Huijaammeko jälleen itseämme? Onko toivossa niin hyvä elää?

Suomi ei ole venäläinen. Niin ainakin telkkarissa kerrotaan. Vähän aikaa sitten heikäläiset väittivät, että Suomi ei ole ruotsalainen. Ei juurikaan yllätä. Kuitenkin Adolf Ivar Arwidssonin suuhun laitettu lentävä lause ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia” on peräisin jo 1800-luvun ensimmäiselta puoliskolta ja ratkaissut periytymisemme ongelmat aika päivää sitten. Ja jättänyt meille Suomen suomalaisille lähinnä huonon itsetuntomme.

Koko kirjallisen historian alkuhämärän maa, josta käytämme nimitystä Suomi oli jakamaton osa Ruotsia. Kun Venäjä sitten valloitti noin puolet Ruotsista vuonna 1808 – 1809 sodassa, siitä valtaosa oli juuri se , josta nyt käytämme nimitystä Suomi. Voittomaa liitettiin osaksi Venäjän valtakuntaa, Keisarin suuriruhtinaskunnaksi. Taatakseen nopean ja tehokkaan ”kotoutumisen”, vai pitäisikö sittenkin sanoa ”venäläistymisen” ei maassa voimassa olleisiin lakeihin kajottu; vanhat jäivät voimaan ja uusia saatettiin voimaan vain, jos niin erikseen päätettiin. 

Vasta siinä vaiheessa kun keisarikunta alkoi rakoilla kaikista nurkista, kaikilla tasoilla ja kaikilla mahdollisilla tavoilla, kansallisuusaatteet voimistuivat ja usko tsaariin kadota, alkoivat myös vaatimukset maan kaikkien osien ja kansallisuuksien tasa-arvoisesta ja samanlaisesta kohtelusta kasvaa. Se taas ei kaikille sopinut, eikä ainakaan niille, jotka katsoivat olevansa jossain erityisessä suhteessa keisariin ja keisarikuntaan. Näiden joukossa suomalaiset, erityisesti Suomen ruotsinkieliset, kansakunnan eliitti. Näiden vesat ne ensimmäisinä lähtivät1915 alussa valtiopetoksen tielle, kouluttautumaan vihollismaa Saksan armeijassa. 

Loppu onkin historiaa. Kannattaako moisesta siis enää meuhkata? Vastentahtoisesti Suomi itsenäistyi kesän ja syksyn aikana 1917 ilman, että suurin osa kansasta olisi moista edes halunnut. Näitä haluttomia löytyi sekä punaisten, valkoisten että niiten joukosta, jotka eivät halunneet itseään sen paremmin valkoisiksi kuin punaisiksikaan määritellä. 

Jos seuraa esimerkiksi Svinhufvudin ja Paasikiven tosiasiallisia toimia, oli heillä lähinnä kai mielessä Suomen pääsy osaksi keisarillista Saksaa, ehkäpä autonomisena suuriruhtinaskuntana? Sen hulluttelun lopetti vasta I maailmansodan päättyminen Saksan täydelliseen häviöön. Siis kaiken muun paitsi huonon itsetunnon. Meiltä suomlaisilta.

Neuvostoliiton vuonna 1917 helmikuussa alkanut vallankumous ja sitä seurannut sisällissota päättyivät meidän kannaltamme vasta Tarton rauhaan 1920 lopussa, kestettyään lähes noin 4 vuotta. Silloinkin me opportunistisesti peesasimme muiden ratkaisuja. 

Noiden vuosien tapahtumat ja toimet muovasivat taatusti valtaan nousseiden bolsevikkien käsitystä naapureistaan. Eikä aina suinkaan ystävällisempään eikä suvaitsevaisempaan suuntaan. Stalinilla ja muilla bolsuilla oli syynsä - hyvinkin perustellut syynsä - pelätä joutumista naapureittensa (sekä lähi- että kauempienkin naapureittensa) saartamiksi tai valloittamiksi vain 10 ja 20 vuotta myöhemminkin.

Venäjän sisällissodan kulusta. Wikipediasta. 

Bolsevikkien hallitsemat alueet eri vuosina.

Sininen: 1918. Keltainen: 1919. Punainen: 1921.

Toistaako historia itseään? Sama taitaa pelko olla edelleenkin?  Kun Vladimir Stalinovytsh Putler on vuoden 2014 alusta alkaen tehnyt hartiavoimin töitä ja uurastanut aamut, päivät, illat ja yöt palauttaakseen kaikki Äiti Venäjän aikaiset maa-alueet osaksi Uutta Venäjää, on tämä pelko aivan ilmeisesti edelleen vahvana olemassa. Ja aivan ilmeisesti kyseessä on hänelle tavoite, joka on ehdoton, non-negotiable? Se on selvääkin selvemmin tullut esille taas viime aikoina. 

Neuvostoliiton toimintaa ja käytöstä Talvisodan alla on täällä Suomessa ihmetelty ja arvosteltu on jopa väitetty, että he olisivat suomalaisia toimillaan huijanneet. Tyyliin ”Olihan meillä hyökkäämättömyyssopimuskin.” Eivät venäläiset suomalaisia kuitenkaan huijanneet. Itse asiassa heillä oli monta, heidän mielestään perusteltua syytä olla huolissaan valtionsa - luomansa Neuvostoliiton - luoteisen kolkan turvallisuudesta.

Koetettaisiko hiukan empatiaa? Mikä oli kunnon bolshevikin todellisuus? Asetutaanpa Stalinin yksinkertaisen, uskonnollisen koulutuksen saaneen bolshevikin maailmaan. Tai yritettän tunkeutua Putlerin, kommunistisen uskonnon omaksuneen pettyneen tiedusteluintelligenssian edustajan todellisuuteen? Kummassakin istuu sama pelko Äiti Venäjän kunnian menettämisestä omalla vahtivuorolla. Sillä Pietari Suuresta lähtien Venäjän vartijan ensitavoitteena on ollut mantereen yksinvaltius ja Atlannin vapaat vedet. Miksi sitä nyt hyviä tavoitteita alvariinsa muuttelemaan?

Kuinka monta divisioona paavilla on? Kysymyksen esittäjäksi käy kuka tahansa, mutta hyvin se istuu myös Stalinin ja Stalinovytshin ajatuksenjuoksuun heidän pohtiessaan, mitkä ovat kirppukansakuntien todelliset mahdollisuudet - joskus jopa halut - vastata alueensa koskemattomuudesta suurvallan hyökkäystä vastaan. Heillä kummallakin kun on intressinsä ja kokemuksensa, eikä niihin liittynyt silloin - eikä liity nytkään – ajatus Venäjän hyökkäämisestä, Venäjästä meidän muiden ongelmana.

Vallankumous, vastavallankumoukset, sisällissodat 1917 - 1920

Valkoisten venäläisten hyökkäilyt Muurmannin radalla, Virossa, Kiovassa, Krimillä, Kaukoidässä....

Nälänhädät, kulakkien likvidoinnit,

Suomalaisten heimosodat; Itä-Karjalan ja Aunuksen retket

Englantilaisten hyökkäilyt Pietariin Koivistolta

Suomen pojat Viron itsenäisyydessä.

Suunnitelmat Suomenlahden sulkemisesta Porkkala – Naissaari kapeikossa Viron ja Suomen toimesta

Neuvostoliiton hajoaminen, Varsovan liiton romahtaminen, Saksan yhdistyminen, Tshetshenian sodat, Afganistan, Georgia, Abhasia, Etelä-Ossetiat, Transnistriat, ....

Suomesta oli jo 1930-luvulla tullut kommunistikammoinen mutta asenteeltaan pitkälti pasifistinen, kylläinen ja mukavuudenhaluinen, porvarillinen pikkuvaltio.

Suomen silloinen johto – pääministeri, valtionvarainministeri, puolustusministeri, sisäministeri ja ulkoministeri eivät osanneet ymmärtää, että sen paremmin historia kuin sodatkaan eivät loppuneet ensimmäiseen maailmansotaan. He luulivat sanojen riitävän Stalinin ja kaikkien muidenkin suurvaltojen vakuuttamiseen. Mutta puhe ei riitä, tarvitaan tekoja. Ystävien on syytä löytyä ainakin läheltä. Paavi on kovin kaukana, eikä hänellä ole sen paremmin divisioonia kuin nopean toiminnan joukkojakaan.

Puolustuksen uskottavuus on sarja tekoja, jotka vakuuttavat ulkopuolisia. Se antaa uskottavan pohjan kansalliselle itsenäisyydelle. Siihen meillä olisi ollut varaa silloin. On varaa nyt. Halutessamme.

Me suomalaiset huijasimme itseämme jo 1910- luvun lopulla. Ja uudelleen 1930- luvun ja 1940-luvun lopulla. Ja vielä enemmänkin UKKn aikana 1960- 1970- ja 80 luvuilla. 

Huijaamme itseämme edelleen? Toiveajattelu on niin paljon mukavampaa. Siinä olemme hyviä. Toivottavasti toiveen realismi ei joudu testiin tällä kertaa.