torstai 5. helmikuuta 2015

Huijaammeko jälleen itseämme? Onko toivossa niin hyvä elää?





Suomi ei ole venäläinen. Niin ainakin telkkarissa kerrotaan. Vähän aikaa sitten heikäläiset väittivät, että Suomi ei ole ruotsalainen. Ei juurikaan yllätä. Kuitenkin Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” on peräisin jo 1800-luvun ensimmäiselta puoliskolta ja ratkaissut periytymisemme ongelmat aika päivää sitten. Ja jättänyt meille Suomen suomalaisille lähinnä huonon itsetuntomme.

Koko kirjallisen historian alkuhämärän maa, josta käytämme nimitystä Suomi oli jakamaton osa Ruotsia. Kun Venäjä sitten valloitti noin puolet Ruotsista vuonna 1808 – 1809 sodassa, siitä valtaosa oli juuri se , josta nyt käytämme nimitystä Suomi. Voittomaa liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaa, Keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Taatakseen nopean ja tehokkaan ”kotoutumisen”, vai pitäisikö sittenkin sanoa ”venäläistymisen” ei maassa voimassa olleisiin lakeihin kajottu; vanhat jäivät voimaan ja uusia saatettiin voimaan vain, jos niin erikseen päätettiin. 

Vasta siinä vaiheessa kun keisarikunta alkoi rakoilla kaikista nurkista, kaikilla tasoilla ja kaikilla mahdollisilla tavoilla, kansallisuusaatteet voimistuivat ja usko tsaariin kadota, alkoivat myös vaatimukset maan kaikkien osien ja kansallisuuksien tasa-arvoisesta ja samanlaisesta kohtelusta kasvaa. Se taas ei kaikille sopinut, eikä ainakaan niille, jotka katsoivat olevansa jossain erityisessä suhteessa keisariin ja keisarikuntaan. Näiden joukossa suomalaiset, erityisesti Suomen ruotsinkieliset, kansakunnan eliitti. Näiden vesat ne ensimmäisinä lähtivät1915 alussa valtiopetoksen tielle, kouluttautumaan vihollismaa Saksan armeijassa

Loppu onkin historiaa. Kannattaako moisesta siis enää meuhkata? Vastentahtoisesti Suomi itsenäistyi kesän ja syksyn aikana 1917 ilman, että suurin osa kansasta olisi moista edes halunnut. Näitä haluttomia löytyi sekä punaisten, valkoisten että niiten joukosta, jotka eivät halunneet itseään sen paremmin valkoisiksi kuin punaisiksikaan määritellä. 

Jos seuraa esimerkiksi Svinhufvudin ja Paasikiven tosiasiallisia toimia, oli heillä lähinnä kai mielessä Suomen pääsy osaksi keisarillista Saksaa, ehkäpä autonomisena suuriruhtinaskuntana? Sen hulluttelun lopetti vasta I maailmansodan päättyminen Saksan täydelliseen häviöön. Siis kaiken muun paitsi huonon itsetunnon. Meiltä suomlaisilta.

Neuvostoliiton vuonna 1917 helmikuussa alkanut vallankumous ja sitä seurannut sisällissota päättyivät meidän kannaltamme vasta Tarton rauhaan 1920 lopussa, kestettyään lähes noin 4 vuotta. Silloinkin me opportunistisesti peesasimme muiden ratkaisuja

Noiden vuosien tapahtumat ja toimet muovasivat taatusti valtaan nousseiden bolsevikkien käsitystä naapureistaan. Eikä aina suinkaan ystävällisempään eikä suvaitsevaisempaan suuntaan. Stalinilla ja muilla bolsuilla oli syynsä - hyvinkin perustellut syynsä - pelätä joutumista naapureittensa (sekä lähi- että kauempienkin naapureittensa) saartamiksi tai valloittamiksi vain 10 ja 20 vuotta myöhemminkin.


Venäjän sisällissodan kulusta. Wikipediasta. 


Bolsevikkien hallitsemat alueet eri vuosina.
Sininen: 1918. Keltainen: 1919. Punainen: 1921.


Toistaako historia itseään? Sama taitaa pelko olla edelleenkin?  Kun Vladimir Stalinovytsh Putler on vuoden 2014 alusta alkaen tehnyt hartiavoimin töitä ja uurastanut aamut, päivät, illat ja yöt palauttaakseen kaikki Äiti Venäjän aikaiset maa-alueet osaksi Uutta Venäjää, on tämä pelko aivan ilmeisesti edelleen vahvana olemassa. Ja aivan ilmeisesti kyseessä on hänelle tavoite, joka on ehdoton, non-negotiable? Se on selvääkin selvemmin tullut esille taas viime aikoina. 

Neuvostoliiton toimintaa ja käytöstä Talvisodan alla on täällä Suomessa ihmetelty ja arvosteltu on jopa väitetty, että he olisivat suomalaisia toimillaan huijanneet. Tyyliin ”Olihan meillä hyökkäämättömyyssopimuskin.” Eivät venäläiset suomalaisia kuitenkaan huijanneet. Itse asiassa heillä oli monta, heidän mielestään perusteltua syytä olla huolissaan valtionsa - luomansa Neuvostoliiton - luoteisen kolkan turvallisuudesta.

Koetettaisiko hiukan empatiaa? Mikä oli kunnon bolshevikin todellisuus? Asetutaanpa Stalinin yksinkertaisen, uskonnollisen koulutuksen saaneen bolshevikin maailmaan. Tai yritettän tunkeutua Putlerin, kommunistisen uskonnon omaksuneen pettyneen tiedusteluintelligenssian edustajan todellisuuteen? Kummassakin istuu sama pelko Äiti Venäjän kunnian menettämisestä omalla vahtivuorolla. Sillä Pietari Suuresta lähtien Venäjän vartijan ensitavoitteena on ollut mantereen yksinvaltius ja Atlannin vapaat vedet. Miksi sitä nyt hyviä tavoitteita alvariinsa muuttelemaan?

Kuinka monta divisioona paavilla on? Kysymyksen esittäjäksi käy kuka tahansa, mutta hyvin se istuu myös Stalinin ja Stalinovytshin ajatuksenjuoksuun heidän pohtiessaan, mitkä ovat kirppukansakuntien todelliset mahdollisuudet - joskus jopa halut - vastata alueensa koskemattomuudesta suurvallan hyökkäystä vastaan. Heillä kummallakin kun on intressinsä ja kokemuksensa, eikä niihin liittynyt silloin - eikä liity nytkään – ajatus Venäjän hyökkäämisestä, Venäjästä meidän muiden ongelmana.

Vallankumous, vastavallankumoukset, sisällissodat 1917 - 1920
Valkoisten venäläisten hyökkäilyt Muurmannin radalla, Virossa, Kiovassa, Krimillä, Kaukoidässä....
Nälänhädät, kulakkien likvidoinnit,
Suomalaisten heimosodat; Itä-Karjalan ja Aunuksen retket
Englantilaisten hyökkäilyt Pietariin Koivistolta
Suomen pojat Viron itsenäisyydessä.
Suunnitelmat Suomenlahden sulkemisesta Porkkala – Naissaari kapeikossa Viron ja Suomen toimesta

Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton romahtaminen, Saksan yhdistyminen, Tshetshenian sodat, Afganistan, Georgia, Abhasia, Etelä-Ossetiat, Transnistriat, ....

Suomesta oli jo 1930-luvulla tullut kommunistikammoinen mutta asenteeltaan pitkälti pasifistinen, kylläinen ja mukavuudenhaluinen, porvarillinen pikkuvaltio.

Suomen silloinen johto – pääministeri, valtionvarainministeri, puolustusministeri, sisäministeri ja ulkoministeri eivät osanneet ymmärtää, että sen paremmin historia kuin sodatkaan eivät loppuneet ensimmäiseen maailmansotaan. He luulivat sanojen riitävän Stalinin ja kaikkien muidenkin suurvaltojen vakuuttamiseen. Mutta puhe ei riitä, tarvitaan tekoja. Ystävien on syytä löytyä ainakin läheltä. Paavi on kovin kaukana, eikä hänellä ole sen paremmin divisioonia kuin nopean toiminnan joukkojakaan.

Puolustuksen uskottavuus on sarja tekoja, jotka vakuuttavat ulkopuolisia. Se antaa uskottavan pohjan kansalliselle itsenäisyydelle. Siihen meillä olisi ollut varaa silloin. On varaa nyt. Halutessamme.

Me suomalaiset huijasimme itseämme jo 1910- luvun lopulla. Ja uudelleen 1930- luvun ja 1940-luvun lopulla. Ja vielä enemmänkin UKKn aikana 1960- 1970- ja 80 luvuilla. 


Huijaamme itseämme edelleen? Toiveajattelu on niin paljon mukavampaa. Siinä olemme hyviä. Toivottavasti toiveen realismi ei joudu testiin tällä kertaa.

5 kommenttia:

fun kirjoitti...

Ai hittolaine mite hyvä alustus miul o monnii issäin tarinoi Koivisto Saarenpääst noist engelsmanneist ja Aunukse retkilöist.
Nyt en ehi mut myöhemmi.
Kiitos!

Jussi kirjoitti...

Ketä tarkoitat, kun puhut meistä suomalaisista? Kyllä 1930-luvulla moni suomalainen kannatti vahvaa puolustusta, mutta valitettavan moni myös vasemmistoa.

Tilanne ei ole muuttunut. Kyllä minä kannatan vahvaa puolustusta ja itsenäistä Suomea, mutta ketä minun pitäisi äänestää, jotta tahtoni toteutuisi?

Hakki kirjoitti...

Jussi, kiitti kommentista

Varmaan kannatti, jo silloin 1930-luvulla. Ja, kun historiaa ei oikein ollut, "valitettavan moni myös vasemmistoa". Olisiko jo aika unohtaa tuo oikea ja vasen, ja keskittyä siihen, mitä me suomalaiset haluamme? Tarvitsemme?

Konkreettiseen kysymykseen "ketä minun pitäisi äänestää, jotta tahtoni toteutuisi?" konkreettinen vastaus. JOKU MUU on ainoa vaihtoehto, joka tarjoaa edes karvan verran mahdollisuuksia. Kaikki muut ovat mennyttä aikaa.


fun kirjoitti...

Huh, huh huijaavatko jotkut muut taas itseään! Kyllä pitäisi löytyä joku muu kuin joku muu,-ehdottaisin Itsenäisyyspuoluetta paremman puutteessa.

Ukrainan kriisiä seuratessa huomaa, ettei talvisotaa kannata sen enempää analysoida. Itänaapurin perimässä on ilmeisesti halu laajentua kaikin keinoin, hinnalla millä hyvänsä ja mihin tahansa.

Putin valitteli ennen Ukrainan kriisiä, että NATO saartaa Venäjää.
Silloinhan ei vielä saartanut, mutta nyt saartaa. Suomi on niitä harvoja henkireikiä, joita Venäjällä lännessä enää on.

Onhan se aivan kauheaa, jos historia alkaa taas itseään monistaa Euroopassa.

Hakki kirjoitti...

Fun(deeraaja)

Me nyt ainakin. Itseämme.

Kävin tuossa perjantaina Mannerheim museossa. Ihan mielenkiintoinen visiitti. Siitä olikin aikaa.

Tähän juupas-eipästelyyn liittyen tulee mieleen yksi siellä näkemäni valokuva ja siihen liittyvä ahaa-elämys. Kuva on se tunnettu elokuun 4. 1944, jolloin Mannerheim laskeutuu, juuri Tasavallan Presidentiksi valittuna Eduskunnan portaita. Taustalla puolustusvoimain komentaja Heinrichs ja pääministeri Edwin Linkomies.

Se ahaa tulee siitä, kun vertaan melkeinpä mitä tahansa korkeimmasta valtiojohdosta nykyisin otettavissa olevaa kuvaa. Pelkkiä broilereita, viimeisimmissä pelkkää lastentarhaa. Nykyisin ei oppineita, ei kokeneita ja eikä osaavaksi todettuja valtion johdossa näy.

Luota nyt siinä sitten maamme johtoon.