Jälkiviisaat hetteikössä

Vai pitäisikö sanoa, ihan pihalla? Näin median ja parleerauksen kultaiset keskinkertaistuusvaateet kuohivat kenet tahansa! Tämä tuli mieleeni tänään katsoessani pitkästä aikaan Jälkiviisaita.

Arvostamani Kalle Isokallio, jonka tuleminen mukaan aikoinaan sekä sähköisti että energisöi silloin jo vahvimman voimansa menettäneen ohjelman, on aivan ilmeisesti menettänyt minuutensa. Ainakin otteensa. Miten ihmeessä ihminen voikin näin nopeasti ja näin perusteellisesti muuttua? Isokallio, joka aina tähän asti on innostanut kriittisellä, kaiken kyseenalaistavalla mutta positiivisen johdonmukaisella, rationaalisella otteella, keskittyi nyt vain pyytelemään anteeksi ja ilmaisemaan erilaisia huoliaan.

Myönnettäköön, että Moilasen ristiretki julkisen päivähoidon puolesta, karsimalla äitien taloudellisia etuuksia alle 3 – vuotiaitten kotihoidon osalta, ei ehkä ole Isokallion ominta aluetta? Mutta silti. Aiemmin kokemani Kalle ei moisesta olisi hätkähtänyt. Ehkä hänelle sosiaaliset paineet tekivät vaikeaksi ilmaista selkeästi ja vahvasti, että laatua myös päiväkoti”markkinoille” luovat vaihtoehdot, eivät puhujan ideologisten lähtökohtien värittämät, julkishallinnon monopolit. Ja jatkettu seuraavalla asialla.

Ehkä ympärillämme on joitakin suurempia, jopa ajankohtaisempia haasteita tai pohteita, jotka vaatisivat ravistelua? Mutta varmaan tämä oli ihmisen kokoinen aihe.

Yhteiskunnallisten asioitten kriittisenä repostelijana ja uusien näkökulmien esittäjänä Jälkiviisaat on tullut tiensä päähän?

Sammuttakaa oikein

Miljardit eurot lentelevät nyt maailman eri puolilla. Suomessakin hidas hallitus on heitellyt pahimmoillaan 45 miljardia pankkien ja rahoitusmarkkinoiden turvaamiseksi. Samalla valtionvarainministeri valaa uskoa tulevaisuuteen ilmoittamalla, että tulevien vuosien aikana valtio velkaantuu vähintään 30 lisämiljardilla. Kuinka suuri osa pankeille tarjottavista tuista pääsee muuhun kuin kaunistamaan pankin tasetta, onkin sitten eri juttu.

Uusin tässä nyt samantien aiemman epäpyhän, ja ajatusmaailmalleni vastemielisen, ehdotukseni. Kun kerran rahoituslaitosten luova tuotekehittely on pitkälti syy nykyisiin globaaleihin (liberalistisiin) markkinaongelmiin, koska huonosta johdosta huolimatta niitä ei voi päästää oikeesti konkurssiin ja koska perinteisen virkamiesmäisen varaovaisuuden noudattaminen taloudessa lienee ainoa, pitkällä aikavälillä terve pohja kehittää yhteiskuntia ehdotan, että kansallistamme pankit. De facto juuri sitä ollaan tekemässä USAssa, Britanniassa, Saksassa ja ties missä.

Meidän viennistämme valtaosa on investointituotteita. Kun vienti ei lähiaikoina vedä on kansantaloutta pitkälti pyöritettävä kulutuskysynnän varassa, huolehtien tietenkin siitä, että tuotantokoneisto ja muu liiketaloudellinen apparaatti on kunnossa sitten kun asiakkaat taas suostuvat ostamaan. Tämän vuoksi katse kääntyy kotimarkkinoiden kysynnän ja tarjonnan ylläpitämiseen. Suunnitelmat voisi rakentaa 2 – 4 vuoden tarpeen pohjalle.

Kaksi asiaaottaisin nyt esille. Ensimmäinen on elvyttämisen periaate, ja toinen ihan konkreettinen toimepide-ehdotus.

Jos kotimaista kulutusta täytyy ylläpitää on valtion syydettävä rahaa niille ryhmille, joiden lisäkuluttaminen eniten hyödyttää kansantaloutta. Konkreettisemmin pienpalkkaiset ja työttömät, jotka suurimmalla todennäköisyydellä tässä tilanteesa joutuvat panemaan tuet suoraan kulutukseen. Korkeapalkkaiset panevat rahat sukan varteen, patjan alle tai ulkomaille käytettäväksi silloin kun nousu taas on saanut siivet. Ja tämä raha olisi osoitettava suoraan niille henkilöille. Ei mutkien kautta. Samassa yhteydessä olisi syytä poistaa mahdollisuus ottaa tosiasiallisesti palkkaa pääomaveroprosentilla ja huolehtia siitä, että kunnat saavat osansa alueensa yritysten yhteisöveroista.
Konkreettisemman oloinen ehdotus koskee laajasti ottaen yrittäjyyttä. (Varmaan hyvä johdanto, jonka jokainen poliitikonplanttukin näinä aikoina hyväksyy.) Kun jälleen kerran työttömyys uhkaa ajaa aika monet repimään ansionsa yrittäjyydestä, ammatinharjoittajana omaa osaamistaan pienemmissä paloissa myyden ehdotan, että pakollinen alv-raja yrityksille nostetaan tasolle, jonka mahdollistaa yhden henkilön toimeentulon. Mielestäni järjellinen taso olisi jossain 25.000 – 30.000 euron liikevaihto. Oman osaamisen varassa toimivat yrittäjät osaavat kyllä itse ratkaista kumpi on heidän kannaltaa edullisinta. Liittyä alemmalla tasolla alv-veron piiriin vai jättäytyä sen ulkopuolelle.

Ja taas meitä viedään

Taas ollaan Suomessa ottamassa aimo askel parlamentaarisen kansanvallan hävittämisen tiellä. Puolue-eliitin ote vallasta kasvaa jälleen. Ja suomalaisessa kansanvallassa kysessä on todella nollasumma peli; kun puolueet lisäävät valtaansa, se on pois kansalaisilta.

Ns. Tarastin työryhmä on, Hesarin tietojen mukaan, saanut valmiiksi ehdotuksensa vaalirahoituslaiksi.

Palautan mieliin, että tarve tarkastaa vaalirahoitusta koskeva lainsäädäntö tuli välttämättömäksi, kun noin 40 kansanedustajaa, erityisesti Kepun ja Kokoomuksen eturivin poliitikkoa, oli ilmeisen tietoisesti rikkonut aiemmin säätämäänsä ”lakia” vaalirahoituksen ilmoitusvelvollisuuden osalta. Asian ympärillä tapahtuneen keskustelun aikana kävi selväksi, että kansanedustajat jo lakia säätäessään tietoisesti jättivät mahdolliset rikkomukset sanktioimatta. (Miksi sellaista lakia yleensä tarvitaan, jonka rikkomisesta ei seuraa mitään?) Nyt he jälleen rakentavat uuteen lakiin vaikeasti tukittavan porsaanreijän.

Siitä huolimatta, että ehdotus näyttää parannukselta, ei se sitä välttämättä ole. Kampanjakatto vaalien rahankäytön osalta tuntuu mielekkäältä. Samoin se, että nimettömältä lahjoittajalta vastaanotetulle lahjukselle - korjaan – lahjoitukselle on asetettu katto. Se, että valvonta siirretään Valtiontalouden tarkastusvirastolle, jolle annetaan myös velvoite valvoa ilmoitusten oikeellisuutta ja mahdollisuus uhkasakolla vaatia puutteellisen ilmoituksen oikaisemista, on toimenpiteenä varmasti oikeansuuntainen. Mutta ehdokkaat eivät edelleenkään ole kirjanpitovelvollisia, eikä heidän ole myöskään pakko pitää erillistä vaalitiliä. Miten tällöin toteutuu vaade siitä, että hänen on kyettävä osoittamaan rahoituksen alkuperä, jätetään jälleen hämärän peittoon.

Mutta ehdottomasti suurin ongelma kansanvallan toteutumisen kannalta on ehdotukseen jätetty porsaanreikä; Puoluejärjestön rahoitusta laki ei rajoita. Koska puolueet eivät nykyäänkään ole velvollisia ilmoittamaan rahoittajiaan lienee selvää, että ehdotuksella tarkoitetaan puoluejärjestön ehdokkaalle antamaa vaalitukea.

Kun puoluetuesta aikoinaan (vuonna 1968) päätettiin, oli julkisena lähtökohtana pitkälti juuri vaalien ”rahoittaminen”. Missä määrin niin on tähän mennessä tapahtunut on mahdotonta selvittää. Mutta ilmeisesti puolueet katsovat, että rahaa tarvitaan lisää. Ja puolueiden kannalta rahaa tulee aina olemaan liian vähän ”vaalien voittamiseksi”. Mikäli puluejärjestön rahoitusta ei rajoiteta ovat kaikki katot, olivatpa ne sitten vaali- tai ehdokaskohtaisia, täysin merkityksettömiä. Tarvittaessa rahaa kierrätetään puolueen kautta, varmaan erikseen sovittavaa provisiota vastaa.

Eikä rahan kierrättäminen puolueen kautta ole lakiehdotuksen olennaisin onglema. Suurin ongelma on, että tämän jälkeen puolueen asema valittavan edustajan ”päämiehenä” korostuu entisestäänkin. Sillä ainoastaan puolue-eliitin ”hyväksymät” ehdokkaat voivat kasvattaa tukeaan yli nyt määriteltyjen rajojen, koska Puoluejärjestön rahoitusta laki ei rajoita. Puolueitten ja ehdokkaiden ”varustelukilpa” jatkuu kuten ennen. Eiköhän elinkeinoverolain mukainen kirjanpitovelvollisuus, julkisen autorisoinnin saaneen tilintarkastajan lausunto ja tilien julkaistaminen olisi sittenkin yksinkertaisempi lähtökohta? Ehdotus hyödyttää vain puolueita sementoimalla niiden valtaa. Käytännössä kyseessä on ratkaisu, joka aikaa myöten toteuttaa ns. pitkät listat.

Hämmästyttää, että nimenomaan nyt kun lainsäädäntövallasta kuulemma noin 80 % on, EU-jäsenyyden myötä siirtynyt Brysseliin ja Strassburgiin, me tarvitsisimme puolueille lisää rahaa näyttäviä vaalikampanjanjoita varten, enemmän ja paremmin palkattua henkilökuntaa, kansanedustajille lisää avustajia verovaroin, ministereille avustajia ja ministeriöihin valtiosihteereitä kaiken sen muun itsensä tukemisen lisäksi, jonka maksamisesta edustajat joka tapauksessa itse päättävät. Ei ole ihme, ettäei poliittinen eliitti - tässä vaiheessa erityisesti Kepu ja Kokoomus - ole valmis luopumaan edes valtionhallinnon ”tuottavuus/henkilöstön vähennyskampanjasta”.
PS.

Aika moni meidän nykyisistä yhteiskunnallisista ongelmistamme perustuu ratkaisuihin, jotka tehtiin 1960 ja 1970 luvuilla. Ehkä todella olemme sisäistäneet silloisen suomettumisen niin perusteellisesti, että emme enää näe keiden pitäisi kansanvallassa olla vallassa?

Viel' uusi päivä kaiken muuttaa voi

Nyt kun 2008 syksyn epävarmuus tulevasta on vaihtumassa 2009 kevään varmuuteen tulevasta, haluan toivottaa Sinulle onnea, menestystä ja tuloksellista Uutta Vuotta 2009. Toivotus on tarkoitettu otettavaksi suhteellisena.

Siis suhteessa kaikkeen siihen muuhun kurjuuteen, jonka vuosi 2009 tuo mukanaan. Toivon Sinulle samaa myös seuraavaksi pariksi - kolmeksi vuodeksi. Tämä kurjuus kun ei hetkessä häviä. Ainakin onnea tulet tarvitsemaan saadaksesi aikaan menestystä ja tuloksia. Ja kaikkia niitä tarvitsee jokainen meistä. Toivottavasti päätöksentekijöittemme tulevaisuudenkuvat, olivatpa ne sitten mitä tahansa, eivät tämän vuoden osalta osoittaudu tavallisen tossunkuluttajan arvailuja huonommiksi.

Neljä pitkää ”lomaviikkoa” on antanut mahdollisuuden keskittyä itseäni kiinnostavimman asian ympärillä pähkäilemiseen: ”Mitä meidän täällä Suomessa pitäisi tehdä, jotta selviäisimme mahdollisimman pienillä vaurioilla alkaneen globaalin markkinatalouskriisin seuraksista.”

