Muistiinpanojani Viron-sotaretkeltä 3

Kulkiessamme yön pimeässä laajojen peltojen halki vievää tietä pitkin, yllä harmaan raskas pilvitaivan, johtui mieleen väkisinkin kaikenlaisia epämieluisia ajatuksia. Mutta tietoisuus siitä, että huomenna pääsemme tappelemaan kannusti mieliä ja piti pojat reippaalla tuulella.

Meitä oli esikunnasta kolme henkilöä.: Viitanen, Lindqvist ja minä ynnä lähettipojat. Taivainen ja Honkonen jäivät edelleen Sagnetziin huolehtimaan muonasta ja pataljoonan tavaroista. Edellä mainitussa Fölkin??? kylässä viivyimme sitten yön.

Valkeni tammikuun viimeisen päivän 31.1.19 perjantain aamu.

Odotusta oli luonnossa, odotusta miesten mielissä. Olihan tästä päivästä tulossa taistelupäivä, ehkä hyvinkin tulinen. Pakkanen oli yön pitkään kiihtymistään kiihtynyt, taivas loisti punervanvärisenä, lumi narahteli terävästi jalkojen alla.

Kello oli ½ 7. Miehet järjestettiin maantielle, me esikuntalaiset saimme määräyksen liittyä 5. komppanjaan ja niin lähdettiin kohtaamaan ensimmäiset punaroistot Viron maalla.

Eipä pitkälle edettykään, kun jo edestäpäin alkoi kuulua laukauksia. Ensin harvempaa sitten yhä kiihytyen ja kiihtyen. Kärkijoukko, 4. kompanja oli joutunut tappeluun. Sitä kesti kumminkin vain lyhyen ajan, noin 20 minuuttia. Punikkien täytyi perääntyä. Voitto oli meikäläisten! Ensimmäinen! 6 roistoa jäi taistelukentälle, toiset pakenivat. Meikäläisistä ei kukaan edes haavoittunutkaan.

Kuljettiin sitten toista tuntia kohtaamatta minkäänlaista vastusta. Aurinkokin oli kai herännyt kivääripaukkeesta, koska oli jo kiivennyt korkealle sinitaivaalle ja lempeillä silmillään katseli meitä, kullaten loistollaan ”maat ja mannut”. Ihana päivä.

Olimme edenneet noin 2 km ja kuljimme juuri lakean pellon laitaa, kun edestämme metsästä alkoi tulla kuulia kuin rakeita ukkossäässä. Ketjuun! Kuului komento. Se oli tarkoitettu 5. kompanialle. (Uhkarohkea yritys!) Lakeaa peltoa myöten rynnistivät pojat, kiväärit paukkuivat, komentosanoja sateli tuhkatiheään. Mutta eteenpäin! Pelkäämättä!

Punikit olivat jo panneet kuularuiskutkin eli viron kielellä ”kuulipiltut” soimaan, vaan meillä oli jotin parempaa. Tykit! Ne asetettiin nyt kuntoon ketjun taa ja pian ulvahteli ilman eetteri kumeista laukauksista, joita sadat kiväärin ja kuularuiskun pamaukset säestelivät.

Koska esikuntalaiset oli määrätty olemaan rintamalähetteinä ja aina komentajan lähettyvillä, sain koko taisteluajan olla ensimmäisellä tulilinjalla. Ja hauskaa siellä oli ollakin, sillä sodassahan on juuri tappeleminen hauskaa(!), kuinka se muuten niin innostaisi, siellähän tyrehtyvät kaikki rauhanmiehenkin jalot(!) ihanteet tykkein jyskeeseen.

Olin siis tilaisuudessa seuraamaan taistelun kulkua alusta loppuun. Tuon tuostakin kuului huutoja: ”Sanitäärit tänne!” ” Haavottuneita!” ”Pian, pian!” Ja täyttä laukkaa ajoivat punaisenristin sotilaat täyttämään ihanaa velvollisuuttaan.

Kuulat vihelsivät pahanilkisesti joskus aivan pään päällä, mutta mahtavimpina jyrähtelivät tykit, lähettäen määrätyin väliajoin tulisia(!) tervehdyksiä Pohjan Pojilta punikkien puolelle.

Vihdoin taukosi taas kaikki. Taistelu oli loppunut. Tuli hiljaisuus! Sagastin kylä, josta oli oteltu, oli meidän. Ja punarosvot pyyhkivät peltoja pitkin karkuun, minkä käpälistään pääsivät.

Kuinka paljon lie niitä kaatunut en tiedä, sillä taistelun aikana, jota lyhyin väliajoin kesti 2 ½ tuntia, olivat he korjanneet sekä kuolleet että haavottuneensa. Minä näin vain yhden ”punaisen koiran” tai oikeammin punikkikoiran makaavan hengetönnä hangella. (Kunnia hänellekin! Vaikkapa olikin vihollinen, koska näkyi punikkitalon nurkkauksella kellistyneen.)

Meikäläisiä haavottui useampia mikä vaikeammin, mikä lievemmin mm. 6 komppanian päällikkö luutnantti Kallio kuulan lävistäessä molemmat jalat reisien kohdalta; kaatui yksi Lauri Pietilä. Hän oli mennyt auttamaan haavottunutta päällikköään, vaan kavala kuula lävisti rohkean urhon rinnan. Kunnia hänen muistolleen.

Vielä oli iltaan mennessä kestettävä pari pienempää kahakkaa, joista selviydyttiin kunnialla. Mukanamme ollut räjähdyskomennuskunta räjäytti ilmaan rautatien Valga – Pihkova radalta. Punaisten panssarijuna ei enää päässyt kimppuumme. Hämäriin asti odottelimme sen tuloa, vaan eipä uskaltanut.

Taistelutanner jäi meille. Voitto oli suomalaisten. Taivaan horisontti oli veripunainen. ”Työ tehty on, ma pääsen lepohon”. Miehiä alettiin sijoittaa yöksi lähitaloihin.

Mekin löysimme vieraanvaraisen ”valkoisen talon”. Auliista sydämestään tarjosivat asukkaat parasta, mitä jäljellä oli: kinkkua, voileipää, juustoa ja maitoa. Honkanen toi Sagnetzista vielä lisäksi omia sapuskojamme. Hyvältäpä maistuivat nälkäiseen vatsaan herkulliset antimet. Puoleentoista vuorokauteen emme olleet syöneet juuri mitään, koko yö ja päivä oli marssittu ja vielä lisäksi tapeltu.

Huoneen suloinen lämpö saattoi pian unohtamaan kaikki kärsityt vaivat. Ja tuskinpa lie Israelin lapsilla ollut autuaallisempaa Egyptin lihapatojen ääressä kuin meillä sielä Sagastin kylässä sinä yönä.

Kello oli vasta 7 illalla, kun jo kävimme maata. Pojat olivat torkahtaneet yksi sinne toinen tänne nurkkaan, muutamat olivat jo ehtineet rakkaaseen ”hirrenvetoon”.

Yhden kamarin lattia peitettiin oljilla ja sinne paneuduimme me toiset kauniiseen epäjärjestykseen: kapteenit, luutnantit, laupeudensisaret ja me tavalliset ”solttupojat”, kaikki sikin sokin. Hetkinen myöhempään kuului vain raskas, tasainen hengitys. Kaikki olivat vajonneet Unettaren helmaan.

Minä vielä valvoin. En saanut unta vaikka väsyttikin kovin. Muistelin Häntä, Pohjolan impeä. Mitähän mahtoi hän tänään tehdä juuri niinä hetkinä, kun taistelumme riehui kuumimmillaan? Muistikohan hän minua? Rukoilikohan hän Kaikkivaltiasta suojelemaan teitäni, koska en edes haavottunutkaan! Oi kiitos siitä! Ainahan olet ollut minulle hyvä! Nuku vain rauhassa, olen luonasi! Hyvää yötä! Vaivuin suloiseen, virkistävään uneen...

Helmikuu 1.2.19 lauvantai

Kello 5 aikaan aamulla taas jalkeilla. Hiukan einestä suuhun, sinelli päälle, lakki päähän, vyö vyölle ja kivääri selkään, ja niine hyvine taas matkaan. Tänään täytyi meidän olla Valgassa, maksoi mitä maksoi. Johan se eilen oli päätetty vallata, vaan yö tuli väliin ja pitkistä marsssimisista olivat miehet tuiki väsyneitä. Siksi sai se vielä yhden päivän, kestää punaisten hirmuvaltaa, vaan ei enää toista.

Oli vielä pimeä kun liikkeelle lähdettiin. Varovaisesti seutua tutkien siinä Valgaa lähestyttiin. Tiedustelijat aina ensimmäisinä.

Nämä toimenpiteet osoittautuivat kumminkin tarpeettomiksi, sillä kohtaamatta ainoatakaan ”punaista sielua” , laukaisematta kertaakaan kivääriä marssimme yhtä päätä kaupunkiin, jonne saavuttiin klo 10.45 ap. I pataljoona oli ehtinyt puolta tuntia aikaisemmin.

Valga oli Pohjan Pojilla. Punaiset tipotiessään. Ihmisiä töllisteli katukäytävillä. Hiukan hurrattiinkin, yleensä laimea vastaanotto.

Komppaniat marssivat osoitetuille kasarmeilleen, esikunta asettui Hotelli ”Eurooppaan” vastapäätä Valgan asemaa.

Ensimmäiseksi kysymykseksi tuli tietysti ruuan saanti. Nälkä oli kova. Mutta mistä ruokaa? Kaupunki oli aivan tyhjä punaisten ryöstön jäljiltä. Oma muonamme Sagnetzissä. Ei auttanut muu kuin tiukentaa nälkävyötä yhden reijän.

Eerolla sattui oleman mukanaan pari voileipää ja ne tietysti hotkaistiin heti ja nälkä oli vielä kamalampi.

Hirmutöitään olivat bolshevikit harjoittaneet täälläkin kuten kaikkialla, missä ”ihmishyenoja” liikkuu. 500 henkeä olivat murhanneet ja useita ottaneet vangiksi – tietysti rääkätäkseen. Aseman ikkunat olivat säpäleinä., telefoonipylväät maassa, vesijohtokaitos räjäytetty – onneksi oli se vasta keskentekoinen.

Kuulin että 800(!) junaa täyttä ryöstösaalista oli lähtenyt Riikaa kohti. Onhan luku luonnollisesti liioiteltu, mutta paljon on kumminkin tavaraa täytynyt viedä, koska kaupungissa ei löytynyt kerrassaan mitään.

Kuten jo sanoin, ei meillä ollut haisuakaan ruuasta. Vaan nälkäisinä kuin aron sudet ja lisäksi viluisina – kammarissamme oli aivan kylmä – saimme paneutua vuoteeseen ja nukkua samoilla patjoilla, joilla edellisenä ja vielä edellisenäkin yönä, kuka ties, lie vaikka mitä karvaisia ja kuinka haisevia !) bolshevikki roistoja.