Lauantaina 24.2.2018
Viro vietti 100. itsenäisyyspäivää. Onnea vielä näin jälkikäteenkin.
Kun omasta satasestamme on kulunut vasta muutama kuukausi ja muiden Baltian maiden itsenäisyysjulistukset nekin ajoittuvat näihin samoihin aikoihin,
Latvian marraskuun 18. 1918 ja
Liettuan 16. helmikuuta 1918 on nyt sitten meneillään varsinainen satasten kasautuma. Onnea vaan heillekin.
Tiedämme toki kaikki mikä moiset irtaantumiset
Venäjän keisarikunnasta mahdollisti. Samanlainen kehitys kuin pari vuosikymmentä sitten
Neuvostoliiton hajoaminen 1980-90 taitteessa mahdollisti mm.
Ukrainan,
Georgian,
Moldovan jne. uuden itsenäistymisen. Aiemmin ne kaikki olivat yrittäneet, samoihin aikoihin 1918 - 1919 mutta huonoin ja vielä huonommin tuloksin.
Kaikkien itsenäistymisen
Venäjän keisarikunta/Neuvostoliitto/Venäjän federaatio vuorollaan on yrittänyt estää. Ja taitaa yrittää edelleen? Keinolla millä tahansa. Suomi taisi sittenkin olla ainoa onnekas? Ainakin ainoa, jonka itsenäisyys on jatkunut keskeytymättä nykypäivään asti.
Muisteloita itsenäistymisten ympäriltä on kerrottu useita. Sunnuntaina 25.2.2018 Hesari julkisti näyttävästi
Lars Krogiuksen kertomuksen, joka perustui hänen aikoinaan kirjoittamansa, ja sukunsa hallussa olleen, aiemmin julkaisemattoman matkakertomukseensa talvelta 1918. Siitä sain ajatuksen julkaista, ainakin valittuja osia isoisäni päiväkirjasta 1919. Hän osallistui silloin, kaksikymppisenä
Pohjan Poikain II pataljoonan ”postinhoitajana” Viron vapautussotaan.
Eihän hänen merkityksensä Viron historiaan ole kummoinenkaan, eikä missään tapauksessa samaa tasoa kuin Krogiuksen vuotta aiemmin Suomen sisällissodassa. Mutta päiväkirja antaa mielestäni mielenkiintoisen ja reaaliaikaisen kuvan siitä, miten sen aikaiset tavalliset nuoret miehet näitä ja muita asioita näkivät ja kokivat. Ehkä niiden lukemisesta voi olla myös yleisempää hyötyä nyt, kun Nyky-Venäjä tuntuu jättävän ns.
kylmiä konflikteja avoimiksi, vasta tulevaisuudessa ratkaistaviksi.
Taustaksi kuitenkin vielä sen verran, että perimätiedon mukaan hänet jo kerran - vajaata vuotta aiemmin - oli punaisten toimesta pantu Viipurissa vallia vasten isossa joukossa teloitettavaksi. Tuttu "punikki" oli hänet ja veljensä viiime hetkellä pelastanut.
Ja ensimmäisenä lyhentämättömät muistiinpanot 27.2.1919 asti.
Muistiinpanojani
Viron-sotaretkeltä
v. 1919
”Pohjan Poikain” II pataljoonan ”postinhoitaja”
Suomalaisissa oli herännyt harvinainen innostus veljeskansamme Viron vapauttamiseksi punaroistojen hirmuvallasta.
Tuhansittain tulvi vapaaehtoisia maamme eri kulmilta, etupäässä Pohjanmaalta Helsinkiin, liittyäkseen Viron Vapaaehtoiseen Apuretkikuntaan.
Sananlasku sanoo: Kokenut kaikki tietää, (vaivainen kaiken kokee.)
Viimetalviset tapahtumat, verinen veljessota, olivat vielä liian tuoreessa muistissa. Suomalaiset todellakin tiesivät, mitä merkitsee olla bolshevikien hallittavana, millaiseksi olot ja elämä muodostuvat huligaanien valtakunnassa. Jossa punapyövelit jakavat ”oikeutta!” veljesvereen kastetuilla pistimillä. Jossa ryöstöt ja murhat kuuluvat säännöllisesti päivän tapahtumiin. Jossa ihmisyys on vieras käsite ja intohimot, julmuudet tukahduttavat kaikki jalot tunteet.
Kun nyt viestit ”Lahden” tuolta puolen tiesivät kertoa Viron veljeskansaa uhkaavasta samanlaisesta punaisesta vaarasta” kuin mihin itse viime talvena olimme sortumaisillamme, olivat suomalaiset – varsinkin me nuoremmat miehet – valmiit yksissä miehin ojentamaan auttavan käden hätää kärsivän veljen pelastamiseksi slaavilaisesta ”punarutosta.
”Into nuorekas, käsi voimakas, usko vahva oikeuteen meidät voittoon vie,” ajatteli kai moni meistä liittyessään retkikuntaan.
Kova oli touhu ja hoppu ”Pohjan Poikain” II pataljoonan esikunnassa Meriväen kasarmilla, Katajanokalla, jonne minäkin tammikuun 7. p:nä ilmoittauduin. Olin siis vapaaehtoinen sotilas!
Minäkin sotilas? Niin johtaa Kohtalotar askeleitamme. Kovimmastakin militarismin vastustajasta voi tulla sen kannattaja, vieläpä innokas! Sic volvere Parcas!
Miehiä tuli joka päivä yhä uusia ja uusia. Pataljoonamme järjestely oli vasta alussa, ainoastaan 40 miestä ja pelättiin jo että kauvaksikin aikaa vielä täytyisi jäädä lähtöä odottamaan. Suurin osa uusista tulokkaista asetettiin I:een pataljoonaan, jonka piti lähteä ennen meitä.
Sunnuntaina 12 p:nä olikin se viimein lähtövalmis ja ”noloina” saimme me jäädä rannalle töllistelemään, kun pojat painuivat ulapalle.
Kului sitten puolisentoista viikkoa. Pataljoonamme täyttyi päivä päivältä ja lähtöä odotettiin joka hetki. Poikain mieli oikein paloi matkakuumeesta. Kuulin tuon tuostakin kyselyjä: ”Milloinhan viimeinkin päästään lähtemään?” ”Tarvittaneenko meitä siellä enää ollenkaan, jos kovin myöhäksi menee?”
Monasti oli lähtöpäivästä petytty, mutta tulihan se viimein kuin tulikin.
22 p:n illalla annettiin määräys: huomenaamuksi kaikki valmiiksi. Tänä iltana pakattavat tavarat laatikoihin ja annettava miehille puuttuvat varusteet. Keitos valmiina klo 5 een mennessä aamulla, jotta miehet ennen lähtöään saavat syödä.
Siis vihdoinkin, pääsi monen huulilta.
Ja tämän merkkipäivän kunniaksi päätti arvoisa staabimme, johon, jos saan luvan esitellä kuuluvat seuraavat henkilöt:
Vääpeli (vääpelimme),
Eero (konekirjuri),
Kalle ja ego ipse (Lat. Minä itse) (tavallisia käsinkirjoittajia) niin, se päätti viettää reilun illan – niin ainakin oli aikomus - ja marssi kaikissa neljässä persoonassaan Helsingin katuja illan hämärissä ”T. Brondiinia” kohti.
Hyvää toivottiin, vaan pannukakku siitä tuli ja suuri tulikin. ”T. Brondiinissa” vähän aikaan istuttiin ja nuoltiin kuivia suupieliä – ties mistä – ja sitten siirryttiin Kafé de Paris´hin, syötiin pihvi mieheen, katseltiin Cabernet´tin lappuun ja vieläkin kuivemmin suin lähdettiin puoliyön aikaan takaisin kasarmille uinahtamaan muutamaksi tunniksi.
Tämä oli viimeinen yö kultaisessa Suomessa. Lähtöpäivä valkeni harmaana, pilvisenä, se oli 23 p. tammikuuta torstaina. Siitä lähtien alkavat varsinaiset muistiinpanoni tältä retkelt joka, jos vielä elävänä kotimaahani palaan, on iäti pysyvä muistossani.
23.1.19 torstaina
Jää hyvästi Suomi kallis! - Tere Tallinna!
