Ajattelemmeko sopivasti?

Meille, homo sapiens merkkisille eläimille ehdottomuudet, siis minimit ja maksimit ovat aika helppoja. Kun niissä pysyy ei ainakaan mitään riko. Ei varsinkaan lakia. Vaan heti kun tulkinnanvaraisuus sallitaan, vaikkapa kuinka sumea logiikka, olemme varsinkin yhteisön jäseninä pahasti eksyksissä. Optimin löytäminen ei tahdo onnistua. Ei niin millään. 

Näin taitaa olla erityisesti juuri lain noudattamisessa. Kansakuntana olemme tunnetusti varsin lakiuskovaista sorttia. Mietitäänpä vaikka Arkadianmäen lakitehtailua, jossa puolueita edustavat kansankynttilämme pyrkivät parantamaan viihtyvyyttämme yhä useammilla ja yksityiskohtaisemmilla laeilla. Ajatustapana on, että vain lain sisältämä kielto on todella tehokas ja onhan siinä ainakin yksi erinomainen ominaisuus. Ei tarvitse yksilön ajatella eikä päätään vaivata, mikä on sopivaa. 

Kaikki mikä ei ole kiellettyä on. Vai onko oikeasti? Näitä turhuuksia aina silloin tällöin pohdin. Viimeksi viikko sitten artikkelissa Tämäkö on Oikeutta.  Vastaus on ilmiselvä, onhan Korkein Oikeus erehtymätön? Ainakaan siihen ei Suomeessa kannata muutosta hakea. 

Pohteeni ei KOn päätöksellä poistunut. Nyt Helsingin käräoikeus teki tyylikkään ratkaisun? MTVuutisten rikosten valikossa olleen otsikon  mukaisesti Isä ja veli puuttuivat kovakouraisesti jatkuvaan koulukiusaamiseen - sakkoja. Otsikko on toki hiukan harhaanjohtava kovakouraisuutta kun ei ollut todistettu. Tapahtumalla ei ollut silminnäkijöitä. Oli vain kaksi toisistaan täysin poikkeavaa väitettä, sana sanaa vastaan. Minäkin voin kuitenkin jälleen kirjoitella vain julkaistun uutisen perusteella. 

Vaa´assa ei painanut pitkään jatkunut ja mielestäni aika vakavaksi osoitettu ja todettu koulukiusaaminen. Ei liioin se, että syyttömäksi nyt tuomittu oli yksi alaikäinen ja syyllisiksi tuomitut kaksi aikuista. Eikä se, että ilmoituksen poliisille tekivät nyt syyllisiksi tuomitut aikuiset. Missä määrin päätökseen vaikuttaa syyttömäksi tuomitun maahanmuuttaja-tausta, en osaa enkä haluakaan arvioida ollenkaan. 

Sananvalintaani päätöksen "tyylikkyydestä" perustelen sillä, että tuomioistuin edes " piti 14-vuotiaan vakavaa ja raukkamaista uhkailua ja ilmeistä koulukiusaamista hyvin moitittavana ja näki uhrin perheenjäsenten menettelyssä yleisen oikeustajun mukaisesti ymmärrettäviä perusteita".

Sakkoja ja vahingonkorvausia "syyttömälle" maksettavaksi näille syyllisiksi todetuille perheenjäsenille kuitenkin tuomittiin. Ja tulevaisuudessa, esimerkiksi määrättyihin töihin haettaessa tämä tuomio, jos lainvoimaisuus säilyy saattaa olla esteenä. 

Ei tunnu hyvältä. Ei.

Toiseen vähän vastaavaan tapaukseen, joskaan ei siinä uutisessa lainkaan esillä olleeseen, eikä ollenkaan yhtä vakavaan, törmäsin kahvilassa lojuneessa MunkinSeutu nimisessä paikallisessa ilmaisjakelulehdessä, jossa kerrottiin Lastentarhamuseon valokuvakokoelmia esillä yhteisöpalvelussa. Kuvassa olivat päiväkodin lapset puutarhatöissä, joskin ensin tulkitsin sen leikkimökin kevätkunnostukseksi. Yhtä kaikki.

Olen muistavani kipakkaakin keskustelua somessa ja mediankin palstoilla lähiaikoina käydyn siitä, mitä päiväkodin lapsilla ja koululaisilla saa "teettää" ja mitä ei. (Valitan, en muista mistä linkkiä hakisin.) Tuskin kuitenkaan palstan viljelemistä syötäväksi, perunan kuorimista muiden syötäväksi, omien tilojen siivoamista, lasten itsenäistä rahoituksen hankkimista leirikoulumaksuihin tai opintoretkeen  ... siis mitään sellaista, josta on yhteisölle hyötyä mutta jota pääasiassa nyt maksullisesti toimitetaan tai josta vanhemmat perinteisesti maksavat erikseen. Se taas ei joillekin valistuneille vanhemmille tai edes joillekin aikuisille sovi ollenkaan. 

Miksi ihmeessä? Eikö työ opetakaan tekijäänsä? Eikö kaikki työ olekaan arvokasta? Pitääkö kaikki todellakin saada vastikkeetta, ilmaiseksi joko valtiolta, kunnalta tai vanhemmilta? Opetammeko lapsiamme myös tekemään töitä vai annammeko heidän vain leikkiä työntekoa? Annammeko heidän ihan oikeasti yrittää? Vai pitäisikö kieltää, kun muutkin siitä saattaisivat hyötyä?