Ukrainako katkaisee EUn selän?

Monikulttuurisen ja kansallisen Euroopan Unionin yksimielisyys toimenpiteistä, joilla vastataan Venäjän Krimin ja mahdolliseen Itä-Ukrainan, Transnistrian, lopun Ukrainan miehittämiseen ja lopulta annexoimiseen rakoilee. Eikä se tietenkään ihmeellistä ole jo senkin vuoksi, että eri kansojen Venäjä-kokemukset poikkeavat olennaisesti ja niiden poliittiset historiat suuresti vaihtelevat. Mutta nyt tulee mukaan uusi ulottuvuus, talous ja kauppa ja niiden aiheuttama riippuvuus.

Itseään demokraattisina pitävät EU-valtiot pysyvät vielä ruodussa, mutta soraäänet kuuluvat elinkeinoelämältä erityisesti teollisuudelta, joka on vaarassa menettää tilauksia ja tilaisuuksia ja voittoja ja saada tilalle tappiota ainakin. Ja samalla työllistävät entistäkin vähemmän. Kokemuksesta tiedämme, että poliitikot kuuntelevat herkällä korvalla varsinkin nyt, kun alueen taloutta on jo vuositolkulla osoitettu ruoskimaan ulos syntisyyttään ja johdateltu sisäiseen devalvaatioon ja työntekijöitä kilometritehtaalle. Kumpi määrää, teollisuus vai poliitikot?

Teollisuus ja elinkeinoelämä ajattelevat voittojaan. Niiden seurauksena syntyy hyvinvointia ja työtä myös tänä ankeana aikana. Ja käytännössä vain niiden kautta kansallista vaurautta. Ja kehitystä. Mutta miten pitkälle voi sietää ns. länsimaiden omaksumien valtioiden välisten käyttäytymissäännöistä poikkeamista? Sallitaanko rajojen omavaltainen siirtäminen? Ja vielä pitkän suunnittelun tuloksena syntyneen salamyhkäisen rosvoilun avulla, ei suinkaan hetken mielijohteesta? Eikä varmaan yhtään ihmetytä, että vaatimus vahvoista yhteisistä toimista on kääntäen verrannollinen Karhun läheisyyteen?

Toisaalta, eikö EUn koko historia perustu ajatukseen, että taloudellinen riippuvuus yhdistää toisilleen helposti vihamielisten kansojen kohtalot? Saksa ja Ranska ja välillä aina Englanti nokittelivat jatkuvasti toisiaan. Viimeisen vuosisadan aikana noitten kolmen ja Venäjän nahistelut johtivat noin puolen sadan miljoonan ihmisen suoranaiseen kuolemaan, vaikka espanjantaudit ja muut seurannaiset, kuten sotavankeus jätettäisi huomiotta.

Olivatpa rakoilijoista näkyvimpiä teollisuus tai poliitikot, tilannetta varmaan seurataan Kremlissä suurella mielenkiinnolla? Jos yksimielisyys rakoilee ja EU sen seurauksena joutuu antamaan Putlerille periksi, mitä seuraa seuraavaksi? 

Tiedämme nyt, että Reininmaa ja Saarin alue ei riittänyt puolinimikaimalle silloin joskus. Seurasi ensin München ja Sudeetinmaan miehittäminen ns. länsimaiden suostumuksella ja hetken kuluttua Hitlerin marssi Prahaan. Vasta silloin mitta täyttyi. Vain Ranska vähän Reinmaasta protestoi. Muut ymmärsivät, olivathan miehityksen kohteet saksalaisia. Eivät tienneet vielä silloin, että myönnytykset eivät rauhaa takaa. Tietävätkö nyt?

Onnistuuko Putlerin ristiretki venäläisen kansan pelastamiseksi - missä tahansa he sitten ovatkin - viemään päätökseen myyräntyön, jonka amerikan globaalit pankit, sub-prime ja muu johdannaisten tuotekehittely aloittivat? Hajoaako EU, kun Putler vähän tönäisee?

Eilisen Geneven neuvottelun seurauksena kummallisuus vain kasvaa, eikä vähene ollenkaan. Itse asiassa myös huoli kasvaa; mikä on Putlerin strategia? Tuskin se voi olla, että näin sain Krimin, ja mahdollisesti Itä-Uktrainan ja kaikki ovat tyytyväisiä kun en aloittanut III veristä nokkapokkaa Euroopassa sataan vuoteen? Ruokahalu kasvaa syödessä. Liian vahvana Genevessä kuuluisivat Münchenin kaiut.

Tuskin se on sitäkään, että olen voimani osoittanut ja kansalaiseni kannattajikseni vahvasti koonnut? Olen aika vakuuttunut siitä, että Putler porukkoineen kuuluu ryhmään, joita tavisten - ja niihin tässä katsannossa kuuluvat kaikki demokraattisina itseään EU-maat - on syytä kavahtaa. Jos tämän maailman Putlerit & Kumppanit tarjoavat rauhaa ja rakkautta on syytä olla vain entistäkin enemmän varuillaan. Putin on kuulemma kova kalamies.