Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 2

Ilta jätti mieleenpainuvan muiston kaikkiin meihin ”muukalaisiin” ja tulemme me iäti olemaan kiitollisia meille osoitetusta ystävällisyydestä, niin itse tartolaisille kuin heidän maukkaille voileivilleen! Ketkä meistä Suomeen palaavat, vievät täältä lämpöiset tervehdykset Suomen neitosille ja Suomen pojille.

28.1.19 tiistai

Vieraanvaraisuus yhä vain ehtymätön. Aikovatkohan halkaista meidät ystävällisyydessään, kun taas on saatu kutsut sekä päivälliselle että illallisille! Käytimme tietysti kutsuja hyväksemme, sillä ”soomenpoika” kyllä jaksaa syödä ja juoda myös, jos niin tarvitaan.

Illalla yltäkylläinen maatapano.

”Kun ihminen on kylläinen, on kaikki hyvin vaan – nota bene! - kun hän voihkii yltäkylläisyydestä, eikä enää tunne itseään normaaliksi, on hänen tarpeellista kaivaa kuoppa sänkyyn, kuhunka asettaisi tuon täyteläisen mahansa, ajattelin vuoteeseen käydessäni ja kieraisin sähkön sammuksiin ja nukahdin toiseksi yöksi Tartoon...

29.1.19 keskiviikko

Taaskin raikas talvipäivä. Lieneekö samanlainen rakkaassa Suomessanikin? Sielläkin on kai jo maa valkoisen lumivaipan peittämä ja puut kristallinhohteisessa huurteessa!

Niin ihana Suomeni talvi! Niin elävänä kuvastut nyt mieleeni! Elän aatoksissani luonasi. Lunta ja huurretta! Pohjolan talvi! Sellaistahn Hänkin rakastaa. Miksi en minä sitä rakastaisi! Hän! Oma tyttöni! Taaskin keskittyivät ajatukseni Hänen ympärilleen. Hän siellä kaukana kuten toisetkin, minulle tässä maailmassa rakkaimmat ja minä – minä täällä kaukana vieraassa maassa, vieraitten ihmisten parissa!

Ensi kerran lähtöni jälkeen tunsin palavaa halua päästä takaisin Suomeen. Olihan sama tunne tosin monasti ennenkin vallannut mielen, vaan ei niin täydellisenä, ei niin kaihoisana kuin tänään. Oi Suomeni kallis! Sinun kiehtovaan syleilyysi kohta palaan! Sama se millaisena, elävänä tai kuolleena, avosylin minut kumminkin vastaan otat.

Mutta ensin on minun täytettävä ne velvollisuudet tätä maata ja kansaa kohtaan, velvollisuudet jotkaa minua tänne kannustitvat. Sitten, sitten tulen.

Pian kertyi työtä taas kosolta. Tunnelmani vaihtuivat jokapäiväiseksi tavallisuudeksi. Kansliatyöt vaativat kaiken tarkkaavaisuuteni. Huhuiltiin näes, että illalla tulisi uusi lähtömääräys ja kaikki oli sen varalta saatava kuntoon. Lähtömääräys tulikin ½ 10 ajoissa illalla. Siis kampsut taas kokoon ja junalle, joka veisi meidät yhä likemmäksi taistelukenttiä. Ehkä jo viimeinkin pääsemme tositoimintaan, tappelemaan! Sehän oli haarras toivomuksemme.

Kiireesti siinä lyötiin staabin tavarat laatikkoihin vanhaan tuttuun tapaan.

Klo oli ½ 12 yöllä, kun koko pataljoonamme seisoi lähtövalmiina asemasillalla odottamassa junan kolmatta vihellystä, mutta kauvanpa sitä saatiinki odottaa, kokonaista puoli vuorokautta. Syy oli seuraava: I paljoonan juna läksi ennen meitä ja sen perästä tykistöjuna. Mutta eräässä vastamäessä ei edellinen jaksanutkaan kulkea, vaan syystä tai toisesta pysähtyi. Silloin tulla porhalsi jälkimmäinen päälle ja tapahtui se, mitä pahasti oli peljätty. Yhteentörmäys. Ankara sysäys oli viskannut miehet lattialle, kaksi vaunua oli noussut pystyyn, toisia mennyt säpäleiksi.

Törmäyksessä kuoli yksi sotilas ja 8 hevosta, useampi miehiä haavottui.

Hämärää on, missä oikeastaan on syy. Kuljettajina oli nimittäin lättiläisiä ja epäluulot tietysti kohdistuivat heti niihin. Kaksi miestä niitä oli. Toisesta pojat tekivät jo heti selvän antamalla ikuisen ”leipäkortin”, toinen pötki pakoon läheiseen metsään. (En ole aivan varma pitävätkö nämä tiedot paikkansa, koska en itse ollut mukana, vaan olen ne kuullut sellaisilta miehiltä, jotka paikalla olivat.)

Saimme junaonnettomuudesta tiedon ajoissa ja siten lykkääntyi matkamme seuraavaan päivään.

30.1.19 klo ½ 1:een ip torstaina

Olin yöllä nukahtanut vaunun hyllylle, reppu pään alla ja sinelli peitteenä. Kun aamulla heräsin olimme vielä Tartossa. Vaan unenpöpperössä en ennen sitä uskonut ennenkuin olin käynyt oikein asemalta tarkastelemasta, oliko asianlaita todellakin niin - ja niin se oli. Nyt sain kuulla, mitä silloin oli tapahtunut, kun minä ja muut kaikessa rauhassa vetelimme ”hirsiä” vaunussa ja uneksimme tietysti tappeluista j.m.s.

Ihana päivä oli taaskin. Sään Haltijatar suosi meitä ja saattoi iloisuudellaan meidätkin iloisiksi ja reippaiksi.

Vihdoin ½ 1 ip. Vihelsi juna ja Tarton kaupunki häipyi hiljaa näkyvistä. Hyvästi ystävällinen Tartto!

Matka sujui rattoisasti: juteltiin, laulettiin, soitettiin, syötiin ja juotiin silkkaa vettä päälle. Asemilla tarjottiin voileipiä tai oikeammin leipää marmelaadin kanssa ja kahvia. Yhdellä pysäkillä oli kaksi bolshevikkivankia ja suomalaiset tottuneina miehina tekivät äijistä heti selvän.

Maisemat eivät tarjonneet juuri vaihtelua, aina vaan aavaa peltoa ja suota molemmilla puolilla, siellä täällä joku harva metsänpälvä.

Saavuttiin ½ 5 ajoissa ”Keenin” asemalle. Jo kuuluivat ensimmäiset tykinlaukaukset ja joku granaatti räjähti aivan junamme viereen. Siis lämpimät tuliaiset. Bolshevikit varmasti haistoivat soomenpoikien tulon.

Emme heti päässeet jatkamaan matkaa, sillä seuraavalta asemalta oli tulossa tyhjä juna ja sitä täytyi odottaa. Hyppäsimme vaunuista, jotka olivat käyneet tavattoman lämpimiksi ja ummehtuneiksi, ulos hengittämään raitsista talvi-ilmaa. Asemalla oli joitakin virolaisia sotilaita, joitten kanssa kävimme pakinoilla. Yhtä ja toista tiesivät ”virunpojat” kertoa.

Taistelua oli pääasiallisesti käyty panssarijunilla, joilla pojat huristelivat milloin itään, milloin etelään, milloin taas pohjoiseen, aina asianhaarojen mukaan. Bolshevikit olivat suin päin syösseet pakosalle. Suomalaisten tuloa olivat kovin pelänneet. Meitäkin suomalaisia siis jossain pelätään! Höm!Röyhistimme itseämme sotaisamman näköisiksi, sanoimme hyvästit virupojille ja nousimme vaunuihin.

Kello 7 tienoissa samana iltana oltiin vihdoin saavuttu päämaaliin, Sagnetzin asemalle. Sotarintama oli lähellä vain 3 – 4 km päässä. Kumeat tykinlaukaukset ja kirkkaat valovälähdykset todistivat parhaillaan riehuvasta tappelusta.

Miehistö komennettiin komppanioittain ulos vaunuista. Oli määrä yöpyä 4 km päässä olevaan Fölkin kylään. Siis sinne yön pimeässä! Päämääränä oli nyt Valgan kaupungin valtaus. Meidän oli määrä radan vasenta puolta kaupunkia kohti, kun 5 patljoona taas marssi sen oikeata puolta samaan suuntaan ja sitten yhteinen rynnistys.

Kompaniat lähtivät jo heti illalla. Me esikuntalaiset saimme odottaa kapteeniamme – Svinhufvud oli matkalla saanut yhden tähden kahden lisäksi, sillä erinäisten asiain vuoksi, täytyi hänen viipyä Sagnetzissa myöhään yöhön ja oli kello jo 12 kun liikkeelle viimein lähdimme.

Kulkiessamme yön pimeässä laajojen peltojen halki vievää tietä pitkin, yllä harmaan raskas pilvitaivan, johtui mieleen väkisinkin kaikenlaisia epämieluisia ajatuksia. Mutta tietoisuus siitä, että huomenna pääsemme tappelemaan kannusti mieliä ja piti pojat reippaalla tuulella.

Meitä oli esikunnasta kolme henkilöä.: Eero, Lindqvist ja minä ynnä lähettipojat. Kalle ja Honkonen jäivät edelleen Sagnetziin huolehtimaan muonasta ja pataljoonan tavaroista. Edellä mainitussa Fölkin??? kylässä viivyimme sitten yön.