IMFn tahto: Suomelle leikkausvaatimus vai ideologinen kannanotto?

IMF vaatii, että Suomi leikkaisi selvästi kohoavia terveydenhuollon ja eläkejärjestelmän kustannuksia. Ja saahan sitä vaatia. Se, millä tavalla Suomi vaatimukseen reagoi, on kuitenkin meidän oma asiamme. Meidän päätettävissä. Ja aina kannattaa kysyä itseltään myös, minkä kansainvälisen ja/tai suomalaisen intressenttitahon suulla IMF puhuu? Rajoitun tässä ainoastaan terveydenhuoltoon.

Kaiken takana lienee täysin perusteltu pelko julkisen sektorin jatkuvasta lisävelkaantumisesta. Näinollen, samalla kun harkitaan keinoja terveydenhoidon tehostamiseksi ja eläkejärjestelmän kulujen vähentämiseksi, meidän olisi syytä pitää miellessään kaikki yhteiskuntamme keskeiset kuluerät. Sikäli kun niitä voidaan karsia riittävästi, ei esimerkiksi terveydenhuollon tai eläkejärjestelmän kustannuksia ole pakko pienentää siten, että saavutettua palvelutaso vaaraantuisi. Näin ainakin, ellei IMFn vaatimukseen sisälly yksityistämistä ideologisena perusteena.

Yksityinen terveydenhuolto on väitteitten ja mahdollisesti tutkimustenkin mukaan merkittävästi julkista tehokkaampaa? Kuitenkin suuressa, väestöltään vähäisessä, ja harjoitetun aluepoliitiikan tavoitteiden mukaisesti edelleen liian haja-asutetussa maassa, julkisella terveydenhuollolla on selkeä tehokkuusetu puolellaan. On täysin kiistatonta, että julkinen ja yksityinen terveydenhuolto eroavat toisistaan lähinnä vain päätöksenteon osalta. Julkisen kustannuksia rasittaa ns. poliittinen päätöksenteko.
Pääsääntöisesti muita eroja ei ole. Kannattaisi varmaan miettiä keinoja, jolla harjoitetun (puolue)poliittisen päätöksenteon lisäkustannukset saataisi julkiselta sektorilta poistettua? Tai ensin ainakin vähennettyä minimiinsä?

Poliittinen päätöksenteko Suomaessa toteutuu vain puolueiden kautta, olipa kyseessä sitten valtion tai kunnan päätöksenteko. Päätöksentekoon osallistuvat eivät lähtökohtaisesti ole terveydenhuollon ammattilaisia. Ei edes, vaikka heillä alan koulutus, tutkinto, jopa ammatti olisikin. He ovat ennen kaikkea puolueittensa edustajia. Sen edustajina he käyvät kauppaa muiden puolueiden edustajien kanssa kaikesta, mistä päättämään joutuvat. Ja samoin sopivat. Mutta puolueet eivät tee päätöksiään alan asiantuntijan mielipiteen mukaan. Siellä ratkaisut perustuvat poliittisiin realiteetteihin. Peliin, jonka tarkoituksena on turvata puolueen jatkuva menestys. Ja mitä lähemmäksi varsinaista tekemisen tasoa poliittinen päätös viedään, sitä laaduttomampi ja huonompi se itse asian kannalta on.

Poliittista päätöstä pitäisi verrata yrityksen strateegisiin ratkaisuihin. Ne ovat yhtiön hallituksen päätettäviä asioita yhtiön linjasta, suunnasta, tulosvaateista ja resurssien jakautumisesta. Ja vain niitä. Eivät hallituksen jäsenet osallistu operatiivisiin asioihin muuten, kuin ottamalla ja erottamalla toimitusjohtajan. Vaikkapa yksityisen sairaalan tai oppilaitoksen johtajan. Vaan miten toimii poliittinen päätöksenteko vastaavissa yksiköissä tässä pienten kuntien maassa, jossa jokainen vielä - hyvässä ja pahassa - tuntee toisensa paremmin kuin ao. henkilö itse? Jossa isät, äidit, sedät, tädit, isovanhemmat ja heidänkin vanhempansa luovat paineet henkilön käyttäytymiselle?

Tämän vuoksi yksinkertaisin, tehokkain ja muutenkin perustelluin tapa leikata terveydenhuollon kuluja olisi, valtion ja kuntien nykyisen työnjaon puitteissa, korvata nykyinen kunnallinen itsehallinto maakunnallisella itsehallinnolla ja organisoida terveydenhuolto sen mukaisesti. Samalla voitaisi organisoida myös muut kuntien tehtävät vastaavasti.

Toiseksi paras tapa olisi poistaa kunnilta terveydenhuollon vastuu kokonaisuudessaan (ja samalla vastuu kaikesta muustakin, ml. verotusoikeus) ja siirtää vastuut valtiolle.

Ehdottomasti huonoin tapa olisi jatkaa nykyisen järjestelmän alasajoa yksityistämällä terveydenhuoltoa kunnalliselta pohjalta kritiikittömästi sieltä täältä. Siitä ei pitkällä aikavälillä seuraa kuin lisää kustannuksia, kansalaisten terveydenhuollon tason lasku ja kansalaisten tarpeeton eriarvoistuminen valtion keskeisen vastuualueen osalta.