Helmikuun 24. 2022 Venäjän ja erityisesti Putlerin aloittama kolmipäiväinen ristiretki Ukrainan denatsifioimiseksi olisi pitänyt olla maille, Minsk II sopimuksessa aseavun kieltäneille Isolle Britannialle, Saksalle ja Ranskalle ehdoton punainen viiva Putlerin toista vuosikymmentä jatkuneelle laajentumispolitiikalle.
Ukrainan kohtaloa on tarkasteltu monelta kulmalta. Varsinkin ns. länsimaat sitoutuivat kieltämättä, sen ihmeenpiä miettimättä tukemaan Ukrainan itsenäisyyttä. Viikkojen ja kuukausien vieriessä aina mittavaan aseapuun asti.
Luvattiin ”Tuemme Ukrainaa niin kauan kuin tarvitaan.”
Kaiken maailman punaisia linjoja avulle kuitenkin asetettiin, Putlerin punaista laukaisunappia kunnioittaen ja peläten. Kaikki ne on ylitetty ilman Harmageddonia, ainakin tähän mennessä. Mutta samalla Ukraina on jotunut taistelemman toinen käsi sidottuna omaa eksistenssiaalista ”Talvisotansa”, jota on jatkunut yli 1050 kunnian päivää.
Kukaan ei luvannut ”Tuemme kunnes Ukraina voittaa.” Apua tuli kun tuli, joskus enemmän, joskus vähemmän, joskus ei tullut sitäkään.
Punaisten linjojen seurauksena on kuitenkin syntynyt tilanne, jossa päivä päivältä ja nyt yhä useammalta taholta uutisoidaan rauhanneuvotteluista, joita Ukraina ei ole aloittanut, vaikka sitä on kasvavasti siihen suuntaan ohjattu. Uudet geopoliittiset sodat Gazassa, Jemenissä, Libanonissa ja viimeksi nyt Syyriassa hämärtävät ja vääristävät varsinkin yleisen mielipiteen ”rauhaa rakastavat”ämyrit.
On turhaa kysellä Venäjän ulkopuolisilta imperialisteiltä tai entisiltä imperialisteiltä, mitä NATOn valtioden pitäisi tehdä Putlerin aloittaman Venäjän ja Ukrainan sodan suhteen. Näille valtioille - kuten USA, Iso Britannia, Ranska, Saksa, Italia, Espanja, Portugal - Venäjä on vain yksi kutistumisestaan kipuilevista ”maailmanvalloista”.
Heillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä mitä Venäjän miehitysvalta, ylivalta arkipäivässä on. Tarvittaessa siitä kannattaa kysellä rajamailta, reunavaltioilta kuten Suomi, Viro, Latvia, Liettua, Valkovenäjä, Puola, Moldova, Slovakia, Ukraina, Georgia. Tai ehkä oikeammin tähän ryhmään kuuluvilta NATO-mailta.
Niistä kuuluu yhä selvemmin ”Ukrainaa on tuettava kunnes se voittaa.” Tosin kummassakin ryhmässä on muutama kummajainen, joka mielestäni ei istu joukkoon.
Saksalaiset, erityisesti entiset Itäsaksalaiset tuntuvat muistelevan vuonna 1989 päättynyttä neuvostovaltaa uskomattomalla ja samalla käsittämättömällä nostalgialla. Ne purkavat nyt alemmudentuntoaan lähinnä länsi-saksalaisiin, äänestämällä äärilaitojen AfD:ää ja Wagenknechtiä. Sisäpolitiikan painopisteet ylittivät moralisen oikeudenmukaisuuden. Riman alituksen teki satraapi, liittokansleri Scholz soittamalla Putlerille ja avaamalla siten Pandoran lippaan. Zeitenwende ehkä toteutuu, mutta im Gegenbild.
Valkovenäläiset eivät oikeastaan koskaan edes päässeet irti Venäjän vallasta. Siitä on Lukashenka pitänyt huolta. Hänen valtansa on mielestäni verrattavissa UKKn valtaa suomettuneessa Suomessa. Vaikka, se myönnettäköön UKK ei herranpelossa/alalivonnassa tainnut koskaan sentään ulottua ihan Lukashenkan tasolle.
Nyt ilmeisesti suomettumisen mallia ollaan istuttamassa Urkainalle. Ja miksi? Koska lännen demokratioilla ei enää ole johtajuutta. Niiltä puuttuu selkäranka tai vaihtoehtoisesti pallit. Ne muistelevat ehkä Kaarle XII Suuren vuonna 1709 aloittamaa Suurta Pohjan Sotaa tai Napoleonin Moskovan sotaretkeä vuodelta 1812 tai Hitlerin 1941 alkanutta Barbarossaa osoituksena Venäjän voittamattomuudesta.
