Liikaa vaadittu?

”Suomen kansantuotteesta palvelut muodostavat lähes 70 prosenttia. Tästä julkisen hallinnon osuus on noin 40 prosenttia, joista on toistaiseksi ulkoistettu vain viidennes.” toteaa Gustav von Hertzen. Kirjoittaja on vuorineuvos ja eläkkeellä oleva Cultorin toimitusjohtaja. Jo näistä prosenteista voi päätellä miten tärkeää palvelu, siis palvelu yleensä, on hyvinvoinnillemme. Mutta, olipa tuossa 40 prosentissa kyse prosenteissa prosenteista tai prosenttiyksilöistä ne käytännössä estävät julkisen sektorin mitoittamisen veronkantokykyämme vastaavaksi. Edes yksityistämisellä.

Mitä tahansa Suomessa tarjottavaa palvelua voi toteuttaa sekä julkisen että yksityisen sektorin toimesta. Ja suuressa – ellei jopa suurimmassa - osassa palveluista julkinen palvelu on lähtökohtaisesti toteutettavissa halvemmalla ja tehokkaammin kuin yksityisen sektorin vastaava palvelu. 

Mutta julkisen sektorin ylivoimaisuus, pienet kustannukset ja tehokkuus ei tosielämässä enää useinkaan konkretisoidu. Itse asiassa useissa - vai ehkä peräti useimmissa - tapauksissa voittaja on yksityisen sektorin palveluntuottaja ja toteuttaja. Suurimpina syinä tähän, ovat varmaan perinteinen 5,3 miljoonan pieni markkinamme ja julkisen sektorin tehokkuuden syövä ”poliittinen päätöksenteko”? 

Yksityistämisen toimivuus esimerkiksi juuri terveys ja sosiaalipalveluiden osalta edellyttäisi julkiselta sektorilta henkilöstöä, joka osaisi ostaa, valvoa ja vaatia yksityisiltä palveluiden tuottajilta. Ja pienessä maassa, pienellä markkinalla vielä siten, että monipuolinen, kilpailukykyinen ja erityisesti juuri pieni tarjonta saataisi toimimaan. Toistuvasti. Jatkuvasti.

Mutta edes kaupankäynti pienten palveluntuottajien kanssa ei ole virkamiehen kanssa seksikästä eikä, ainakaan omasta mielestään, edes tehokasta. Niitä kauppatapahtumia tarvittaisi monia, kymmeniä, satoja jotta saataisi aikaan sama tuotettujen palveluiden määrä, jonka kansainvälinen – tai miksei jopa kansallinen – suurtoimija tarjoaa itse. Kaiken.

Mutta mitä ihmeen iloa yksittäisen kansalaisen ja hänen suoriutumisensa kannalta on siirtyä julkisen sektorin monopolista yksityisen sektorin monopoliin? Ja varsinkin, kun markkina on pienistäkin pienimpiä ja yksityinen monopoli on sata varmasti jo muutaman vuoden harjoittelun jälkeen vääjäämätön seuraus. 

Viimeistään siinä vaiheessa toiminta myydään ulkomaiselle sijoittajaryhmälle tai suoraan ulkolaiselle palveluntuottajalle. Ja sitten kolmannelle, neljännelle, joista viimeinen viis välittää mistään hyvän hoidon periaatteista tai laatuvaatimuksista.  Ja kun ei kilpailijoita eikä julkista palvelua enää ole? 

Eikä nykypäivänä tarvita kovinkaan kaksinaista tapahtumaa tai kriisiä, kun palveluntuottaja lopettaa toimintansa. Miten sitten jatketaan? Sosialisoimallako?

Olisiko mahdollista edes yrittää kustannusten pienentämistä ja samalla toimintojen tehostamista, sieltä mistä kenkä oikeasti puristaa? Byrokratian poistamisesta ja poliittisen päätöksenteon muodostamasta painolastista. Aidolla tulosvastuulla ja ammattilaisten vapaudella valita parhaat tavat hoitaa homma.