Ovatko puolueet ja poliitikot kansalaisten hyvinvoinnin ja palveluiden este?

Ei liene yllättävää, että moinen otsikko on seurausta Sirpa Pietikäisen ajatuksia herättäneestä, mielenkiintoisesta artikkelista Aamulehdessä otsikolla Hyvinvointia ja palveluita ei ole ilman veroja?

Olen Sirpan kanssa varmasti samaa mieltä siitä, että sen paremmin kunnissa, valtioissa, EUssa kuin kansainvälisillä areenoillakaan eivät meidän valtuuttamamme poliitikot ole onnistuneet tehtävässään. On tavallaan tämän seurausta jopa irvikuva, kun poliitikko joutuu myöntämään, että "Kiitos globaalisti veroparatiisikeskustelusta ja asioiden etenemisestä tähän mennessä kuuluu ... aktiiviselle kansalaisyhteiskunnalle ja medialle jotka ovat jaksaneet pitää asiaa esillä."

Jätin luonnollisesti tarkoituksella pois nuo kaksi epämääräistä merkityksen suuruutta kvantifioivaa sanaa. Siihen on syynä se, että kokemuksen mukaan vasta hillittömän kansalaisaktiivisuuden ja some-kirjoittelun seurauksena puolueita edustavat poliitikot vähitellen alkavat tehdä jotain esimerkiksi harmaan talouden kitkemiseksi ja veroparatiisien nyt jo maailmantaloutta heilutteleville ongelmille. Syntyy kuva, että vasta pakon, siis uudelleen valitsematta jäämisen pelon edessä poliitikot heräävät tekemään asioita, joita tekemään heidät kansalaisten mielestä on alun alkaenkin valittu. Erityisen vahvasti tämä tunne välittyy kolmen, itseään vastuullisina pitävän puolueen edustajien toimista viime vuosikymmenten kuluessa.

Asian voi toki nähdä myös positiivisemmassa, demokratian lähtökohdan mukaisessa valossa. Myös edustuksellinen demokratia vaatii vaalikarjan aktiivisuutta vaalien väleillä. Se ei luonnollisestikaan ole kenellekään uutinen. Se alkaa olla, että vaalikarjan mölinällä alkaa vasta globaalistuvassa maailmassa olla vaikutusta myös vaalien välillä. 

Mehän olemme jo iät ajat joutuneet hyväksymään median äänemme esille saamisen portinvartijoiksi, ja esimerkiksi jo kohta kolme vuosikymmentä toteamaan, että hallitusohjelmien yhä yksityiskohtaisemmiksi lobatut etujärjestöjen tavoitteet ja toimenpiteet pysyvät, tapahtuupa ympäröivässä maailmassa ihan mitä tahansa. Vasta nyt alkaa äänemme ilmeisesti globaalien, puolueista, poliitikoista ja mediasta riippumattomassa netissä ja somessa kuulua sen verran häiritsevästi, että yhä useammat poliitikot huomioivat mielipiteemme myös vaalien välillä? Ehkä kohta poliitikkoja edustavat puolueetkin? Vai alkaisiko taas olla aika etsiä uusia vaihtoehtoja?

Mutta itse otsikkoon. Onko todella niin, että hyvinvointia ja palveluja ei ole ilman veroja? Olen tästä väitteestä ehdottomasti eri mieltä.

Aivan samalla tavalla kuin kaikkea tarjolla olevaa tai välttämättä tehtävää työtä, josta joku on valmis jotain maksamaan, voidaan Suomessa tehdä sekä yrittäjänä että palkollisena, voidaan kaikkea myös tehdä julkisella sektorilla verovaroin tai kansalaisten erikseen suorittamilla maksuilla, yksityisellä sektorilla. Kyse on aina valinnasta. Kun käytetään verovaroja, päättävät puolueita edustavat poliitikot mitä niillä tehdään. Kun kansalaiset päättävät käteensä verojenmaksun jälkeen jääneen rahan käytöstä, he käyttävät myös siitä huomattavimman osan hyvinvointiinsa ja palveluihin. Yksityinen sektori on siis alkanut kilpailla julkisen kanssa.

Nyt kansalaiset ovat menettäneet uskonsa siihen, että poliitikot tietävät heitä tarkemmin mistä kannattaa maksaa. Siitä huolimatta, että lähtökohtaisesti julkinen palvelu on aina halvempaa ja tehokkaampaa kuin yksityinen. Siitä huolimatta, että kansalainen on jo veroissaan tuosta hyvinvoinnistaan ja palveluistaan jo kertaalleen maksanut, hän ostaa jopa vaihtoehtoisia, ei pelkästään täydentäviä palveluita yksityiseltä sektorilta. Onko julkinen sektori siis häviämässä tai peräti jo hävinnyt kilpailussa? Pitäisikö asiaa edes tarkastella julkisen ja yksityisen sektorin kilpailuna? Mielestäni pitäisi.

