Eliitti anekaupalla

Vaikean vuoden kynnyksellä väittää Jan Vapaavuori meidän nyt olevan. Sanomallaan hän liittyy siihen hallituspuolueita lähellä olevien julkimoiden ketjuun, joka aivan ilmeisesti pyrkii varustamaan meidät tavikset kaikkeen siihen hirveyteen, mitä meidän pirpsakka johtokaksikkomme päättää meille julistaa hallituksen puolenvälinpysäkin väliaikatarkastelun jälkeen, parin kuukauden kuluttua .

Eikä ole syytä epäillä, etteikö hirveyksiä ole odotettavissa, kun eliittikin on alkanut kilpailla siitä, kenen palkkaa saa ja kuinka paljon alentaa. Ja he sentään edes puhuvat omaistaan, vaikka koko ajan ajattelevat meitä muita. He kyllä osaavat kaikissa tilanteissa pitää huolta itsestään, riippumatta siitä mitä lupailevat.

Minulle sopii, että luopuvat vaikka koko palkastaan ja kaikista tuloistaan. Mieluummin luonnollisesti niin, että siitä on hyötyä yhteiskunnalle esimerkiksi kasvavina verotuloina kuin haittana, saamatta jäävinä verotuloina. Mutta jos tämä ei heille esimerkiksi ideologisista syistä sovi, voivat he puolestani vaikka polttaa rahansa.

Kun vallitsevana tulonjakomallina tähän on ollut "antaa mennä kun kerran mulle/meille tulee" ja tulontekomallina on ollut kaiken pakonomainen ulkoistaminen, yksityistäminen ja myyntivoittojen pikainen tulouttaminen ei näiden kahden Euroopan Mestarin noin 10 miljardin vuosittainen lisälainnanottokaan ole juurikaan uutiskynnystä ylittänyt tai kriisitietoisuutta lisännyt. Nyt alkaa sitten ilmeisesti kansantalouden tilanne olla tosissaan jo niin heikko, ettei edes eliitillä ole muita vaihtoehtoja taivasosuutensa varmistamiseksi kuin anekauppa. Myytävää ei ilmeisesti enää ole ja kirstun pohja näkyy.

Tämä konkreettisena jo viimeistään vuodesta 2008 syksyltä ollut todellisuus, juuri se sama, jonka ei pitänyt vaikuttaa meihin suomalaisiin millään tavalla alkaa ilmeisesti vähitellen herättelemään kansallisen ravintoketjun yläpäässä olevia havaitsemaan, että ilman olennaisia lisäuhrauksia taviksilta ulosmitattavat varat eivät sittenkään riitä. Tarvitaan lisää. Ja mistäpä sitä tässä tilanteessa muualtakaan hakemaan kuin tavisten selkänahasta ja heidän karttuisesta kädestään?

Neljä vuotta on taivasteltu bonuksia, virkoja ja optioita toisilleen jaettu ja keskitytty olemaan kukkona tunkiolla. Sekä kotimaassa että ulkomailla. Nyt vähitellen noitten vuosien, ja itse asiassa jo niitä edeltäneiden vuosien tekemättömät päätökset ja toteutumattomat rakenneuudistukset tulevat mahdottomiksi välttää. Lisäksi niiden kustannukset ovat vuosien myötä kasvaneet ja tekemättömyyden aikana oireet sen kun entisestään sotkeentuneet. Siksipä palkanalennuspuheet ovat lähinnä osoituksena siitä tavasta, jolla eliitti kuvittelee voivansa kansalaisia vielä kusettaa.

Sillä kaikesta huolimatta, meidän keskeisin ongelma ei ole työn puute, ei sen hinta, ei työvoimanpuute, ei ylivelkaantuminen eikä teollisuuden maastamuutto, ei työnantajat eivätkä ay-liike, ei liioin ylisuuret palkat eikä edes kilpailukyvyn puute.

Ongelmamme on kadotettu kansanvaltainen demokratia. Poistetaan sen syyt ja 90 % (hatusta revästynä) kaikista ongelmistamme varsin nopeasti myös poistuu. Jos taas emme perusongelmiin puutu, jos siis keskitymme vain oireisiin ja yritämme ne tai niitä korjailemalla päästä pälkähästä saamme yrittää ihan kuinka kovasti ja kauan tahansa, eikä tilanteemme ainakaan parane.