perjantai 23. marraskuuta 2012

Miten Suomesta kasvoi moniongelmainen?




Jostain kai on aloitettava? Miksipä ei sitten alusta?

PISA mittaa mitä mittaa ja Suomen koululaitosta ylistetään. Arkipäivän havainnot eivät vahvista erinomaisuutta, tuskin edes keskinkertaista tulosta. Sitä taas itsekin peruskoulun opeista nauttineet opettajat taida edes ymmärtää? Kieliä ja matematiikkaa opetetaan lukuaineiden menetelmin; hauki on kala, hauki on kala…  Koulussa et välttämättä edes kuule mitä opettaja sanoo, kysyy tai vastaa. Kielitaito, ehkä englannin kieltä lukuun ottamatta on katoamassa. Matematiikassa osaat ehkä muuntaa millit dekametreiksi tai sentit hehtoeuroiksi, mutta matemaattisen ajattelun edellyttämästä täsmällisyydestä, työstä, jopa itse ajattelutavasta ei jää edes käsitystä. Ns. lukuaineita hallitset, jos olet itse ollut kiinnostunut, etkä ole päätynyt "hikeksi", koulukiusattuna.

Rajojen avautumisen myötä Järjestäytynyt rikollisuus on viimeisten parin kymmenen vuoden aikana kulkenut voitosta voittoon. Harmaa talous on kasvanut sekä kotimaisen että ulkomaisen tarpeen pohjalta osaksi Maan Tapaa. Nyt eivät viranomaiset enää edes tiedä ketkä Suomessa ulkomaalaisia työllistävät, paljonko maksavat ja paljonko tienisteillään kansantalouttamme hyödyttävät, josko ollenkaan? Saattaisiko ehdotus Helsingin ja Tallinnan metropolialueiden ”yhdistämisestä” olla edes osaratkaisu?

Rakenteellinen korruptio on voimissaan, mittaapa Transparency International sitä miten tahansa. Ja vasta vuosien kokemukset Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalilahjomajutun jälkeen antavat vähitellen ”vastuulliselle” medialle mahdollisuuden edes kyseenalaistaa vallitsevaa käsitystä puhtoisesta politiikastamme. Mutta vuosien myötä kehittyneet rakenteet pitävät huolen siitä, että asiaan ei kenelläkään ole mahdollisuutta pienessä maassa kokonaisuudessaan päästä edes kiinni. 

Suit´sukkelaan ja ilman omantunnonvaivoja jääviyksistä tai karensseista siirtyy pääministerin näkyvin takuumies ja elinkeinoministeri, Elinkeinoelämän EKn toimitusjohtajaksi.  Nopeutetulla asteikolla hän seurasi edeltävän ”varsinaisen” pääministerin viitoittamaa tietä, joka sentään vasta hetken hengähdettyään siirtyi omalle palkintolomalleen, johtamaan Perheyritysten yhdistystä. Saattaa tietysti olla, että sekin liitto oli jo aiemmin solmittu? Edellisestä tulee mieleen Kemijärven Stora Enso ja  An´aikaa, jälkimmäisestä tuppeen sahattu lautakasa ja II hallitusohjelman suunnitelmat perheyhdistysten verokohteluksi.
  
Kaksi viimeistä valtionvarainministeriä on rankattu lajinsa huipuiksi Euroopassa. Onko kyseessä vain yritys rauhoittaa pienen valtion pohjatonta epävarmuutta, en tiedä. Mutta aika katastrofaaliseksi on kumpikin, ensimmäinen erityisesti, päästänyt valtion velkaantumisen kehittymään. Eikä loppua ole näkyvissä. Mutta ei kai velkaantumisen vahtiminen kuitenkaan ole ministerien ihan ensimmäinen tehtävä? Millä tavalla tältä kaksikolta on riittänyt ”eurokriisinkin” paineistamassa ilmapiirissä aikaa oman yhteiskuntamme, Suomen pohteiden ratkaisemisen johtamiseen? Erityisesti ihmettelen kuinka helvetin huonoja ne muut oikein voivat olla? Ei ihme, että EU on kriisissä.

