Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 5

Samoin teille Mikko ja Martta sekä Viljo, sydämelliset kiitokseni! Ihmettelitte kovin lähtöäni, vaan tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempääkin. Toivotaan, että jälleen toisemme terveenä tapaamme. Eihän tämä ole kuin sotaretki! - Vaan miksi eivät kotoa vieläkään ole mitään kirjoittaneet? Kirjoita rakas äiti kirjoittakaa toisetkin! Odotan...

10.2.19 maanantai

Ka terve! Sinä täällä! Kalle – veljemme astui ovesta sisään. Mikä iloinen jälleennäkeminen! Taas me neljä yhdessä!

Kalle oli eronnut meistä Koppelin synkällä ratapihalla sinä iltana, jolloin me jätimme Tallinnan. Hän halusi liittyä Helsingistä piakkoin saapuvaan Pohjan Poikain soittokuntaan, joka jäi Tallinnaan vartomaan. Eromme oli kestänyt kaksi viikkoa ja nyt tavatessamme oli tietysti meillä ja hänellä paljon kertomista toisillemme.

Kalle – voimme sanoa – olikin ollut oikein ”seikkailujen ritari” siitä kun viimeksi nähtiin. Ensimmäisen yön eromme jälkeen oli hän maannut Estonia teatterin porraskäytävässä lämpöjohdon alla. ”nyrkki päänalusena ja toinen peitteenä”.

Aamulla otti hän komiasti ajurin ja ajoi ilmaiseksi ympäri kaupunkia, etsien muka jotain tuttavaansa. ”Kyllä minä maksan!” oli Kalle huutanut ukolle perälauvalta. Vaan kun tuli kapea, mutkitteleva katu, nousi hän hiljaa istuimeltaan molemmat takaraajansa reen taakse tunnustellen maaperää ja liutti varovaisesti tutisevaa ruumistaan selustan yli katse koko ajan kiinnitettynä ajurin takaraivoon.

Ja sitten - pläiskis ! Keskellä katua lumihankeen! Tilanne oli pelastettu. Kalle pelastettu(!) ja ajuri ajoi topakkana eteenpäin läimäyttäen silloin tällöin ”otustaan” piiskasiimalla – aavistamatta yhtään mitään koko kepposesta. Kuinkahan pitkälle lienee ukko ehtinyt enennenkuin koiranjuonen huomasi? Mutta väli siitä – Kalle oli ainakin ehtinyt jo matkojen päähän....

Kun tämä tositapaus(!) kerrottiin mehevän huumorin höystämänä ja myöskin asiaan kuuluvine liikkein ja kasvonilmein, olimme katketaksemme naurusta, kuten Kallen seurassa aina.

Nyt olivat asiat jälleen hyvällä tolalla ja varmaa on, että iltaisin kun Kalle istuu luonamme ei kämpässä numero 16 nukuta, vaan nauru ylimpänä kaikuu. Nauru Kallelle ja hänen ”plastillisille” liikkeilleen ja eleilleen. Tervetuloa taas samaan sakkiin.

Tämän päivän kunniaksi kävimme kaikki neljä valokuvaamossa ja 2 päivän perästä saamme kuvat, kuten ainakin luvattiin.

11.2.19 tiistai

Jo ylösnoustessani tunsin pahoinvointia, joka iltaan mennessä kehittyi täydelliseksi sairaudeksi. Ylen annatti, oli kuumetta ja päätä kivisti. Kävin vuoteeseeni jo ½ 9 aikaan illalla kaverien lähtiessä tansseihin, mikä seikka vähän pistelöitti, kun ei päässyt mukaan.

12.2.19 keskiviikko

Heräsin sairaanpana vain. Kuumekin oli kohonnut, pää tavattoman raskas, ylös noususta ei puhettakaan. Siis potilaaksi!

Mari, jospa nyt tulenkin kovin sairaaksi, niin sairaaksi, etten enää vuoteeltani nousekaan! Jospa sinä olisit täällä! Sinun pehmoinen kätesi hivelisi kivun pois. Mutta olet niin kaukana, kaukana!

Nautin illalla aspiriinitabletin ja nukahdin vihdoin raskaaseen uneen.