Samalla unohtuvat ainakin vuonna 1853 alkanut Krimin sota ml. Oolannin sota, Tsushiman taistelu vuodelta 1905 mikä päätti Venäjän – Japanin sodan sekä vaikkapa Venäjän Sota Afganistanista 1979 – 1989. Ja mitä tulee Neuvostoliiton propagoimaan voittoon Natsien Saksasta 1945 väittäisin sen liittolaisilla ja niiden Neuvostoliitolle antamalla aseavulla ollen ehkä edes jonkinlainen merkitystä
Kun vuonna 1991 kirjoitin Kauppalehteen, viittasin Suomen johtajiin.
En ole peräämässä perinteistä, voimakasta johtajaa – en patruunaa, en Kekkosta, en Kennedyä, Churchilliä. Ei Führerkaan onneksi Sven Tuuvan maahan istu. Olen peräämässä johtajaa, joka tekee johtajan työt: johtaa yhteisön ongelmien ratkaisemista, tekee tarvittavat päätökset ja ennakoi toiminnan kriittisimmät riskit, kohdentaen yhteisön voimavarat ennakoimaan ja ehkäisemään tulevaisuudessa mahdollisesti esiintyvät ongelmat. Ongelma nimittäin on, että näitä töitä ei tee kukaan.
Olemmeko jo tartuttaneet taudin EUhun ja NATOon? Ja sitten vielä Trump.
2 kommenttia:
Tällä hetkellä riittäisi ihan hyvin se, ettei Venäjän anneta voittaa. - Ja se eroaa paljon siitä, että Ukraina voittaisi. Nykytilanteessa olisi hyvä suoritus, jos aselepo tehtäisiin nykyisten rintamalinjoja pitkin, jäljelle jäänyt Ukraina saisi jonkinlaiset pitävät turvatakuut, voisi linnoittaa aselepolinjan länsipuolelta ja aloittaa yhteiskuntansa rakentamisen EU-kelpoiseksi. Tuo olisi jo Ukrainan voitto ilman, että Putinin olisi pakko myöntää Venäjän hävinneen. Se tulisi myöhemmin, ehkä Putinin jälkeen. - Mutta taitaapa olla tuokin toiveajattelua.
Ehkä on maailmanhistorian kannalta onnellista, että kumpikaan meistä ei päätä Venäjän Ukraina Sodan rauhanehdoista. Toivotaan, että niistä saavat päättää Ukrainan päätösvaltaiset viranomaiset.
Putlerin jäljiltä Euroopan valtiot ja kansat vuotavat verta jo vuodesta 1999. Ei, en tarkoita hänen nimittämistään Venäjä Federaation pääministeriksi mistä hän sinkoutui ensin virkaatekeväksi ja lopulta varsinaiseksi presidentiksi.
Tarkoitan vaikkapa Litvinenkon erottamista ja hänen polonium-murhaansa kymmenen vuotta myöhemmin Lontoossa, tsetsheenien aiheuttamiksi tuomittuja kerrostaloräjäytyksiä Moskovassa ja seuraavaksi esimerkiksi Tshetsenian toista sotaa. Ja mahtuu joukkoon vaikkapa Hodorovskit, Politovskajat, Nemtsovit, Skripalit, Magnitskit, Navalnit ja monet muut tuntemattomiksi jääneet kuten kaikki MH17 uhrit.
Kaikkia aikaansaannoksia on turhaa ja varmaan jopa mahdotonta toistaa, mutta ulkomuistista vaikkapa Transnistrian, Etelä-Ossetian ja Abhasian, Vuoristokarabahin sekä Krimin pienet vihreät miehet, Donetskin ja Luhanskin kapinalliset ja lopulta nyt kohta kolme vuotta jatkuva Ukrainan denatsifikaatio.
Ukraina on jo saanut turvatakuut Budapestin takuut 1994 muina allekirjoittajina USA, Iso Britannia ja Venäjä. Minskissä on tehty sopimukset I ja II allekirjoittajina mm. Ranska, Saksa ja ETYK. Kaikkia niitä Venäjä – isompi tai pienempi on rikkonut mennen tullen, mieluiten vielä ennen musteen kuivamista. Budapestissä Ukraina luopui ydinaseistaan, mahtaa poikia vituttaa...
Kukaan täysipäinen ei enää voi Putlerin sanaan luottaa. Ei siis hänen turvatakuisiinkaan. Ne eivät mitään konkreettista merkitse. Mahdolliset sopimukset eivät nekään mitään merkitse. Ne ovat pahimman luokan naiivia itsepetosta. Jäljelle ei oikeastaan jää muuta kuin ”Ukrainaa on tuettava niin että se voittaa.”
Hyvää Itsenäisyyspäivää Suomi 107 v.
Lähetä kommentti