Tarvitaan eläkkeelle siirtyvä valtakunnanviisas, valtionvarainministeriön valtiosihteeri toteamaan, että valtiontalouden pohja on pettänyt ja hallitusohjelman pohja hävinnyt.  Mutta usko vaan, mikään ei muutu. Poliittiset puoluerealiteetit eivät kohtaa sen paremmin kansan kuin taloudenkaan realiteetteja. 

Teollisuuden kilpailukyky on kuulemma tiessään, teollisuus muuttaa maasta. Valtion ja kuntien perustoimintaa ulkoistetaan ja yksityistetään ideologisen fanatismin hengessä.  

Sairaanhoito, itse asiassa koko terveydenhoidon sektori ollaan ajamassa tilanteeseen, jossa yksityistäminen on viimeinen mahdollisuus. Samaan syssyyn yksityistetään sosiaalitoimi. Opetusta ajetaan alueellisesti  ja alakohtaisesti alas, mutta kulman takana odottavasta työvoimapulasta ja nuorten syrjäytymisestä jaksetaan krokotiilin kyyneleitä vuodattaa. Puolustuksen jatkuvaa leikkelemistä ei edes Karin entinen Kypäräpäisen liperimiehen kuvaama puolue yritä panna toppia. Kuntahallinnon poliittiseen pöhöön ei - poliittisien realiteettien paineessa – voida käytännössä koskea, koska liian monen oman opetuslapsen näennäisvalta, yhteiskunnallinen arvostus, palkallinen päätoimi ja poliittiset, tuottoisat sivutoimet olisivat samalla katkolla.

Huuda siinä sitten tehokkuuden ja tuottavuuskehityksen perään, vaikka kolme AAAta ovat luonnonvarana taatusti sieltä hauraimmasta päästä. Onko totta, että parlamentarismin kasvun myötä Sisu on Suomesta hävinnyt? Vai onko hallituksen strategian, että me kaikki poistumme maasta piankin?

Samalla valtio, ilmeisesti pääministerin ohjeistuksesta keskittyy tilaamaan omalta auguuriltaan ihka oman Sinisen kirjan,  jonka sisältö ja merkitys kansakunnalle – if any – jää koulutetullekin lukijalle kysymysmerkiksi. Ilmeisesti johtomme on, asiantuntijaneuvoihin kyllästyneenä, valinnut paremman puutteessa Taikauskon kansakunnan selviytymisen strategiaksi?

Olemme Kreikan tiellä. Olemme olleet jo kauan. Mutta tähän mennessä meillä on ollut onnea. Edellisten sukupolvien työ on jättänyt jälkeensä varallisuutta, jota nyt on jo pari kymmentä vuotta voitu panna lihoiksi. Vajaat pari vuosikymmentä yhden yrityksen ilmiömäinen menestys ylläpiti suurelta osin taloudellista pohjaamme. Ja positiivisen selviytymisen uskon ruokkijana ja vahvistajana sen merkitys oli ratkaiseva. Eikä 10 miljardin vuosittainen julkisen sektorin velan kasvattaminen positiivista yrittämistä heikentänyt, vaikka ei myöskään kriisitietoisuutta juuri ole lisännyt. Puoluepolitiikka jatkuu irrallaan pahan maailman realiteeteista. 

Edelleen tuloerot kasvavat, samoin syrjäytyminen.  Asenteet kovenevat ja kansakunta polarisoituu. Luokkajako nostaa taas päätään. Meissä on niitä jotka tekevät, yrittävät, onnistuvat ja menestyvät. Ja meissä on niitä, joilta heikompana aineksena halutaan viedä olemassa olemisen tai ainakin sosiaalisten tukien oikeus. Nekin pitäisi varmasti ohjata menestyneille? Olemmeko tältäkin osin jo Kreikan tiellä ja menossa kohti  Kultaista sarastusta? Ilmeisesti.

Kun kansan taloudessa menee huonosti on syynä huonosti toimiva demokratia. Milloin on meidän vuoro?

11 kommenttia:

Karl Fransen kirjoitti...

Hakki

”Mitä mie sanoinkaan”? Yhteiskunallisia probleemoja ei koskaan voida korjata niillä tiedoilla, itsekeskeisillä toimintaperiaatteilla joilla olemme varustettu ja varustelemme nuoria. Asian olennaisin osa on niin yksinkertainen, ettemme halua edes katsoa sitä lähemmin ja näin ollen alamäki vain jyrkkenee ja vauhti kiihtyy. Mutta lopulta se kumminkin pysähtyy ja ehkäpä se onkin luonnon itsensä järjestämä tapa luoda uutta järjestystä, fatalisteja kun olemme. Meidän vähäinen intelligenttimme ei ole siihen kyennyt, ja tilassa missä elämme tälläkin hetkellä, voimme pelkästään takertua lujemmin - ideologien ”oljen korteen”.

Hakki kirjoitti...

Karl

Sanoit mitä sanoit ja sano vaan edelleenkin, mutta mutta yhdenkään edellä esitetyn tilanteen ratkaiseminen ei edellytä uutta metafysiikkaa eikä edes uutta ihmisrotua. Siihen riittää aivan keskinkertainen äly mutta hyvin poikkeuksellinen tahto, jota kieltämättä ei ole näköpiirissä. Siihen suurin syy on se, että uuden messiaan ilmaantumiseen on jo lähihistorian kokemustemme mukaan suhtauduttava mitä suurimmalla epäluulolla.

Ratkomisen resepti sinänsä on yksinkertainen; "first things first", "bit by bit" ja "one by one".

Karl Fransen kirjoitti...

Hakki

Sanottakoon milloin ja missä tahansa, by who ever, the facts are the only things we must learn to deal with, not ideas about facts, such as Democratia concept is persuing. Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että kysymyksessä ei ehkä olekaan tahdonwoima, tuo itsepintainen pyrkimys ”vaikka läpi harmajan kiven”, vaan aivan päinvastoin, tajuta, että se iso kivi onkin meidän päässä ja että juuri sitä me pyrimme kiertämään ja että teimmepä kuinka monta hyvänsä väistöliikettä, Demokratian tai minkä tahansa ideologin avulla, emme milloinkaan ole ratkaissut itse tilannetta, paitsi peittänyt hetkellisesti vaikeuksia, vain tullakseen esiin niin pian kuin se ”iso kivi” - BOLLA - on käynyt läpi hetkellisen ideologisen hurmansa ja on pakotettu pysähtymään ja uudelleen suunnistamaan. Tuota ”hetkeä” on venytetty vuosisatoja, kunnas on tultu NYKYHETKEEN ja kiviseinään jota emme pysty enään lävistämään, emmekä edes siirtämään tahdonvoimalla tai Demokratian ihanteilla. Come down to Earth my friend!!!

Hakki kirjoitti...

Karl

Jäin siihen käsitykseen, että olimme jo selvittäneet kysymyksen faktojen ja luulojen välisestä näkemyserostamme. :-) Samoin luonnontieteen ja humanististen tieteitten "tosiasioiden" suhteesta. Mutta olkoon.

Päähäni ei mahdu yhtä isoa harmaata kiveä, mutta pieniä marmorikuulia onneksi muutama. Ihan, kuten meillä jokaisella. Niistä, aina silloin tällöin rakentelen, ja me ihmiset yleensäkin rakentelemme, uudenlaisia viritelmiä ja tutkimme vaihtoehtoja korjata entisiä. Ja vaikka kuinka hienon onnistuisimme joskus aikaan saamaan, sitäkin voisimme tai ainakin yrittäisimme parantaa.

Kieltämättä, minulla on idealistiset puoleni, mutta jalat ovat kaikesta huolimatta, joskus liiankin syvällä maan pinnassa. Ideologioilla ei nykyisyydessä ole juurikaan merkitystä, ei ainakaan samaan tapaan kuin vain 100 vuotta sitten.

