Olo on kuin 1960/70 luvulla

Politiikka voitti, järki jäi kakkoseksi

Hallituksen työ on viime aikoina kerännyt kriittisiä kommentteja. Niitä yhdistää arvio, jonka mukaan hallituksella ei aina ole hallussa sen koommin kokonaisuus kuin logiikkakaan. Politiikassa omien taustaryhmien etu nousee yleisen hyvän rinnalle ja jopa ohikin.

Liikenneprojektien kustannusten ja hyötyjen suhteita ei muisteta verrata keskenään, ja perusteet muuttuvat hankkeesta toiseen. Tuloksena on, että liikennehankkeissa suunnitelmallisuus ei pitkällä aikavälillä aina toteudu.

Vielä pari viikkoa sitten hallitus oli ajamassa läpi ympäristöverouudistusta, jota se kuvaili tieteelliseksi ja vihreäksi. Uudistus näytti kuitenkin johtavan siihen, että kuluttajan lasku suurenee veronkorotusten vuoksi mutta energiaa aletaan tuottaa yhä enemmän kivihiilellä.

Sama ongelma ilmeni jätevesiasetuksen uudistuksessa. Kun uudistusta lähdettiin aikoinaan viemään eteenpäin, valmistelussa ei kaikesta päätellen ajateltu ratkaisun seurauksia ja käytännön ongelmia ihan loppuun saakka.

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos arvosteli viime viikolla juuri yksilön huomioimisen puutteita. Tutkijat kertoivat, että jos "lain loppukäyttäjä" on yritys, vaikutukset yritykseen tulevat paremmin selvitetyiksi kuin jos käyttäjä on kotitalous tai kansalainen.

Valtiontalouden tarkastusvirasto selvitti hallituksen politiikkaohjelmien tilaa. Ohjelmilla pyritään ylittämään hallinnon raja-aidat ja edistämään hallitusohjelmien toteutumista. Viraston mukaan sektorirajat eivät ylity, ohjelmat jäävät hajanaisiksi eikä kokonaisuuden etua löydetä, koska niiden taakse ei löydy riittävästi poliittista tahtoa eikä rahaa. Näin on luultavasti siksi, että kokonaisuuden voitto on poliitikon silmissä vain jaettu voitto.

Hallitusohjelmasta kumpuaa hankkeita, joita viedään kiireellä läpi ja joissa projektin poliittisuus on toisinaan sen järjellisyyttä vahvempaa.

Jätevesiasetuksen valuviat korjattava kokonaan

Nyt ehdotetut täydennykset monimutkaistavat asetuksen täytäntöönpanoa mutta eivät korjaa sen perusongelmia. Viimeistään tässä vaiheessa asetuksen ongelmakohtiin tulisi puuttua avoimesti ja kokonaisvaltaisesti.

Jätevesiasetuksen ongelmat juontuvat säädösvalmistelun heikosta tasosta. Syynä ei ole niinkään asetuksen säätämisvaiheessa olleen tiedon ja selvitysten puutteellisuus kuin niiden hyödyntämistapa.

Selvitykset, jotka tehtiin ympäristöministeriölle ennen asetuksen säätämistä, viittasivat nyt ilmenneisiin taloudellisiin ja teknisiin vaikeuksiin. Asetuksen valmisteluvaiheessa oli ennakoitavissa, että muihin vesiensuojelutoimiin verrattuna jätevesiasetuksen toimeenpano tulee kalliiksi niin kunnille kuin kotitalouksillekin. Selvitysten tulokset välittyivät puutteellisesti asetuksen perustelumuistioon, joka oli keskeisenä asiakirjana, kun asetus hyväksyttiin valtioneuvostossa.

Huomiota herättää esimerkiksi, ettei asetuksen toimeenpanon valvonnasta arvioitu aiheutuvan hallinnollisia lisäkustannuksia, vaikka kuntien lisäresurssien tarve oli selvästi ennakoitavissa Suomen ympäristökeskuksen laatiman selvityksen perusteella.

Toisin kuin ympäristöministeriössä katsotaan, jätevesiasetuksen perusongelmana voidaan pitää sen joustamattomuutta. Asetus sallii erilaisten puhdistustekniikoiden käytön, mutta tiettyyn puhdistustasoon on päästävä alueen olosuhteista riippumatta. Velvoitteesta ei voi vapautua ilman erityisiä taloudellisia tai sosiaalisia perusteita, vaikka jätevesien tehostettuun puhdistamiseen ei olisi objektiivisesti arvioiden ympäristönsuojelullista tarvetta.

Kunnan ympäristönsuojelumääräysten perusteella vaatimustasosta voidaan hieman poiketa tietyllä alueella, mutta näissäkin tapauksissa fosforikuormituksen on vähennyttävä 70 prosenttia ja typpikuormituksen 30 prosenttia. Ongelma konkretisoituu ennen kaikkea ranta- ja pohjavesialueiden ulkopuolisilla harvaan asutuilla seuduilla, joilla ympäristön pilaantumisen vaaraa ei välttämättä ole nykyisilläkään puhdistusjärjestelmillä.

Jätevesiasetuksen ydinongelmana on kustannustehottomuus. Hallituksen nyt ehdottamat täsmennykset eivät muuta tätä, eivätkä ne näytä selkiyttävän poikkeuksia koskevaa sääntelyä. Kun korjausten tielle on nyt lähdetty, uudistustarpeita soisi harkittavan perusteellisesti.

Rantavyöhykkeiden ja pohjavesialueiden ulkopuolella sijaitsevien kiinteistöjen osalta muutostarve on ilmeinen. Muutosten tekeminen tässä vaiheessa heikentää lainsäädännön ennakoitavuutta, mutta valuvikaisen asetuksen täytäntöönpanosta aiheutuva ongelma on vielä suurempi.