Päällekkäisten palveluiden tarjoaminen sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta ei voi olla ainakaan veronmaksajan etu. Kun esimerkiksi otetaan sairaanhoito- ja terveyspalvelut, joissa kilpailua ilmeisesti nyt kovasti käydään, palveluja tuottavien, erityisesti sitä toteuttavien ihmisten osaaminen on keskeistä. Ei siinä juurikaan eroja löydy, voivathan ihmiset jopa olla fyysisesti samoja julkisella ja yksityisellä puolella palvelujaan toteuttamassa. Lisäksi suurin osa yksityisen sektorin alan ammattihenkilöstöstä on sinne julkiselta puolelta siirtynyttä, osin jopa ulos siirrettyä. Keskeisimmät erot ovat johtamisessa ja sen päätöksenteossa.

Erityisesti tämän alan yksityistämistä vastaan puhuvat yksityistämisestä yleisesti saadut kokemukset. Suomi on globaalilla ja Euroopankin tasolla periferiaa ja hyvin pieni sellainen. Niin kauan kun päätöksenteko ja palvelu taatusti pysyvät maassa yksityistäminen on jopa suositeltava vaihtoehto. Jos yksityistämisen seurauksena jää pienikään mahdollisuus siihen, että ensin palveluiden hinnat karkaavat käsistä, tuottotavoitteiden saavuttamattomuuden seurauksena palvelutasoa heikennetään, sitten karsitaan ja lopulta kokonaan ehkä maasta poistetaan, yksityistämiseen ei pidä ryhtyä. Yksittäisiä suoritteita tai osa-alueita voidaan varmasti yksityistää ja ostaa vaikka ulkomailta, mutta alan kokonaisosaamisen ja päätöksenteon on pysyttävä maassa. Sama on kantani ainakin sosiaalitoimeen, perusopetukseen sekä turvallisuuteen.

Palataanpa takaisin Sirpan artikkelin otsikkoon hyvinvointia ja palveluja ei ole ilman veroja. Hänen huolensa ei, ymmärrettävää kyllä  olekaan itse palveluissa vaan niiden rahoittamisessa.  Valtioilta jää saamatta rahoja, joista suurin osa siirtyy kansallista lainsäädäntöä noudattaen veroparatiiseihin. Hän on ilmeisen vahvasti sitä mieltä, että veroparatiisien mahdollistaman pankkitoiminnan ja muun lainsäädännön tulisi noudattaa samoja, yhteisesti sovittuja ja noudatettavia periaatteita.

Tuskinpa monikaan tavallinen ja rehellinen kansalainen voi tässä olla Sirpan kanssaan eri mieltä? Harvemmilla meistä on edes tiliä ulkomailla, veroparatiisista nyt puhumattakaan. Eikä meillä juurikaan ole mahdollisuuksia verojamme maksamatta jättää, eikä veroja seuraamuksitta edes kiertää.

On täysin selvää, että sen paremmin kunnissa, valtioissa, EUssa kuin kansainvälisillä areenoillakaan eivät meidän valtuuttamamme poliitikot, eivätkä heidän edustamansa puolueet ole onnistuneet tehtävissään. Itse asiassa he ovat niissä täysin epäonnistuneet. He eivät enää edes hoida kansalaisten asioita, vaan puolueensa tai ryhmänsä asioita, hyväksymällä toimimisen puolue-eliitin napinpainajana.

Lainsäädäntövaltaa puolueet ovat kiveen hakattujen hallitusohjelmien myötä siirtäneet pitkälti lobbareille ja muille etujärjestöille, talouspolitiikan ja budjettivaltansa he ovat suostuneet jättämään ylikansallisen organisaation hyväksymisen varaan, finanssipolitiikan he ovat siirtäneet kokonaisuudessaan muiden päätettäväksi, eivätkä sen paremmin puolueet kuin niitä edustavat poliitikotkaan tunnetusti ole välittäneet edes itse noudattaa itse säätämiään lakeja. Ja nekin lait, joilla kansalaisten palvelut pitäisi verovaroista rahoittaa, vuotavat ilmeisesti kuin seula?

Kuluja sentään ovat osanneet ja osaavat varmaan edelleenkin kasvattaa, ja erityisesti hyviksi katsomiinsa tarkoituksiin jakaa. Yleensä sulle – mulle periaatteella. 

Miten on mahdollista, että vaikka maamme on kuulemma rikkaampi kuin koskaan yt-neuvottelut ovat arkipäivää, yritysten maastamuutto jatkuu, työttömyys on taas kasvussa ja on nyt käytännössä ylittänyt 300.000 rajan, sosiaali- ja terveydenhoitosektorit on onnistuttu sotkemaan varmaan lopullisesti, paikallishallintoa ei saada mitoitettua tarkoituksenmukaisesti, puolustusta leikataan kaiken muun ohessa, hallitus ei tiedä mistä se milloinkin päättää … niin, siis miten on mahdollista, että länsimaisista hyvinvointivaltioista on tullut pahoinvointivaltioita?

Mistä ihmeestä me puolueille ja heitä edustaville poliitikoille oikein maksamme?