Valkeni siis tuon ikimuistettavan päivän 23.1.1919 aamu. Olin ensimmäisenä pystyssä. Vääpeli, Eero ja Kalle vetelivät kiireesti vielä viimeisiä unia. En tahtonut mitenkään saada heitä valveille, vaan kun pelottelin, että kuhnailemisellaan vielä jäävät laivasta - kun miehetkin jo kartanolla valmistautuvat lähtöön - kapsahtivat kaverit vuoteiltaan ja silmät harrillaan, unisina alkoivat vetää ryysyjään päälleen.
Kun kaikki oli saatu ”ordnungiin” ryypättiin kahvit lähtijäisiksi ja sitten matkaan.
Mutta missä veli Kalle? Etsimme häntä sieltä, etsimme täältä. Ei Missän! Vihdoin, niin vihdoin viimein löysin hänet soittajien kämpästä, jonne Kalle kaikessa hiljaisuudessa oli puikahtanut ja puhalteli nyt innokkaasti ”pasuunaa” - hän on nimittäin siviiliammatiltaan musikantti. Kovastipa poika ällistyi, kun oven raosta karjaisin ”Nyt jalat alles ja pian toiset jo jättävät!” Mutta silloin oli Kallekin kartanolla ja niin sitä lähdettiin.
Rannassa lepäsi ”
Väinämöinen” vielä kaikessa rauhassa. Paksut savukiehkurat pöllähtivät tuon tuostakin ilmaan merkkinä siitä, että kohta sitä liuvuttaisiin ”Suomen lahden lainehilla” matkalla Viroon.
Ihmisiä oli kertynyt rannalle sankka joukko hyvästelemään. Laivapilli ulvahti vihdoin kolmannen kerran, köydet irroitettiin, raput vedettiin ylös ja – hiljalleen erkanivat Väinämöinen ja sen kannella Pohjan Pojat Suomen kultaiselta mantereelta, rakkaan syntymämaansa rantamilta, ties kuinka pitkäksi aikaa; monet ehkä ainiaaksi.
Kuulin eläköönhuutoja, näin liehuvia liinoja ja näin kaikkien innostuksen. Itsekin sitä olin – mutta vain ulkonaisesti. Sisimmässäni taistelivat muut tunteet.
Ei ketään tuttuja saattamassa, Kotolaiset: äiti, siskot ja veikat! Kaikki poissa! Entä Hän!
Mari! Hänkin poissa! Kaukana, kaukana! En saanut ennen lähtöäni tavata Häntä. Saanenko enää milloinkaan?
Ja juuri nyt olisi Hänen pitänyt olla täällä. Yksi käden puristus Häneltä, yksi katse vielä ja sitten , sitten vaikka suoraan tulilijoille ja – ja –
Tässä heräsin jälleen todellisuuteen. Laulu minut herätti, isänmaallinen laulu. ”Karjalaisten laulu”, jonka pojat olivat virittäneet ja johon minäkin hartaudella yhdyin. Olinhan Karjalan poikia!
Hyvästi nyt, kultainen Suomeni; hyvästi koti kallis; hyvästi, tyttöni armas! Milloin teidät jälleen tapaan?
Juhlallisena, aivan kuin oman arvonsa tuntien lipui Väinämöinen Helsingin satamasta ulapalle mahtavalla kokallaan halkoen Suomenlahden aaltoja.
Mutta vielä kauvan, kauvan vilkuttivat valkoliinat rannalta. Välimtka meidän ja niiden, jotka hyvästelemään olivat tulleet, suureni suurenemistaan, kunnes kaikki hämärtyi harmaaksi uduksi ja aava meri lainehti vihreänharmaan joka puolella. Suomeni katosi taivaan horisonttiin.
Seisoin ankein mielin laivan kannella kuunnellen aaltojen hyrskyntää ja hyräilin ”Jäi itkemään äiti ja siskot ja mun tyttöni turvaton, jäi” jne. Tämä laulu sointui nyt niin kauniina sisimmässäni.
Sic volvere Parcas! (Lat. Niin päättävät kohtalottaret!) Kuka meistä tietää, minne kohtalon käsi kuljettaa?
Laivamatka onnistui kaikin puolin hyvin ja hilpeä mieliala valtasi kaikki. Laulettiin ja soitettiin pianoa.
Klo 9.45 jätimme Suomen ja klo ½ 2 ip. laskimme Tallinnan satamaan. Siis uudessa maassa!
Tere Soomenpoika! Tere, Tere! Kuului sieltä täältä. Viron ”neiut” olivat kukkakimpuin vastassa ja ennenkuin vielä olimme maissa, sateli kukkia laivaan. Kauempana soitteli soittokunta Porilaisten marssia.
Sitten noustiin maihin, saatiin joka mies kiväärit käteen ja niin marssittiin kasarmille.
Vastaanotto oli yleensä kylmänlainen. Kadut, joita pitkin kuljimme melkein autiot, siellä täällä vain joku harva utelias lapsenkakara ja hauvanpartaalla horjuva vanhus.
Kun pataljoonamme oli saatu sijoitetuksi, lähdimme me neljä kaverusta etsimään esikunnalle majapaikkaa, jotakin hotellia(!).
Otimme ajurin ja niin alkoi kulku pitkin kapeita, sokkeloisia katuja. Tuntuipa siltä, kuin olisimme siirtyneet 200 vuotta ajassa taaksepäin, sillä niin vanhanaikaisen vaikutuksen tekee Tallinna. Vanhoja, keskiaikaisia muureja ja linnantorneja kohoaa sieltä täältä korkeammalle muita rakennuksia. Kadut mutkittelevat ihmeellisen ”mestarilliseksi”, rakennukset ränsistyneitä puu- ja kivitaloja sekaisin. Välistä jouduttiin kummallisiin holveihin, välistä taas niin kpeille kaduille, että jos kätensä olisi levittänyt, olisivat sormenpäät tavanneet seiniin.
Ilman ajuria olisimme totisesti saaneet harhailla sen illan kuin eksyksissä, mutta ukko ohjaili taitavasti hevostaan kuin koskenlaskija venettään. Vaikka sattuihan joskus niinkin äkkikäännöksiä, että oli vaarassa hakata ainoan päänsä kivimuuriin, mutta onnellisesti sitä sentään selviydittiin. Kävimme kahdessa hotellissa,
Hotél du Nord´issa ja
Petrogradissa, vaan ne olivat jo täynnä. Sitten viimein löysimme aivan kaupungin laidassa vielä yhden,
Hotelli Berlin´in (!) ja sinne pääsimme kuin pääsimmekin. Ajurireissut maksoivat yhteensä sinä iltana 70 Smk.
Päätimme nyt pitää tulijaiskekkerit ja ne pidettiinkin ja reilut olivatkin! Mitä pitemmälle yö kului, sitä iloisemmiksi tulivat kaverit. Shampanja ja korpiroja valui virtanaan; veli Kalle lasketteli huumoriaan sydämen pohjasta. Eero piti huolen laulusta, jota me muut parhaan kykymme mukaan koetimme(!) säestää. Ja ”Pikkuhirmu” s.o. vääpelimme koetti panna parastaan järjestyksen ylläpitämisessä, johon hän vanhana(!) sotilaana oli tottunut.
Hilpeästi kuluivat tunnit myöhään yöhön. Ylensyötyämme ja juotuamme nukahdimme viimein kukin omalla ajallaan ja omaan paikkaansa ! Minä ehdin vuoteeseen ajemmin kuin toiset. Mitä aamupuolella yötä vielä tapahtui, on minulle tuntematonta. Ja niin tuli ehtoosta aamu ja nurkkasihteeri repäisi kalenterista taas yhden lehden pois.
24.1.19 perjantai
Kello oli 8 korvissa, kun silmäni raotin. Toiset olivat jo jalkeilla ja valmistautuivat lähtemään staabiin. Minäkin hyppäsin kiireesti housuihini, pesin kasvoni. Sitten ryypättiin miehissä aamukahvit ja kaikki oli taas reilassa.
Staabimme oli sijoitettu Nikolain Gymnaasiin. Ohjasimme siis sinne horjuvat (!) askeleemme, väsytti nim. vielä hiukan!