13.2.19 torstai

Jo kolmas päivä sairaana. Kovasti istuu kiinni. Yskäkin on vielä tullut. Kohta ei päässä löydy yhtään täysin tervettä paikkaa. On tämä vihonviimeistä. Ruumis alkaa jo väsyä ainaiseen makaamiseen. Aikakin tuntuu niin pitkältä. Sitä kuluttaakseni katselin kuvaasi Mari, sitä viimeistä. Olet luonani, vaikka todellisuudessa äärettömän kaukana.

Tänään saimme valokuvamme. ”Fondit” olivat huonosti onnistuneet.

Illalla toi kokkimme, veli Örnlund puuroa hedelmämehun kera. Palkaksi annoin hänelle yhden sikaarin!

Tunsin jo oloni paremmaksi, ruokakin alkoi hiukan maistua ja elin hyvässä parantumisen toivossa.

14.2.19 perjantai

Tänään jo paljon parempi. Kuumekin poissa, yskää vain enää. Pojat ahkeroivat kansliassa ja minä vain lekottelin vieterisohvalla.

Illalla pistäytyi Kalle taas luonamme. Nauru tekikin hyvää, sillä – nota bene! - Kalle ja nauru ovat toisistaan riippuvia ”käsitteitä”. Jos ei ole Kallea, ei ole naurua - oikeata, reilua naurua - jos taas on Kalle on toistakin.

Valvoin myöhään yöhön kirjoitellen kirjeitä Suomeen. Taivainenkin oli samassa hommassa vieden kumminkin minusta voiton. Hän naputti nimittäin ”Underwoodilla” kokonaista 9 kirjettä yhteen menoon.

15.2.19 lauvantai

Ulkona tavattoman ikävä ilma, sataa räntää ja rakeita sekaisin. En tunne vielä itseäni täysin terveeksi.

Tilasimme taas tuota mustaa kahvinliruketta ja aloitimme joka päiväisen yksinkertaisen välipalamme: leipää höystettynä akanoilla, kahvia ilman maitoa ja sokeria; siinä kaikki.

Päivällä sain pesussa olleet vaatteeni 18 Smk. Iltapäivällä tuli hälyytys. Kaikki kompaniat marssivalmiina rintamalle, 6 komppania heti. Kohta tuli kumminkin peruutus ja noloina palasivat pojat takaisin. Laulaen olivat tappeluun lähteneet, vaan vaieten marssivat takaisin, kun asiasta ei totta tullutkaan.

Asema oli nimittäin parantunut meikäläisten eduksi. I pataljoonan miehet olivat edenneet vähän liiaksi ja vähällä joutua punikkien saaliiksi, vaan rohkeasti taistelleet itselleen edulliset asemat. Tilanne oli pelastettu ja punikit saivat taas ottaa 6 kilometrin pitkää harppausta taakse päin.

Illalla jälleen kaikki hiljaista, väsymys ajaa väkistenkin sänkyyn.

Hyvää yötä kotolaiset ja muut omaiset! Hyvää yötä Pohjolan tyttöni! Nukkuos suloiseen uneen! Ehkä yöllä taas näen unta sinusta. Toivon niin! Hyvää yötä!

16.2.19 sunnuntai

Kolmas pyhäpäivä Valgassa. Tänäänkin niin herttainen ilma! Minutkin, vaikka yhä vieläkään en itseäni tuntenut aivan ”reilingissä” , viekotteli ihana sää ulos.

Kalle kävi taas katsomassa ja sitten lähdimme kolmeen pekkaan: hän, Eero ja ego ipsa tunnustelemaan pyhäpäiväistä Valgaa. Matkalla pitäydyimme ”Söögi – majassa” syömässä possunpaistia, 6 mk annos + leipä ja perunat sekä maitoa vielä tykö maksaen markan lasilta.

Lähdimme sitten katsomaan bolshevikkien murhaamia henkilöitä, pääasiassa työläisiä. Kamala näky! Muodottomaksi silvottuja ruumiita pitkin lattioita eräässä tiilirakennuksessa kaupungin laidassa. Useimmilta oli kädet sidottu vielä köydellä selän taa, kellä ne olivat poikki, kenellä ei ollut päästä jäljellä kuin tyhjä verinen kuori, keneltä kasvot lyöty pään sisään.

Julmaa on ihmishyeenojen jättämä jälki! Pöyristyttävää! - Täältä palasimme jälleen kotiin – illalla tuli uusi lähtömääräys rintamalle. 5 komppania ainoastaan jäi suorittamaan vahtipalvelusta.

