Kriisin siemenet istutetaan silloin, kun maa menestyy.

Miten on mahdollista, että  Suomen perinteisten valtapuolueiden johtajat  ja itse puolueet ajautuvat yhtäkkiä kriisiin ja epäonnistuvat?

Kiinnostavaa on se, että usein kriisi tulee sekä kansalaisille että puolueille yllätyksenä, vaikka sen siemenet on istutettu jo useita vuosia, osin jopa vuosikymmeniä aiemmin. Yleensä silloin, kun talous on menestysvaiheessa, eikä kenenkään ole tarvinnut huolehtia muusta kuin jakopolitiikasta ja voittamisesta seuraavissa vaaleissa.

On yllättävästi menestyvä pieni, aiemmin syrjässä viihtynyt valtio, jolta pikku hiljaa lipeää herkkyys ympäristöön, herkkyys asenteisiin ja herkkyys johtamiskulttuuriin. Menestys nousee hattuun.

Sitä vaihetta kutsutaan arroganssiksi, röyhkeydeksi, julkeudeksi, kopeudeksi. Yhtä hyvin sitä kuvaa antiikinkreikan termi hybris, jossa ylimielinen usko omaan kaikkitietävyyteen ja kaikkivoipaisuuteen möyhii erinomaisen kasvualustan ongelmille.

Arroganssia seuraa sokeus ja torjunta. Ongelmia ei haluta nähdä, ja jos joku nostaa ne esille, niitä ja heitä väheksytään. Puhutaan vaikkapa pahan ilman linnuista, besserwisseröinneistä, pessimisteistä. Sillä "eihän päättäjillä ollut muuta mahdollisuutta...?"

Sokeuden ja torjunnan jälkeen tulevat kootut selitykset. Maa ei menesty, koska taloustilanne on vaikea, naapurit ei myy raaka-aineita vanhaan malliin, globaali liberalistinen markkinausko vaatii, työ ei maassa kannata, kustannukset ovat liian suuret, risteilyalukset eivät mene kaupaksi, teollisuus muuttaa muihin maihin,  ja torjuntavoitot maataloustuissa eivät riitä. Mutta kootut selitykset eivät koskaan saisi kelvata. Jokainen valtio kohtaa elinkaarellaan vaikeita taloustilanteita. Myöskään ympäristönmuutos ei koskaan ole selitys.

Koottuja selityksiä seuraa puolustautuminen. Puolueet, siis hallitus ja eduskunta alkavat muka pakon sanelemana tehdä samaa kuin ennenkin, mutta vähän paremmin tai tehokkaammin.  Lisää veroja, bonuksia johtajille, lisää tehokkuutta toimintoihin, tukia yrityksille ja alueille, lisää torjuntavoittoja maataloudelle, lisää hyvinvointipalveluiden leikkauksia, lisää irtisanomisia.

Kun ongelmat vihdoinkin kohdataan, ollaan siinä vaiheessa, ettei enää riitä yksi temppu. Koko poliittinen järjestelmä on matkan varrella jo ehtinyt sairastua. Pahasti. Kuoleman partaalle?

Viimeinen vaihe, strateginen halvaus tarkoittaa sitä, ettei enää keksitä uusia innovatiivisia strategioita.Se lienee leikkausten ja säästöjen lopullinen ratkaisu? (Endlösung)

Kriisin kaava sopii myös Suomeen.

Kaava sopii erinomaisesti myös Suomeen. Valtiossa kriisin siemen kylvettiin vuonna 1990-luvun puolessa välissä, kun liittyminen Euroopan Unioniin ja Nokian nousu mahdollistivat riittävän taloudellisen kasvun, ettei tarvinnut jo kauan sitten lahonneita rakenteita romuttaa. Ei korjata paikallishallinnon rakenteita, ei aluepolitiikan vuoksi syöpäkasvaimen tavoin kasvatettua korkeakoulu- ja aikuiskasvatuslaitosta, ei hajasijoiotuspolitiikkaa, ei maataloustukia, ei ammattiyhdistysten ylisuurta yhteiskunnallista painoarvoa. Kriisin idut alkoivat nostaa päätään jo ennen vuosikymmenen loppua.

Vapaasti Cilla Bhosen eilisestä uutisesta Yritysjohtaja, näin tunnistat kriisin vaiheet yhteiskuntakehitykseen sovitettu allekirjoittaneen toimesta.

Tuntuuko tutulta?

Professori Toivo Äijö on julkaissut yhdessä vuorineuvos Lasse Kurkilahden kanssa kirjan. Siinä miehet pyrkivät luomaan kokonaiskuvan, mistä yritysten menestys kiikastaa. Oppaan nimi on Selviydy tai sukella. Heidän edellinen kirja Ui tai uppoa ilmesty neljä vuotta sitten ja käsitteli globaalitalouden vaatimuksia.

Allekirjoittanut muutamankin artikkelin kirjoittanut sekä Nokian että Suomen yhteiskunnallisesta kriisistä.  Muunmuassa jo yli neljä vuotta sitten artikkelit :

Tulosvastuuta demokratiaan, Ehdotus perustuslain muuttamiseksi,
Suomi ilman Nokiaa 1 ja Suomi ilman Nokiaa 2