Mutta voi kauhistus! Meitä odottivat kuumat ”tulijaiset”. Vääpeli parkamme ankaralle ”audienssille”. Housut velliä lyöden seisoimme me kolme käytävässä ja hengittämättä. Oven raosta kuuntelimme, kun
Halosen – ukko (pataljoonan komentaja) nyrkkiä pöytään lyöden ja kaikkivoivalla(!) komentajan ankaruudella syöksi kurkustaan nuhdesanoja. Huone kaikui vaan pelkistä noitumisesta ja sadatuksista siitä, ettemme olleet ajallamme tulleet.
Ja tämän kaiken otti vääpelimme vastaan kylmäverisesti ja kengänkorot yhdessä.
Ikävä juttu, vaan minkäs sille nyt enää voi. Iloisia olimme me kolme: Kalle, Eero ja ego ipse kun saimme painella takaisin ”Berliiniin” odottamaan rajuilman päättymistä.
Illalla vasta 4 tienoissa uskalsimme kansliaan ja kaikeksi iloksemme kuulimme, että Halonen oli saanut ”potkut” ja sai ”seilata” rapakon yli takaisin Suomeen. Morjens vaan ja lykkyä tykö!
Sijalle tuli jääkäriluutnantti
Svinhufvud. Tilanteemme oli siis pelastettu!
Iltapäivä kului kansliatoiminnassa ja ilta rattoisasti omassa lämpimässä ”Berliinissä”. - Päivällä kirjoitin Marille ensimmäiset tervehdykset Eestin maalta.
25.1.19 lauvantai
Tänään muutettiin
Hotelli ”Centraaliin” koko staabi. Ystävämme Kallen täytyi jäädä kotosalle, koska kansliassa ei enää tarvittu neljää kirjuria – meitä oli näes kaikkiaan neljä nimittäin
Lindqvist yhtenä, vaikka emme olleet yksissä tavallisissa olosuhteissa kanslian ulkopuolella.
Saimme liput ”Estonian” teatteriin menimme illalla siis sinne, Kalle myös. Ohjelma oli runsas ja monipuolinen, vaikka muukalaisina emme osanneetkaan arvostella muuta kuin esittämispuolta. Eestin kieli oli vielä tuntematon..
Seilasimme sitten kotiin ja paneuduimme kiltisti maata. Ja pian kuului huoneessa vain viiden ”sotaurhon” raskas hengitys.
26.1.19 sunnuntai
Matkalla jälleen, etelää kohti.! Tälläkertaa Tartoon, Viron yliopistokaupunkiin. Hei siis! Kohta kai olemme jo tulilinjoilla! Mitä pikemmin sen parempi!
Kello 5 ip. Oli määrä olla Koppelin asemalla, noin 3 km itse kaupungista. Illanhämärä jo kattoi tuon ryssänhajuisen kaupunki-rähjän, kun me hyvässä järjestyksessä marssimme asemalle.
Kello ½ 7 ip oli lähdettävä, vaan kun muonakuormat viivyttelivät, jätimme Tallinnan vasta klo 9 ip.
Hyvästi siis sinä ”Viron pää”, joka ensimmäisenä sait meidät suomalais-veljesi nähdä! Paljoa et voinut meille tarjota, jos et sitä liioin tahtonutkaan. Liian vanhoillinen on vielä katsantokantasi tyydyttääkseen meidän kulttuurivaatimuksiamme. Paljon on sinussa vielä muokattavaa, kehitettävää.
Toivokaamme, että kerran, kun Suomi ja Viro ovat yksi valtakunta, kun Suomen kansasta ja iron kansasta tulee yksi kansa, että silloin sinä, Tallinna, kuljet ensimmäisenä, ei vanhoillisuudessa vaan uuden ajan viitottamaa kulttuuritietä. Että sinusta tulee jalo kilpailija Suomen ”päälle”, Helsingille! Yrittäkäämme yhteisvoimin! Työmme ei ole jäävä hedelmättömäksi!
Muistui mieleeni taas Pohjolan kultainen tyttöni. Aina vaan kauemmaksi ”Hänestä”! Mikä päättymätön etäisyys meidät erottaakaan.
Tämmöinen kolea yö oli silloinkin kun Hänestä viimeksi erottiin, sillä erotuksella vain, että silloin oli ihana kuutamoyö ja maa vielä lumeton. Nyt synkkä raskaspilvinen taivas kattoi luonnon. Kaksi kuukautta on jo siitä vierähtänyt. Kuka tietää kuinka monta kuluu enenkuin tiemme taas yhtyvät? Tai yhtynevätkö enää konsaan täällä maallisessa elämässä? Ehkä vasta ”tähtein tuolla puolen”?
Veturin kimeä vihellys herätti minut raskaista aatoksistani. Vetäytyen paremmin sinellin sisään koetin päästä uneen käsiksi ja sisimmässäni toivotin Hänelle hyvää yötä. Hyvää yötä Mari!
27.1.19 maanantaina
Kello ½ 9 ap. toisessa kaupungissa ”Eestin Wabariigissä”, Tartossa.
Puhkuttaen pysähtyi lahoamistilassa oleva ”höyryhepomme” – sillä niin hurjan huonoja tämän puolen veturit näyttävät olevan - Tarton aseman ”platvorumin” eteen.
Oli kirpeä pakkasaamu, ensimmäinen todellinen talvipäivä. Unisina pistimme päämme ulos vaunun ovesta. Toiset jo hyppäävät sillalle. Minäkin lähden tekemää ensimmäistä tuttavuutta. Ja ihmeekseni – Arvo ja
Toivo tulevat vastaani hartiat kyyryssä, nenät punaisina ja isot aito – bolshevikkipiiput hampaissa.
Iloinen tapaaminen. Helsingissä viimeksi nähtiinkin. Lyhyt kädenpuristus molemmille ja sitten tärkeimmät uutiset. He olivaat tulleet edellisenä päivänä Tapsista. Vastaanotto oli ollut lämmin ja ystävällinen.
Arvo oli manöövereissä Tapsissa saanut pienen revähtymän ja näyttikin poika vähän sairaanloiselta. Minulla ei puolestani ollut erikoisempia uutisia. Kerroin vain terveiset Suomesta ja hiukan tapahtumista matkan varrelta.
Pian oli taas jätettävä hyvästit, sillä täytyi lähteä etsimään asuntoa. Sen saimmekin Hotelli ”Marie” ssa vastapäätä asemaa.
Kaupunki teki heti monin keroin hauskemman vaikutuksen kuin Tallinna. Rakennustyyli uudenaikaisempi, kadut siistit ja leveät. Sanottiin, että taivaskin on toisenlainen ja niin olikin. Sillä Tallinnassa vallitsi koko meidän siellä oloaikamme sumuinen ja pilvisä sää. Täällä sitä vastoin taivas pilvetön ja koko luonto niin raikkaan makuinen.
Ihmisetkin olivat niin ystävällisiä johtuen kai siitä, että todellakin olivat saaneet tuta punaroistojen hirmuvaltaa. Noin 200 henkeä olivat punapyövelit murhanneet lähtiäisiksi! Itse kaupunki ei ollut kärsinyt mitään näkyviä vaurioita.
Illaksi saimme kutsut ”Väinämöisen” teatteriin. Parastaan olivat tartolaiset panneet.
Ohjelma oli monipuolinen ja arvokas. Juhla alkoi suomalaisella marssilla, sitten seurasi tervehdyspuhe, joka tulkin kautta suomennettiin. Lämpimin, ystävällisin sanoin siinä kaikki Tarton asukkaat ilmoittivat kiitollisuuttaan siitä, että olimme hädän hetkellä tulleet veljeskansamme avuksi ja toivottivat meidät sydämellisesti tervetulleiksi.
Seurasi sitten vielä paljon muita ohjelma-numeroita, laulua, kuvaelmia, tansseja ym. Väliaikoina tarjottiin voileipiä jos jonkinlaisia ja makeaa(!) kahvia niin paljon kuin vain halutti. Neitoset olivat aivan väsymättömiä ”serveeraamaan”.
Juhlassa tapasin useita Viipurin puolen poikia sekä myös Arvon ja Toivon.
Ilta jätti mieleenpainuvan muiston kaikkiin meihin ”muukalaisiin” ja tulemme me iäti olemaan kiitollisia meille osoitetusta ystävällisyydestä, niin itse tartolaisille kuin heidän maukkaille voileivilleen! Ketkä meistä Suomeen palaavat, vievät täältä lämpöiset tervehdykset Suomen neitosille ja Suomen pojille.