Esikunnasta lähtivät Lindqvist, Eero ja pari lähettipoikaa. Vääpeli ja minä saimme yhä edelleen jäädä hotelli Eurooppaan. Kello ½ 1 yöllä pojat lähtivät ja lähtijäisiksi hurrattiin.

17.2.19 maanantai

Nyt on hiljaista, kun melkein kaikki ovat poissa. Päiväkin tuntuu loppumattomalta. Rintamalla olisi montaa vertaa hauskempi varsinkin, kun meikäläiset taas ovat edenneet kymmeniä kilometrejä.

Ja täällä vaan pitää toimettomana loikoa, kun toiset ovat tappelemassa!

18.2.19 tiistai

Sama yksitoikkoinen talvipäivä kuin eilenkin. Saisipa tulla jo muutosta. Kunpa edes tämä hurja kaupunki tarjoaisi jotain hauskuutta, vaan mitä vielä! Täällä ei ole kuin runsaanpuoleisen vähänpuolisesti maalattuja tyttöjä!

19.2.19 keskiviikko

Hirveän kuittia ja ikävää koko päivän....... ---- …...

20.2.19 torstai

Edellisen päivän nuotti: ”Tylsyys, tylsyys, nautintoin ainoo.”

21.2.19 perjantai

Nyt vasta alkaa elämä tuntua jo vähän paremmalta. Yskän aiheuttamat pistoksetkin ovat kadonneet.

Tämä hotelli Europa löyhkää jo ikävästä. Viestejä saapuu rintamalta, että Marienburg on vallattu. Siis toinen loistava voitto Pohjan Pojille! Eikä saa olla mukana tappelemassa!

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 4

Kuten jo sanoin, ei meillä ollut haisuakaan ruuasta. Vaan nälkäisinä kuin aron sudet ja lisäksi viluisina – kammarissamme oli aivan kylmä – saimme paneutua vuoteeseen ja nukkua samoilla patjoilla, joilla edellisenä ja vielä edellisenäkin yönä, kuka ties, lie vaikka mitä karvaisia ja kuinka haisevia !) bolshevikki roistoja.

Vähänhän se pyrki selkäpiitä karmimaan ja ehkä hiukan yököttämäänkin – liekkö sitten johtunut siitä tai liian paljosta syömättömyydestä, mutta kuitenkin kaiketitkin sitä nukuttiin ja sunnuntaina 2.2.19 klo 8 aamulla herättiin jälleen hurjan – hurjan nälkäisinä.

Mutta tulipa viimein hetki, jolloin kärsimykset(!) loppuivat. Puolen pöivän aikaan saapuivat Honkonen, Taivainen ja Örnlund ja toivat muassaan leipää, voita ja sokeria.Tilattiin kahvit – ilman sokeria – jaa, mutta olihan meillä sentään hiukan itsellämmekin – syötiin lujasti, paperossi päälle – ja elämä alkoi taas hymyillä!

Kävimme sitten katselemassa kaupunkia. Samanlainen kuin muutkin, kapeat kadut, puu - ja kivitaloja siellä täällä, ryssäläis-haju vallitsevana.

Illalla paneuduimme kiltisti maata toimitettuamme erään pienen, tai oikeammin hyvinkin suuren toimituksen sotaväessä jos yleensä aikoo nukkua, ja se oli – täimetsästys. Siis tappelussa ja takaa– ajossa aina vuorokaudet läpeensä. Päivisin bolshevikkeja metsästämässä ja iltaisin omia vaatteitaan - varsinkin alusvaatteitaan – puhdistamassa noista pikkubolshevikeista, kuusijalkaisista harmaatakkisista Iivanan lapsenlapsenlapsenlapsista!

On se jo inhottavaa, kun omissa kävelee vielä muitakin, etenkin moisia olioita! Vaan sotaväessähän saa tottua kaikkeen, yksinpä niinkin harvinaiseen(!) seikkaan kuin täijahtiin!

Saalis oli kohtalaisen hyvä: 5 isompaa ja 6 sitten niitä oikein pieniä, joita pakanoita ei huomaa kuin mikroskoopeilla. Kaveri oli myöskin jokseenkin(!) tyytyväinen ajojahdin tuloksiin. Ja sitten me molemmat suurella nautinnolla katselimme vainaita, jotka ”ruoturintamassa” lepäsivät ainoan tulitikkulaatikkomme päällä ja nukahdimme vihdoin nähden yöllä unta kaksi- ja kolmejalkaisista bolshevikeista.....

