Miltä mahtoi tuntua purjehtia Porvooseen siinä vuoden 1890 elokuun 28. päivä Etelä-Suomea kurittaneessa myrskyssä, jossa tuulen nopeudeksi arvioitiin 57 m/s? Entä miltä 700 metrin syvyydessä Chilen kaivoksessa elokuun 5. tänä vuonna kun paluutie katkesi 34 kaivosmieheltä? Tai silloin 28.1994 syyskuuta Estonian kahviossa kun laiva alkoi upota ja VVV ihmistä teki kuolemaa?
Tavalla tai toisella kaikki nämä tapahtumat ovat olleet esille muutaman viime päivän aikana mediassa. Mutta vieraaksi, ulkopuoliseksi on tuntemus jäänyt. Tilannetta on vaikea sisäistää.
Joskus 1970-luvun loppupuolella maa järisi Virossa noin 5 richterin verran. Lauttasaaressa, työpöytäni ääressä istuessani se tuntui. Vaimeasti ja epätodellisesti mutta itroseinäkkeet heiluivat, tuoli tärisi, jotain pienta tippui lattiallekin. Muutama hetki ja kaikki oli ohi. Sellaistako on maanjäristys?
Tuskinpa. Järisemisen tuntemuksia voi kokeilla huvipuistoissa eri puolilla, mutta vaikutuksen pitkäjänteisyys ihmismieleen tulee ehkä parhaiten esille University of Canterbury, Christchurch, New Zealand tekemässä Quake Mapissa. Mielestäni heidän tekemäänsä animointiin kannatta todella tutustua.
Enpä haluaisi olla siellä. Enkä missään noista edellisistäkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti