tehtävän hoitamiseen, myydään muutama pois. Ostetaan tilalle maamiinoja ja kevyitä ps- ja ilmatorjuntaohjuksia.