3.2.19 maanantai

Aamuyöstä en oikein saanut unta, kun tykkimme ulvoivat yhtämittaa ampuen jotakin läheistä asemaa, jossa punaiset vielä itsepintaisesti pitävät puoliaan.

Kanslia pantiin jälleen täydelliseen ”ordnungiin” ja sama yksitoikkoinen työ alkoi.

4.2.19 tiistai

Haukotusta ja hapanta tuulta koko päivän. Illalla ennen maatapanoa täijahti no 2. Tulokset tyydyttävät: kaikki kaatuneita, ei yhtään haavottunutta!

5.2.19 keskiviikko

Tavallaan tärkeä päivä tämäkin. Kävimme nimittäin Taivainen, Eero ja ego ipse tilaamassa saunan ja illalla sinne sitten lähdettiin, ja elettiin hyvässä toivossa. Mutta kauhistus! Sitä siivottomuutta, niitä suuria roska ja muita kasoja(!) pitkin lattiaa! Ei minkäänlaisia pesuvälineitä. Parempi oman turvallisuuden vuoksi oli vain pysytellä enemmän penkkien päällä ja harjoitella 1, 2 ja 3 loikkausta laudalta toiselle - Entä sitten ”aroomi”! Kerrassaan vertoja vetämätön haisevaisuudessaan!

Toisella kädellä täytyi pitää nenästä kiinni, kun toisella ”skraapi” selkäänsä. Kuten muinoin ”Job skraapi itseään kruukunpalasella!”

Pojat eivät antaneet saunalle täyttä tunnustusta – paitsi siinä yhdessä suhteessa(!). Mutta se etu siitä kumminkin oli, että täijahti No 3 jäi seuraavaksi illaksi.

6.2.19 torstai

Vanha rauha. Kansliapöydän takana aamusta iltaan. Illalla tuli kumminkin viehättävä kuutamo ja se vietteli ulos. Tykistöllä oli tanssiaiset ja Örnlundin kanssa ohjasimme kulkumme sinne, vaan saavuimme liian myöhään, ne olivat loppuneet. Palasimme siis samaa tietä takaisin jutellen yhtä ja toista kotimaamme oloista....

7.2.19 perjantai

Tänään kirjoitin Marille pitkän kirjeen kertoen siinä matkani viimeisistä vaiherikkaista tapahtumista. Olinhan jo Tartostakin kirjoittanut, vaan enpä vastausta vielä ole kuulunut. Ja kuinka tervetulleita juuri hänen kirjeensä ovat! Kirjoita pian, sillä odotus alkaa tulla liian pitkäaikaiseksi!

Illalla taas saunassa. Tällä kertaa osuimmekin parempaan paikkaan, ”Elisabetin” saunaan. Olihan tämä jo niinkuin vähän sinne päin, vastankin antoivat, kun hellitti kukkarostaan 50 penniä. Ja sitten sitä rapsuteltiin, ähkittiin ja puhkuttiin kuin paremmassakin työssä! Suomalainen osaa todellakin nauttia saunasta.

8.2.19 lauvantai

Loikoilin yksikseni omassa kämpässämme huone n:o 16 hotelli Euroopassa. Aatokset liitelivät taas sinne kultaiseen Suomeen, olo tuntui niin raukealta, herpaisevalta.....

Oi Pohjolan lilja! Tietäisitpä kuinka taaskin hellin luoksesi! Siellä missä Sinä olet, on niin paljon ihania muistoja! Ne elän nyt uudestaan ja uudestaan monet kerrat. Tuletkohan koskaan ajatelleeksi, että kaukaisessa etelässä Sinua muistelee uskollinen sydän? Älä unhoita häntä vaikka onkin vieraalla maalla!

Te puitten huminat, te kiitävät pilvet siellä taivaalla viekää viestini Pohjolaan! Tuokaa pääskyn siivillä ilosanomia Häneltä, jolta niitä odottelen! Joutukaa, joutukaa!

9.2.19 sunnuntai

Mikä ihana päivä tänään! Maa valkoisessa untuvapeitteessä, puut kultaisessa huurteessa! Entä ilma! Niin raikas ja kumminkin niin herttaisen lämmittävä! Oikea helmikuun kultasää! Kuinka viekoitteletkaan pehmoiseen syliisi!