Tähän pohjalle muutama havainto:

Kun talvella 1991-1992 päättäjät vähitellen alkoivat tunnustaa tilanteen, johon silloin olimme itsemme ajaneet, oli jo yli vuosi syöksytty syvyyksiin. Nyt on ehkä, muun maailman tapahtumien herättäminä, havahduttu hiukan aikaisemmin. Lama alkoi taantumana lokakuusta 1990 ja oli syvimmillään helmikuussa 1994, jos mittarina pidetään työttömien määrää. Varsinaisen pankkikriisin alkaessa, syyskuussa 1991, oli talouden taantuma edennyt jo vuoden ilman, että mihinkään varsinaisiin toimiin seurauksien minimoimiseksi olisi ryhdytty.

Edellisen laman aiheuttivat erityisesti rahamarkkinoiden vapauttaminen 1980-luvun lopulla ja keskeisimmän yksittäisen vientimarkkinan, Venäjän, kaupan romahtaminen. Ensinmainittu oli täysin omaa aikaansaannostamme, jälkimmäisen vaikutuksien ennakoinnissa epäonnistuimme surkeasti. Nyt romahtavat lähes kaikki vientimarkkinamme samanaikaisesti, mutta verrattuna muihin maihin, meillä pitäisi olla kokemusperäistä osaamista vastaavanlaisen tilanteen ”hoitamisesta”. Siis taas, suhteellisesti ottaen.

Siis kaikki vientimarkkinamme tulevat taantumaan. 100 %, ei 20 – 30 % kuten edelliskerralla. Viennin varaan ei lyhyellä aikavälillä kannata laskea. Näin siitä huolimatta, että kokoluokkamme maailmankaupassa on mittatappiotakin pienempi. Mutta koska olemme niin pieni, ja niin riippuvainen viennistä, meidän on jatkossakin pidettävä huoli markkinaosuuksiemme säilyttämisestä. Jotta sitten, kun kauppa taas vetää, väylät ovat valmiiksi auki.

Viimeksi vannottiin tiedon ja osaamisen nimiin. Tutkimus ja kehittäminen olivat päättäjien huulilla kaikissa vakavasti otettavissa juhlapuheissa. Sen nimissä kaadettiin varoja TEKESin, SITRAn ja TE-keskusten kautta mitä ihmeellisempiin hankkeisiin miljardikaupalla. Jokainen voi tykönänsä miettiä kuinka paljon niillä varoilla oikeesti saatiin aikaan. Ilmaa kyllä ostettiin, kansainvälistymistä edistettiin, biotekniikkaa kehitettiin, ja projektiloita ja hankkeita rakennettiin ja pyöritettiin. Ja tietysti yhteiskuntarauhaa. Mutta tulosta syntyi vasta ajan kanssa, tuotannollisen toiminnan elpymisen myötä. Ja Nokian onnankantamoisen seurauksena.

Kun pankkikriisin hintaa arvioitiin 1990-luvun alussa, asiantuntijat esittivät arvioita sen ”rahoittamisesta” Suomen Pankin aikaisempien vuosien voittovaroista, joita lienee ollut noin 4.000 miljoonaa. Markkaa. Lopullisena ”hintana” on esitetty noin 40.000 – 50.000 miljoonaa. Euroa. Vaikka siis nyt hallitus on sitoutunut elvyttämään noin 1.000 – 2.000 miljoonalla eurolla, ja selvitysmies Tanskanen ehdottanut luokkaa 10.000 miljoonan elvytyspakettia, lienee tästä revohkasta lopputuloksena kustannus, joka on lähempänä edellisen laman kokonaiskustannusta kuin kumpaakaan suunnitelmaa.

Viimeksi päätettiin pelastaa pankit. Vastikkeetta. Rahaa pumpattiin pankkeihin sumeilematta - pankkijärjestelmän pelastamiseksi. Niitä inhimillisiä ja taloudellisia kärsimyksiä, jotka aiheutuivat noin 30.000 yrityksen konkurssista ja pahimmoillaan 777.000 ihmisen samanaikaisesta työttömyydestä ei ole vieläkään juuri päätöksentekijäin toimesta huolta kannettu. Ja nyt sitten sukelletaan jälleen.

Kun viimeksi teimme suurin piirtein kaikki virheet mitkä tehtävissä olivat saisi nyt toivoa, että siitä exkursioista olisi jotain opittu. Että ei ainakaan tehtäisi samoja tai samanlaisia virheitä. Onkohan?

Siitä tekemisestä myöhemmin.