Demokratiasta kannattaa maksaa

On kunnioitettavaa ja toivottavaa, että mahdollisimman monet ihmiset haluavat edustaa meitä tavallisia tossunkuluttajia kansanedustuslaitoksessamme ja kunnan itsehallintoelimissä. Parlamentaarisessa demokratiassa valitaan edustajat hoitamaan yhteisiä asioita. Ei se muuten toimi.

Tämä kirjoitus lähti kommentista NinaSuomalaisen tämänpäiväiseen artikkeliin. Ja sitten havaitsin, että se on jopa artikkeliksi liian laaja. Mutta koska turhautuminen demokraattiseen järjestelmään aiheuttaa usein ylilyöntejä ja yhteiskunnallista radikalisoitumista, ajattelin sen siitä huolimatta julkaista. Ettei 1930-luku enää toistuisi. Sitä nimittäin seurasi 1940-luku.

Jossain vaiheessa, ainakin ennen kuin he voivat teoillaan osoittaa “kyvykkyytensä”, ehdokkaat joutuvat kampanjoimaan mahdollisuudestaan tulla valituksi. Ja ensi kerran jälkeenkään ei voi olla varma, että tulee valituksi ilman kampanjaa. Taatusti kampanjointi on kallista. Ja tavalla tai toisella se on rahoitettava. Julkisilla vai yksityisillä varoilla?

Omat rahat ei riittävän kauas kanna. Rahoitusta keräävien tukiyhdistysten toiminta, jonka merkitys taatusti ylittää pelkän rahallisen panoksen, on osoitus terveestä kansalaisosallistumisesta, -vastuusta ja -työstä. Samoin on tervetullutta, että yritykset ja erilaiset kansalaisjärjestöt osallistuvat kampanjoiden rahoittamiseen, kukin omista “intresseistään” lähtien, ja niiden toteuttamista edistääkseen. Ja varmaan ne puolueetkin, jollain lailla? Mutta ei kai voida lähteä siitä, että julkinen valta rahoittaisi itse itsensä? Tyyliin verot valtion maksettavaksi. Sitä paitsi; Demokratiasta kannattaa maksaa.

Noin sata vuotta ihmiset, jotka edustavat samanlaisia yhteiskunnallisia arvoja, ovat järjestäytyneet puolueiksi. Ajamaan entistä tehokkaammin omia näkemyksiään. Puolueita tarvitaan vaaliorganisaationa, imagon/brandin luojana, yhteistyöorganisaationa, keskustelufoorumina jne. Sitä paitsi, joukoissa on voimaa.

Mutta joukoissa myös tyhmyys tiivistyy. Ennen valitsemamme edustajat päättivät tosiasiallisesti itse mitä nappia painaa äänestyksessä. Ja heidät saattoi perustellusti asettaa vastuuseen painamisistaan. Me valitsijat saatoimme. Nyt siitä päättää puolue, eduskunta- tai valtuustoryhmä tai puoluetoimisto, -valtuusto tai -kokous. Ja joissain puolueissa ilmeisesti puoluesihteeri. Mutta vastuuseen voit edelleen saattaa vain sen yksittäisen edustajan. Siis me voimme.  Siis sen, joka ei välttämättä voinut, halunnut, uskaltanut, viitsinyt äänestää porukan päätöksen vastaisesti. Sillä porukkahan oli jo päättänyt, ja itse olin silloin mukana…. Ja tottahan puolue aina voi….

Onhan tämä musta – valkoista, jota reaalimaailma ei välttämättä ole? Mukaan poliittiseen käyttäytymiseen mahtuvat varmasti kaikki harmaan sävyt. Mutta kehitys on johtanut siihen, että pääsääntöisesti sillä keitä ihmisiä valitaan meitä edustamaan, ei ole juurikaan merkitystä. Sillä ”porukka” päättää. Ja tämän ovat havainneet myös äänestäjät. Ja reagoivat sen mukaisesti.

Ja sitten alkavat ongelmat. Puolueista tulee itseisarvo, ei yhteisten ja yleisten asioitten hoitamisesta. Tarvitaan ”painoarvoa kuvaa osa paikoista siellä ja täällä”, ”suojatyöpaikka tälle, enemmän tai vähemmän ansioituneelle”, “valitaan meidän ehdokas tuohon virkaan”, rahaa ”puolueen vaalityöhön”, “äänestysaktiivisuutta nostamaan”, ”avustajia eduskuntaryhmälle” ”ja edustajille” jne. jne. Ja politikoinnista täytyy tehdä ura, työ ihan kuin muutkin työt. Sillä on se niin vaikeaa olla poliitikko, kun ei edes kansalaiset ymmärrä. Pilkkaavat vaan.

Ja mistä sitä poliitikot sitten rahat repisivät? Se on niin vaikeaa, ihmisarvoa suorastaan alentavaa, kulkea lakki kourassa rahoja kerjäämässä. Eikö? Sieltä poliitikotkin rahat ottavat mistä helpoiten saavat; valtiolta tai kunnilta eli meiltä veronmaksajilta. Niistä rahoista he voivat ihan itse päättää; vaalien väleilläkin. Niitä rahoja on paljon ja kyllä niitä meneekin.

Ja sitten koplataan. Rakennetaan muutama siltarumpu tai peräti silta. Vastaanotetaan faxeja ja lähetellään tekstiviestejä. Kaavoitetaan muutamia tontteja syrjäkylille. Lisätään rakennusoikeutta luolle hotellille. Revitään auki KHO vesivoimaa koskevat päätökset toistuvasti. Jätetään noudattamatta itse säädettyä lakia kun siitä ei mitään seuraa. Muodostetaan ja pilkotaan valtion ja kuntien ”laitoksia” lähinnä sen perusteella mikä omalle porukalle on edullista. Ja viimeksi joku sankari yrittää sanktioida jäällä kävelemisen ilman naskaleita, kun vaalirahoitusvilppiä ei ole ymmärtänyt sanktioda!

Ja näin järjestelmän uskottavuus vähitellen murenee ja ennen pitkään häviää kokonaan. Ei ehkä puolueaatelin silmissä, mutta kansalaisten silmissä. Mutta kun kerran puolivalmiista hallituksen asioista ei saa keskustella, ja eduskunnan on nautittava hallituksen luottamusta, niin varmaan kansalaistenkin on sitten nautittava puolueiden luottamusta?

Ja nyt tämä parlamentaarisen demokratiamme kriisi tulee yllättäen ja pyytämättä häiritsemään valtakunnan poliittista eliittiä. Kalli sentään tajusi mitä kello oli lyönyt. Oli oppinut sen kai Ikestä muutamaa viikkoa aikaisemmin. Ainakin hymystä päätellen. Ja nyt sitten, kun ensimmäinen puhuri on kestetty, yritetään yli sieltä mistä aita on matalin. Brax perustaa toimikunnan.

Omat reseptini ratkaisuiden pohjiksi olen pyrkinyt kokoamaan yhteen eiliseen artikkeliini komentteineen ja ensimmäiseen kirjoitukseeni tästä asiasta Tulosvastuuta politiikkaan. Ja onhan niitä tällä sivutolla liikaakin. Joten ei niistä sen enempää.

Mutta yksi asia on vielä rahoituskeskustelussa jäänyt aivan liian vähälle huomiolle: vaalirahoituksen ja puoluerahoituksen suhde. Sillä kaikki vaalirahoitus pystytään ilman ongelmia, kanavoimaan näkymättömänä puolueiden kautta. Ja varmaan aika suuri osa sitä kautta myös ohjautuu.