Muistat vielä varmaan ajan kun markkinavoimat heittelivät Suomen markkaa ja taloutta? Eihän viime kerrasta ole vielä 20 vuottakaan. Suomi yritti selviytyä devalvoinneilla, mutta antautui lopuksi päästämään valuuttansa markkinavoimien armoille, kellumaan. Samaan aikaan, tai taisi olla jo aiemminkin, markkinat heiluttelivat montaa muutakin maailman valuutoista. Silloin kai Soros ja hänen hengenheimolaisensa omaisuutensa tekivät? Markkinavoimat olivat havainneet, että useiden valtioiden ja/tai kansantalouksien tasapainottomuus avasi pelin paikan.
Siinä monelle yksi perusteltu syy liittyä suureen EUiin ja uuteen maailmanvaluuttaan euroon. ”Eivät markkinapelurit heittele sen jälkeen pientä talouttamme” uskoimme. Mutta mitä nyt? Edes yhteinen valuutta ei takaa vakautta. Pelkkä vajaan 500 miljoonan kotimarkkinakaan ei riitä.
Markkinapelureille maksetaan siitä, että he löytävät pelin paikan ja hyödyntävät sieltä saatavat voitot. He löysivät. He hyödynsivät. Alkoi jälleen finanssisektorin luovan tuotekehityksen aika. Sen seuraksena maailmassa liikkeessä oleva rahan määrä kasvoi moninkertaiseksi. Ja investointipankkiireille maksettiin palkkiot, joita myös bonuksisksi kutsutaan, sen mukaan miten paljon rahaa he saivat myytyä. Satumaiset määrät myytiin. Satumaiset palkkiot saatiin.
Loppu toisti historiaa. Tappiot pantiin veronmaksajien maksettavaksi. USAsta aloitetiin, ja kun historiallinen Pohjois-Atlantilainen kohtalonyhteys on paljon muutakin kuin NATO, ei kauaa kestänyt ennen kuin mekin olimme kurkkuamme myötä paskassa. Mutta pelurit olivat luoneet maailmaan virtuaalirahaa valtavasti. Rahaa tulee käyttää viisaasti. Ja pelurien työ on pelata.
Euron vakautta takaamaan tehtiin aikoinaan valtioitten välinen sopimus; Euroopan kasvu- ja vakaussopimus.Siinä mukana olivat keskeiset kriteerit, joilla valtioiden liiton valuutta pidetään uskottavana. Ne koskevatinflaatiota, korkokantaa, budjettialijäämiä, valtion velkaa ja valuutan arvoa. Näistä ei voinut eikä saanut tinkiä, jos euro aiotaan säilyttää uskottavana valuuttana. Mutta ensimmäisinä niistä tinkivät juuri ne maat, jotka euron nopeaan synnyttämiseen olivat omista itsekkäistä syistään voimakkaasti satsanneet, Ranska ja Saksa. Euron lyhyen syntyhistorian ja nykyongelmien syyn ensimmäisen osan loistava yhteenveto löytyy Erkki Toivasenartikkelista Euron ensimmäinen kriisi.
Joten euro ei enää ole uskottava valuutta. Eikä sen uskottavuus ole paikattavissa purukumilla, päänsärkypillereillä eikä laastareilla. Yksi huijarivaltio on saanut reseptinsä, toinen on Ranskan ja Saksan voimakkaan painostamisen jälkeen suostunut pitkin hampain ottamaan oman pillerinsä. Voidaan pitää varmana, että Portugal ottaa, ennemmin tai myöhemmin, omansa. Siitä Saksa ja Ranska pitävät huolta. Sittenkö vuoroon tulevat Espanja, Italia, Belgia... ? Tällä tiellä ei voi edes toivoa voittoa. ”Operation gelungen, Patient tot!” ja sannonnan englantilainen käännös ”It was a perfectly organized disaster.” kuvaavat euron tilannetta yhtä hyvin.
Joten enää ei myöskään sillä ole väliä kuka euron avuksi mistäkin syystä rientää. Vaikka tervetuloa vaan eurooppalaisen holtittomuuden yhteisvastuuta kantamaan kaikki kiinalaiset, japanilaisen, jenkit ja vaikka veli venäläiset. Mutta teidän tuellanne, sen paremmin EUn kuin kansallistenkaan poliitikkojemme holtittomuus ei ratkea.
Joten Erkki Toivasta mukaellen: Vaihtoehtona on EMU:n, ja sen seurauksena EU:n hajoaminen tai EU:n liittovaltioistuminen yhteisen talous- ja finanssipolitiikan toteuttajaksi. Vai voisiko sittenkin vielä edetä vaimeimmin askelin? Kaikkien euromaiden takaamat Eurobondit ja lisäksi kaikkien maiden lopullisen budjettivallan vallan siirtäminen yksiin käsiin? Vaan minne? Tai myytäisikö sittenkin Kreikka, Irlanti ja Portugal Kiinalle? Vai löytyisikö rahalle joku muu vakuus kuin luottamus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti