Enpä ollut väärässä kun jo 11.9. onnittelin Taloussanomia ja sen toimittajia Hannu Sokalaa ja Jan Hurria taloushistorian uuden lehden kääntämisestä. Käsitykseni mukaan he ovat onnistuneet suorastaan erinomaisesti kuvaamaan, mitä todella Pohjois-Atlantisessa finanssimaailmassa on viime vuosina tapahtunut. Tänään sarjan viimeinen jakso Mitä jää käteen, on myös vaikuttavin. Käteen jää nimittäin paljon.
Mikä tässä artikkelisarjassa on niin uutta, että se sietää merkittävän paikan ainakin suomalaisessa talousjournalismissa?
- Se on perusteellinen ja kokonaisvaltainen.
- Se on talouspoliittinen mutta osana yhteiskuntapolitiikkaa.
- Se ei ole päätöksentekijöille myötäkarvainen vaan kriittinen.
- Se erittelee syyt ja seuraukset.
- Se on tässä ja nyt, kun tilanne on vielä päällä.
- Se antaisi ns. päätöksentekijöille hyvät työkalut päätöksentekoon.
- Ja se lisää meille taviksille motiivia toimia, elleivät päätöksentekijät sitä tee.
Muutamia lainauksia viimeisestä artikkelista:
Euroopassa käydään parhaillaan suurta yhteiskunnallista kamppailua. Taistelussa ratkeaa, kuka joutuu vastuuseen viime vuosien holtittomasta lainaamisesta ja velkaantumisesta.
Saksalaiset, ranskalaiset, brittiläiset ja yhdysvaltalaiset pankit ovat
tienanneet muhkeita summia myöntäessään yhä suurempia lainoja heikoille
euromaille, etenkin Kreikalle. Nyt ne haluavat, että euromaat tulevat täysimääräisesti apuun ja hoitavat velkaantuneiden maiden velat.
Uutisraporttien mukaan jopa puolet ongelmaluotoista on yhdysvaltalaisissa rahamarkkinarahastoissa tai osallisina johdannaisuhkapeleissä. Nyt ei siis olla pelastamassa vain eurooppalaisia pankkeja, vaan myös riskiä ottaneita yhdysvaltalaisia keinottelijoita.
Finanssipiirien perusasenne on sama Yhdysvalloissa ja Euroopassa: otetaan rahat ja lähdetään käpälämäkeen.
Ongelmalainoja myöntäneet pankkiirit antavat itselleen ylettömiä
palkkoja ja bonuksia ja alkavat sitten etsiskellä hyviä
tuottomahdollisuuksia muista maista. Tämä mielenlaatu on vastoin kansallisia etuja, ja se tukee hyvin epämiellyttävän, ahneen ja yhä inhotumman oligarkian muodostumista. Yleistyvä näkemys on, että pelastuspaketit epäonnistuvat lopulta. Velkaa
on yksinkertaisesti liikaa, jotta sitä ottaneet valtiot pystyisivät
selviämään siitä kansalaisiaan verottamalla ilman, että väestö
pakotetaan puutteeseen.
Tavallisia kansalaisia on turha syyllistää finanssikriisistä.
Tähän sotkuun johtaneessa politiikassa ei ollut kyse kansan
vaatimuksista. Muutamia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta politiikka
oli vaikutusvaltaisten ihmisten muodostamien pienten ryhmien ajamaa –
monessa tapauksessa nuo samat ihmiset neuvovat nyt meitä muita
suhtautumaan tilanteeseen vakavasti. Eliitit yrittävät laittaa syypäiksi tavalliset kansalaiset ja samaan aikaan vältellä tilintekoa omista virheistään.
Wall Street ja amerikkalainen kapitalismi ovat menettäneet sielunsa.
Vuosi sitten pankit, jotka olivat liian ahneita kaatumaan, olivat
maksukyvyttömiä ja lähellä kuolemaa. Nyt, kuin ihmeen seurauksena, ne
tekevät taas bisnestä entiseen malliin, röyhkeinä ja törkeitä bonuksia
jakavina. Samaan aikaan muu
talous uhrautuu: työttömyys kasvaa ja ulosotot lisääntyvät, kun lainojen
vaikea saatavuus, inflaatio ja hurjasti kasvava liittovaltion velka
listii veronmaksajia. Wall Street on kadottanut moraalisen kompassinsa. Se loi tämän sotkun, mutta nyt – kuin korppikotka – se hyödyntää haaskaa.
Se on kadottanut kaiken tajun asiakkaiden edun kunnioituksesta,
eettisestä vastuullisuudesta ja yhteisistä velvollisuuksista, hän
kirjoitti.
Useimmissa yhteiskunnissa eliitit yrittävät pitää valtansa rikkauksien haalimisen ohella
hallitsemalla valtavirran ideologioita: sekä sitä, mitä puhutaan että
sitä, mistä ei puhuta. Sosiaaliset hiljaisuudet (social silences) auttavat säilyttämään valtarakenteita tavoilla, joita mukanaolijat eivät useinkaan ymmärrä – saati sitten suunnittele.
Jos Suomessa jaettaisi tutkivan talousjournalismin popularisoinnin Pullizer, ei tämänvuotisesta voittajata olisi epäselvyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti