Mitä väliä luottamuslauseäänestyksellä?

Opposition, tässä tilanteessa persujen ja kepulien keskeisin ase vaikuttaa nyt kansalliseen päätöksentekoon on juuri hallituksen luottamuksen testaaminen äänestyksellä. Mutta jo siitä asti, kun  parlamentarismin fundamentaallisesta noudattamisesta on tehty puolueiden vallan lisäämisen keskeinen keppihevonen, se on menettänyt käytännössä merkityksensä. Perustuslain 29 § vastaisesti ja sen rikkomisesta seuraavia sanktioita pelkäämättä, puolueet sitovat kansalaisten valitsemien edustajien kädet jokaisessa puolueessa painamaan nappia, jonka "porukka on päättänyt".

Kuitenkin asia, josta päätetään on Suomen kannalta äärettömän tärkeä, joidenkin mielestä jopa olemassa olon kysymys. T.Soinin sanoin; jätetäänkö "piikki auki"? Mennäänkö jäseneksi ESMään? Sillä, jos hallitus saa luottamuslauseen piikki jää auki taivaisiin asti eikä meillä käytännössä enää sen jälkeen ole äänestyksissä enää vaikuttamisen mahdollisuutta. (Runsaan 1% äänimäärällä ei voikaan olla. Mutta tähän mennessä on vaadittu päätöksen yksimielisyyttä.)

Olen oman mielipiteeni jo kirjannut eilisen artikkelin muodossa. Koska en katso meidän millään tavalla hyötyvän valuutan muuttamisesta, ja koska pidän sen seurauksia meille ja Euroopalle kokonaisuudessaan hyvin vaarallisina antaisin hallitukselle luottamuksen tämän asian osalta. Mutta e todellakaan olisi valmis kantamaan yksin vastuuta siitä, että kannanottoni olisi kansakunnan kannalta oikea.

Olen demokratiamme nykyisestä valuviasta aina aika ajoin kirjoitellut. Muun muassa 13.11.2008 artikkelissa, jossa käsittelin aihetta tuloerojen kannalta. Polittisen päätöksenteon toimivuus demokratiassa kuvastuu siinä, että kuka tahansa meistä osaa valita käsillä olevista vaihtoehdoista omalta kannaltaan parhaimman tai huonoimman, mutta yhteisön optimin löytäminen on huomattavasti vaikeampaa. Eikä sitä tulla koskaan löytämäänkään, jos kansan valtuutettamien edustajien kädet päätöksenteossa sidotaan, niiden puolueiden toimesta, joita he parlamentissa edustavat.

Olin varsin riemastunut havaitessani, että ainoan valtakunnallisen pääkirjoitustoimittaja Antti Blåfield juuri tänään käsitteli "minimi-maximi-optimi problematiikka" artikkelissaan Alas kohtuuton hintadiktatuuri. Hän puuttui markkinatalouden toimimattomuuteen ja totesi mm. "Voiton tavoittelu ajaa aina kohti ääritilaa." Ja toteaa lisäksi; "Ei ole mekanismia, joka automaattisesti tasapainottaisi markkinoiden taipumusta päätyä äärilaitoihin: kohtuuttoman kalliiksi, jos siihen on vain mahdollisuus, tai kohtuuttoman halvaksi, jos kilpailu avataan."

Olen samaa mieltä; automaattista mekanismia ei ole. Mutta mekanismi on. Sen toimiminen on lainsäädännön tehtävää. Markkinoiden toimintaa on aina säädetty, säädetään nyt ja tullaan tulevaisuudessakin sääntelemään laeilla. Sekä kapitalismissa että kommunismissa. Kuten Blåfildin käyttämistä esimerkeistä ilmenee, kyse on ainostaan aste-erosta. Dikotomiasta joko/tai, musta/valkoinen, minimi/maksimi. Optimia ei tällä tavalla löydy "koskaan". Jossain vaiheessa pitäisi ja voitaisikin optimi kuitenkin löytää. Minimi - maximi aaltoliikee tulee meille ihmisille aivan liian kalliiksi, mitattuna miten tahansa.

Optimiin ei johda puolueiden välinen kilpailu, jonka voi parhaimmillaankin tähdätä vain puolueiden kantojen välisen kompromissin löytymiseen. Termi "poliittinen päätös" rinnastetaan jo nyt hämäräperäisen kabinettipolitiikan suhmurointiin, sulle-mulle etujen jakoon ja kansakunta-kokonaisuuden kannalta epäonnistuneisiin ja aivan liian kalliisiin ratkaisuihin.

Ja minulla on myös lempisyy mistä se johtuu. Se johtuu siitä, että valitsemamme edustajat eivät ratkaisuissaan saa käyttää omaa harkintaansa ja äänestää oikeaksi katsomansa vaihtoehdon puolesta. Puolueen kannasta riippumatta. (Eivät ainakaan, jos aikovat vielä tulevaisuudessakin valituiksi tulla.) Puolueet kun joutuvat aina kilpailemaan toistensa kanssa, toisiaan vastaan, äänistä tulevissa vaaleissa. Ja kuten Blåfield aivan oikein toteaa Voiton tavoittelu ajaa aina kohti ääritilaa. Juuri tämä pitää huolen siitä, ettei nykyisenkaltainen politbyrokratia voi koskaan hoitaa kansalaisten asioita optimaalisella tavalla.

Tästä valitettavasti myös seuraa, että niin kauan kun kansanedustajat toimivat valiokunnissa ja pleenumissa vain oman puolueensa napinpainajoina, on kansalaisten ja kansakunnan kannalta optimaalista ratkaisua turhaa Arkadianmäen teatterista kenenkään odottaa.

Luottamuslauseäänestyksellä ei siis ole muuta kuin teatraalinen arvonsa.