Rahoitusmalli ei ratkaise hoivan tasoa

Miten tarvittavat hoivapalvelut olisi oikeudenmukaisinta ja edullisinta rahoittaa. Kannatusta saavat niin hoivarahastot kuin sosiaalivakuutuksen kaltainen hoivavakuutuskin.

Kuluneella viikolla hoivarahoituksesta esiteltiin peräti kaksi selvitystä, joissa pohdittiin eri rahoitusjärjestelmien hyötyjä ja haittoja.

Kummankin rahoitusselvityksen taustalla on se, että nykyinen monesta lähteestä kerätty rahoitus ei takaa tasa-arvoista hoivaa maan eri kunnissa. Kunnat voivat aivan laillisesti järjestää yhtä paljon hoivaa tarvitseville vanhuksille palvelut terveyskeskuksen vuodeosastolla, palvelutalossa, vanhainkodissa tai niin sanottuna tehostettuna kotihoitona.

Paitsi hoivapalvelujen järjestämistapa myös niihin käytetyn rahan määrä vaihtelee kunnissa paljon. Tämä on mahdollista siksi, että kunnat saavat valtionosuudet könttäsummana, jonka ne jakavat valtuuston päätöksen nojalla parhaaksi katsomiinsa tarpeisiin. Kuntien valtionosuuteen vaikuttaa kyllä vanhusten osuus kunnan väestöstä, mutta sen ei välttämättä tarvitse vaikuttaa rahan jakoon.

Hoivalupauksesta Hoivatakuu. Lupauksen ja takuun ero on siinä, että lupaus on lähempänä aikomusta tehdä jotain kuin pakkoa lunastaa lupaus. Koko valtakunnassa pitäisi ottaa käyttöön yhtenäiset hoivan kriteerit.

Olisi luotava jonkinlainen taulukko siitä, millainen toimintakyvyn vajaus edellyttäisi millaistakin palvelua tai hoivaa. Jokainen ihminen olisi sitten oikeutettu saamaan taulukon mukaisen hoivan joko kunnan järjestämänä tai jonkin rahaston osoittamana palveluna.

Taulukoiden vaarana on, että niiden vähimmäistasolla on tapana muuttua enimmäistasoksi. Jos varat hoivarahastoon tai vakuutukseen kerättäisiin veronluonteisina maksuina palkansaajilta ja työnantajilta, kustannukset haluttaisiin varmasti pitää mahdollisimman pieninä. Silloin hoivan vähimmäistaso ei voisi nousta kovin korkealle.

Erilaisten vakuutuspohjaisten järjestelmien vaarana onkin se, että vakuutuksella turvattaisiin niin alhainen hoivan taso, että sitä pitäisi korottaa joko yksityisellä vakuutuksella tai suurilla omavastuuosuuksilla.

Kumpikaan keino ei edistäisi tasa-arvoa, sillä hoivan taso olisi kuitenkin pitkälle riippuvainen hoivaa tarvitsevan ihmisen tai hänen omaistensa varallisuudesta.

Vanhusten hoivan tarpeen rahoittaminen erillisellä rahastolla tai vakuutuksella poistaisi kunnilta vaivan päättää siitä, kuinka suuri osuus käytettävissä olevista rahoista osoitettaisiin hoivan järjestämiseen. Rahat olisi korvamerkitty jo valmiiksi, eikä niitä voisi käyttää muuhun.

Korvamerkityt ja kunnan talousarviosta irrotetut hoivarahat olisivat monelle pienelle, köyhälle ja kuntaliitoksia vastustavalle kunnalle helpotus. Kunnat voisivat keskittyä tuottamaan rahojen turvin palveluita, eikä niiden tarvitsisi miettiä, onko niillä itsenäisen olemassaolon edellytyksiä.

Hoivan taso voitaisiin hyvin määritellä kuntia sitovaksi ilman rahoitusjärjestelmän muutostakin – toimiihan muun muassa päivähoitolaki samalla periaatteella. Tähän tarvittaisiin kuitenkin poliittista tahtoa silläkin uhalla, että nykyinen kuntarakenne ei sitä kestäisi.

 

Tähän on tultu

Olin luonnollisesti ilahtunut avatessani tämänpäiväisen Hesari kakkossivun. Kolme osiota – Pääkirjoitus, Vieraskynä ja Merkintöjä – käsitteli asioita, joita tällä blogilakin on käsitelty liiankin kanssa. Vielä enemmän ilahdutti, että asioita käsiteltiin pitkälti samassa hengessäkin. Tosin siistitymmin, tasapainoisemmin, journalistisen asiallisesti. Mutta enpä moiseen käsittelytapaan itse edes pyri. Kun en ole edes journalisti.

Olen huolestunut tavallinen tossunkuluttaja ihmettelemässä mihin tätä maata oikein ollaan viemässä? Tai oikeastaan, miksi tätä maata ollaan ajamassa alas? Ja sen lisäksi ihmettelemässä eivätkö päätöksien tekijät ymmärrä vai tiedä vai osaa? Vai estävätkö nuoruuden ideologisen puhtauden vaatimukset todella tässä määrin päättäjien arvostelukyvin? Siis näkemästä valintojensa seurauksia.

 

PS.

Teksti on suoraan ao. osioista leikkaa/liimaa tekniikalla toteutettuja bloginpitäjän omia valintoja. Minä vastaan valinnoista. Ansio 1.10. julkaistuista kirjoituksista, jonne pääsee yo. linkin kautta, jääkööt tekijöilleen.