Sinä ja minä ammuimme

 

On aivan liian helppoa yhtyä USAn presidentin Barak Obaman sanoihin, jotka ainoa valtakunnallinen uutisoi ”Emme saa käyttää tätä tragediaa jälleen yhtenä tilaisuutena kääntyä toinen toistamme vastaan." Ja "Kukaan meistä ei voi varmuudella sanoa, miten tapahtunut olisi voitu estää." Erityisesti jälkimmäisen osalta tuntuu, että siihen yhtyessämme hyväksymme samalla kyvyttömyytemme edes yrittää vaikuttaa yhteiskunnan sellaiseen kehittämiseen, joka olisi omiaan moisia tapahtumia estämään. Varmuudella emme voi sanoa, miksi tapahtumat tapahtuivat, mutta otaksumia voimme esittää. 

0

0

0

.

.

En jaksa uskoa siihen, että viime aikoina koulusurmaajat, poliitikkojen ampujat, kävelevät ihmispommit ja itsemurhalentäjät olisivat lähtökohdiltaan kovin erilaisia ihmisiä, verrattuna sinuun, minuun tai Hentun Liisaan. Kun puhun lähtökohdasta tarkoitan perimäämme, geneettisiä lähtökohtiamme.

Kun ihmisen ominaisuuksiin vaikuttavat sekä geneettinen perimä että se ympäristö (laajasti ottaen), jossa hän elää, kasvaa ja toimii väittäisin, että ainakin suurimmassa osassa veritöistä ympäristö on se, josta syytä kannattaa lähteä hakemaan. Voi olla, että tutkijat joskus viha- ja tuhogeenin joskus löytävät, tuskin kuitenkaan me tavalliset tossunkuluttajat? Ja vaikka löytäisimme, entä sitten? Toisia tutkijoita ja asiantuntijoita tarvitaan selvittämään, miten geenivirheet korjataa. Siihenkään me emme kykene.

Sen sijaan olemme, jälleen laajasti ottaen, itse luoneet ja edelleen luomassa ja muuttamassa sitä ympäristöä, joka joissakin meistä aiheuttaa uskon oikeuteen tuhota kanssaihmisiään. Ylenkatse kanssaihmisiin, tyytymättömyys yhteiskuntaan, työttömyys, kouluttamattomuus, köyhyys, itsekunnioituksen puute, merkityksettömyyden ja voimattomuuden tunteet, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, epäoikeudenmukaisuus, syrjäytyminen ja luetteloa voimme jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

En edes yritä ymmärtää sen paremmin heitä, jotka hirveyksiin ryhtyvät kuin sitäkään, miksi valtaosa meistä ei ryhdy. Sitä varten on varmasti oppineita ja asiantuntijoita riittämiin tarjolla? Mutta haluan herättää kysymyksen mitä voisimme tehdä, jotta ne ympäristöt, joissa elämme ja joissa lapsemme ja lapsiemme lapset kasvavat, eivät ainakaan meidän toimiemme vuoksi lisäisi ihmisen taipumusta aggressioon kansaihmisiään kohtaan. Mitä kukin meistä voi jokapäiväisessä toiminnassamme tai vaikkapa eduskuntavaaleissa äänestämällä tehdä lähimmäistemme hyväksi, vähentääksemme yhteisöissämme sellaisia ominaisuuksia, sellaista käyttäytymistä, jotka joissakin meistä aiheuttavat esimerkiksi tuhoavaksi agressiivisuudeksi johtavaa 

• ylenkatsetta kanssaihmisiin,


• tyytymättömyyttä yhteiskuntaan,


• työttömyyttä,


• kouluttamattomuutta,


• köyhyyttä,


• epäoikeudenmukaisuutta,


• itsekunnioituksen puutetta,


• merkityksettömyyden ja voimattomuuden tunteita,


• taloudellista ja sosiaalista eriarvoisuutta,


• syrjäytymistä.

Kunnon virkamiesten tapaan varmasti USAssa, samoin kuin meilläkin viime vuosina, laaditaan selvityksiä selvitysten jälkeen sekä tapahtumien syistä että toimenpiteistä millä tapahtumisia voitaisi estää. Ja varmaan sielläkin se poliisirukka, joka aiemmin päivällä pysäytti ja sakotti syylliseksi epäiltyä punaisia valoja päin ajamisesta vielä joutuu oikeuteen vastaamaan teostaan? Ja vartijoita palkataan lisää, aitoja korotetaan, panssarilasit ja luotiliivit tehdään vaalikiertueilla pakollisiksi, valvontakameroita asennetaan, yleisiä ilmiantonumeroita ja -kotisivuja markkinoidaan jne. jne. Ne ovat kalliita ”laastareita”.

Eivätkä ne ole ratkaisu. Ratkaisu on meidän, siis meidän tavisten kyvyssä ja halussa rakentaa luottamuksellista ja luotettavaa yhteisöä. Ja vastata sen toiminnasta. Emmekä ainakaan ”saa käyttää tätä tragediaa jälleen yhtenä tilaisuutena kääntyä toinen toistamme vastaan.”