Mutta me raukat saamme vain istua tässä yksitoikkoisessa kansliassa! Työkin tuntuu tänään niin vastenmieliseltä. Onhan sunnuntai.

Kevätpäivä vaihtui illaksi. Huviksemme menimme kyökkiin laulelemaan Viron neitosille. He olivat kyyneliin saakka kiitollisia ja kutsuivat meitä seuraavaksi päiväksi luokseen pienille kekkereille ja me tietysti lupasimme tulla.

Postia oli juuri käyty hakemassa – ja mitä ihmettä Minulle kokonaista kolme kirjettä! Ensimmäiset viestit kotimaastani.

Yksi oli Mikolta ja Martalta yhteisesti, toinen Viljolta ja kolmas – kolmas oli Marilta! Te kuulitte siis rukoukseni, kiitävät pilvet! Oi kiitos teille! Sain sitäpaitsi Hänen valokuvansakin. Et usko , minkä ilon minulle tuotatkaan, kallis ystäväni! Kannan kuvaasi aina povellani. Onhan se niin kaunis. Sinä siinä hauvasi kanssa.Olit hiukan levoton puolestani. Älä ole sitä enää! Vakuutan aina muistavani Sinut varoittavana enkelinä ”luisuilla poluilla”. Luota minuun! Enhän koskaan ole Sinua pettänyt. Kiitos viesteistäsi!

Samoin teille Mikko ja Martta sekä Viljo, sydämelliset kiitokseni! Ihmettelitte kovin lähtöäni, vaan tapahtuuhan sitä paljon ihmeellisempääkin. Toivotaan, että jälleen toisemme terveenä tapaamme. Eihän tämä ole kuin sotaretki! - Vaan miksi eivät kotoa vieläkään ole mitään kirjoittaneet? Kirjoita rakas äiti kirjoittakaa toisetkin! Odotan...

Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 3

Kulkiessamme yön pimeässä laajojen peltojen halki vievää tietä pitkin, yllä harmaan raskas pilvitaivan, johtui mieleen väkisinkin kaikenlaisia epämieluisia ajatuksia. Mutta tietoisuus siitä, että huomenna pääsemme tappelemaan kannusti mieliä ja piti pojat reippaalla tuulella.

Meitä oli esikunnasta kolme henkilöä.: Viitanen, Lindqvist ja minä ynnä lähettipojat. Taivainen ja Honkonen jäivät edelleen Sagnetziin huolehtimaan muonasta ja pataljoonan tavaroista. Edellä mainitussa Fölkin??? kylässä viivyimme sitten yön.

Valkeni tammikuun viimeisen päivän 31.1.19 perjantain aamu.

Odotusta oli luonnossa, odotusta miesten mielissä. Olihan tästä päivästä tulossa taistelupäivä, ehkä hyvinkin tulinen. Pakkanen oli yön pitkään kiihtymistään kiihtynyt, taivas loisti punervanvärisenä, lumi narahteli terävästi jalkojen alla.

Kello oli ½ 7. Miehet järjestettiin maantielle, me esikuntalaiset saimme määräyksen liittyä 5. komppanjaan ja niin lähdettiin kohtaamaan ensimmäiset punaroistot Viron maalla.

Eipä pitkälle edettykään, kun jo edestäpäin alkoi kuulua laukauksia. Ensin harvempaa sitten yhä kiihytyen ja kiihtyen. Kärkijoukko, 4. kompanja oli joutunut tappeluun. Sitä kesti kumminkin vain lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Punikkien täytyi perääntyä. Voitto oli meikäläisten! Ensimmäinen! 6 roistoa jäi taistelukentälle, toiset pakenivat. Meikäläisistä ei kukaan edes haavoittunutkaan.

Kuljettiin sitten toista tuntia kohtaamatta minkäänlaista vastusta. Aurinkokin oli kai herännyt kivääripaukkeesta, koska oli jo kiivennyt korkealle sinitaivaalle ja lempeillä silmillään katseli meitä, kullaten loistollaan ”maat ja mannut”. Ihana päivä.

Olimme edenneet noin 2 km ja kuljimme juuri lakean pellon laitaa, kun edestämme metsästä alkoi tulla kuulia kuin rakeita ukkossäässä. Ketjuun! Kuului komento. Se oli tarkoitettu 5. kompanialle. (Uhkarohkea yritys!) Lakeaa peltoa myöten rynnistivät pojat, kiväärit paukkuivat, komentosanoja sateli tuhkatiheään. Mutta eteenpäin! Pelkäämättä!

Punikit olivat jo panneet kuularuiskutkin eli viron kielellä ”kuulipiltut” soimaan, vaan meillä oli jotin parempaa. Tykit! Ne asetettiin nyt kuntoon ketjun taa ja pian ulvahteli ilman eetteri kumeista laukauksista, joita sadat kiväärin ja kuularuiskun pamaukset säestelivät.

Koska esikuntalaiset oli määrätty olemaan rintamalähetteinä ja aina komentajan lähettyvillä, sain koko taisteluajan olla ensimmäisellä tulilinjalla. Ja hauskaa siellä oli ollakin, sillä sodassahan on juuri tappeleminen hauskaa(!), kuinka se muuten niin innostaisi, siellähän tyrehtyvät kaikki rauhanmiehenkin jalot(!) ihanteet tykkein jyskeeseen.

Olin siis tilaisuudessa seuraamaan taistelun kulkua alusta loppuun. Tuon tuostakin kuului huutoja: ”Sanitäärit tänne!” ” Haavottuneita!” ”Pian, pian!” Ja täyttä laukkaa ajoivat punaisenristin sotilaat täyttämään ihanaa velvollisuuttaan.

Kuulat vihelsivät pahanilkisesti joskus aivan pään päällä, mutta mahtavimpina jyrähtelivät tykit, lähettäen määrätyin väliajoin tulisia(!) tervehdyksiä Pohjan Pojilta punikkien puolelle.

Vihdoin taukosi taas kaikki. Taistelu oli loppunut. Tuli hiljaisuus! Sagastin kylä, josta oli oteltu, oli meidän. Ja punarosvot pyyhkivät peltoja pitkin karkuun, minkä käpälistään pääsivät.

Kuinka paljon lie niitä kaatunut en tiedä, sillä taistelun aikana, jota lyhyin väliajoin kesti 2 ½ tuntia, olivat he korjanneet sekä kuolleet että haavottuneensa. Minä näin vain yhden ”punaisen koiran” tai oikeammin punikkikoiran makaavan hengetönnä hangella. (Kunnia hänellekin! Vaikkapa olikin vihollinen, koska näkyi punikkitalon nurkkauksella kellistyneen.)

Meikäläisiä haavottui useampia mikä vaikeammin, mikä lievemmin mm. 6 komppanian päällikkö luutnantti Kallio kuulan lävistäessä molemmat jalat reisien kohdalta; kaatui yksi Lauri Pietilä. Hän oli mennyt auttamaan haavottunutta päällikköään, vaan kavala kuula lävisti rohkean urhon rinnan. Kunnia hänen muistolleen.

Vielä oli iltaan mennessä kestettävä pari pienempää kahakkaa, joista selviydyttiin kunnialla. Mukanamme ollut räjähdyskomennuskunta räjäytti ilmaan rautatien Valga – Pihkova radalta. Punaisten panssarijuna ei enää päässyt kimppuumme. Hämäriin asti odottelimme sen tuloa, vaan eipä uskaltanut.

Taistelutanner jäi meille. Voitto oli suomalaisten. Taivaan horisontti oli veripunainen. ”Työ tehty on, ma pääsen lepohon”. Miehiä alettiin sijoittaa yöksi lähitaloihin.

Mekin löysimme vieraanvaraisen ”valkoisen talon”. Auliista sydämestään tarjosivat asukkaat parasta, mitä jäljellä oli: kinkkua, voileipää, juustoa ja maitoa. Honkanen toi Sagnetzista vielä lisäksi omia sapuskojamme. Hyvältäpä maistuivat nälkäiseen vatsaan herkulliset antimet. Puoleentoista vuorokauteen emme olleet syöneet juuri mitään, koko yö ja päivä oli marssittu ja vielä lisäksi tapeltu.

Huoneen suloinen lämpö saattoi pian unohtamaan kaikki kärsityt vaivat. Ja tuskinpa lie Israelin lapsilla ollut autuaallisempaa Egyptin lihapatojen ääressä kuin meillä sielä Sagastin kylässä sinä yönä.

Kello oli vasta 7 illalla, kun jo kävimme maata. Pojat olivat torkahtaneet yksi sinne toinen tänne nurkkaan, muutamat olivat jo ehtineet rakkaaseen ”hirrenvetoon”.

Yhden kamarin lattia peitettiin oljilla ja sinne paneuduimme me toiset kauniiseen epäjärjestykseen: kapteenit, luutnantit, laupeudensisaret ja me tavalliset ”solttupojat”, kaikki sikin sokin. Hetkinen myöhempään kuului vain raskas, tasainen hengitys. Kaikki olivat vajonneet Unettaren helmaan.

Minä vielä valvoin. En saanut unta vaikka väsyttikin kovin. Muistelin Häntä, Pohjolan impeä. Mitähän mahtoi hän tänään tehdä juuri niinä hetkinä, kun taistelumme riehui kuumimmillaan? Muistikohan hän minua? Rukoilikohan hän Kaikkivaltiasta suojelemaan teitäni, koska en edes haavottunutkaan! Oi kiitos siitä! Ainahan olet ollut minulle hyvä! Nuku vain rauhassa, olen luonasi! Hyvää yötä! Vaivuin suloiseen, virkistävään uneen...

Helmikuu 1.2.19 lauvantai

Kello 5 aikaan aamulla taas jalkeilla. Hiukan einestä suuhun, sinelli päälle, lakki päähän, vyö vyölle ja kivääri selkään, ja niine hyvine taas matkaan. Tänään täytyi meidän olla Valgassa, maksoi mitä maksoi. Johan se eilen oli päätetty vallata, vaan yö tuli väliin ja pitkistä marsssimisista olivat miehet tuiki väsyneitä. Siksi sai se vielä yhden päivän, kestää punaisten hirmuvaltaa, vaan ei enää toista.

Oli vielä pimeä kun liikkeelle lähdettiin. Varovaisesti seutua tutkien siinä Valgaa lähestyttiin. Tiedustelijat aina ensimmäisinä.

Nämä toimenpiteet osoittautuivat kumminkin tarpeettomiksi, sillä kohtaamatta ainoatakaan ”punaista sielua” , laukaisematta kertaakaan kivääriä marssimme yhtä päätä kaupunkiin, jonne saavuttiin klo 10.45 ap. I pataljoona oli ehtinyt puolta tuntia aikaisemmin.

Valga oli Pohjan Pojilla. Punaiset tipotiessään. Ihmisiä töllisteli katukäytävillä. Hiukan hurrattiinkin, yleensä laimea vastaanotto.

Komppaniat marssivat osoitetuille kasarmeilleen, esikunta asettui Hotelli ”Eurooppaan” vastapäätä Valgan asemaa.

Ensimmäiseksi kysymykseksi tuli tietysti ruuan saanti. Nälkä oli kova. Mutta mistä ruokaa? Kaupunki oli aivan tyhjä punaisten ryöstön jäljiltä. Oma muonamme Sagnetzissä. Ei auttanut muu kuin tiukentaa nälkävyötä yhden reijän.

Eerolla sattui oleman mukanaan pari voileipää ja ne tietysti hotkaistiin heti ja nälkä oli vielä kamalampi.

Hirmutöitään olivat bolshevikit harjoittaneet täälläkin kuten kaikkialla, missä ”ihmishyenoja” liikkuu. 500 henkeä olivat murhanneet ja useita ottaneet vangiksi – tietysti rääkätäkseen. Aseman ikkunat olivat säpäleinä., telefoonipylväät maassa, vesijohtokaitos räjäytetty – onneksi oli se vasta keskentekoinen.

Kuulin että 800(!) junaa täyttä ryöstösaalista oli lähtenyt Riikaa kohti. Onhan luku luonnollisesti liioiteltu, mutta paljon on kumminkin tavaraa täytynyt viedä, koska kaupungissa ei löytynyt kerrassaan mitään.

Kuten jo sanoin, ei meillä ollut haisuakaan ruuasta. Vaan nälkäisinä kuin aron sudet ja lisäksi viluisina – kammarissamme oli aivan kylmä – saimme paneutua vuoteeseen ja nukkua samoilla patjoilla, joilla edellisenä ja vielä edellisenäkin yönä, kuka ties, lie vaikka mitä karvaisia ja kuinka haisevia !) bolshevikki roistoja.