Ei demokratia kuitenkaan ole vain ideologia. Enneminkin on mielestäni kyse on yhteiskunnallisesta tarkoituksenmukaisuudesta. Suurin hyöty mahdollisimman suurelle osalle ihmisiä, kaikki osaaminen mahdollisimman tehokkaaseen käyttöön ja sitoutuminen yhteisiin tavoitteisiin vauhditta tekemisen motivaatiota. Ja varmaan jonkinlainen "oikeudenmukaisuuden" ja inhimillisen "tasa-arvon" idea siellä jossain myös elelee.

Läpi harmaan kiven harva hengissä jaksaa. Ja jos pakko on, siitäkin mieluiten mennään yhdessä. Koskee myös kiviseiniä, joita jokaisen yhteiskunnan eteen on jossain vaiheessa tullut.

PS.

Kulttuurien kuollessa, ne taitavat yleensä purkautua epäjärjestyksessä. Voisimmeko kehittää keinon tai keinoja, jotta tämä edessämme nyt näkyvä Luova Tuho selvitettäisi mahdollisimman pienellä verenvuodatuksella ja kalabaliikillä, ennakoimalla tulevaa? Ja toimimalla proaktiivisesti.

Karl Fransen kirjoitti...

Hakki

”Enneminkin on mielestäni kyse yhteiskunnallisesta tarkoituksemukaisuudesta”, kuten asian ilmaisit. Siitähän kyse on. Mutta kun emme ole pelkästään compuuttoreita, mikä toimii aina johdonmukaisesti ratkoessa soveltuvaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta eri tilanteissa, vaan olemmekin tunneperäisten, aikaisempien tapahtuneiden kokemusten, niin omien kuin ulkopuolisten käsite/uskomuksiin rakentuneiden fixatioiden alaisina olevia ”seuraajia”, ja näin ollen, emme ole oppineet käyttämään omaa intelligenttiämme ja kuten tiedämme, olemme sidottu koulutettuun auktoriteettiseen käsitteeseen oikeasta/väärästä. Jos meidät olisi opetettu käyttämään intelligenttiämme ”yhteiskunnallisessa tarkoituksenmukaisuudessa”, meillä ei olisi pelkoja jotka vääristelisi ihmissuhteita.

Syvälle juurtuneet, tai paremminkin juurutetut kasite arvot, estävät meitä toimimasta joustavasti, tilanteiden vaatimusten mukaisesti ja siten aiheuttaen ristiriitaa yksilöiden ja yhteisöjen kesken. Jokaiseen conflictiin, suureen tai pieneen, on löydettävissä asian mukainen ratkaisu. Mutta emme tunne ratkaisujen tekijää, itseämme, mikä on perusominaisuudeltaan samanlainen meissä jokaisessa, ja siksi ”törmäämme” periksiantamattomiin seiniin, niin itsemme kuin muiden ihmisten kanssa.

Kilpailuun rakentuneessa yhteiskunnassa ei oikeuden/tasaarvoisuuden ”ihannetta” voida koskaan tasoittaa. Kilpailu poikkeuksetta tuottaa winners and loosers, eikä looser koskaan voi olla ”tasa-arvoinen” winnerin kanssa.


”Kulttuurit” voivat kehittyä vain meidän itsemme kehittyessä ja kuten molemmat olemme tietoisia, ihminen itse on tuon kehittymisen edistäjä/jarruttaja. Ja jos todellakin haluamme kehitystä olevan, meidän on lähdettävä itsestämme. Se on kova pala, eikä siihen ei ole olemassa ”vaihtoehtoa” ja jo tuosta tiedosta pelkästään avautuu mahdollisuus vanhan kuolemiseen ja vain siitä voi seurata jotakin niin uutta, että vanha aivomme ei voi ymmärtää ja siksi on haluton asettmaan ”kaikki kortit päydälle”.

Hakki kirjoitti...

Karl

"Muuta maailma. Aloita itsestäsi." Tuskin muita maailman kestävän muuttamisen malleja edes löytyy? Siitä sitä on luonnollisesti lähdettävä.

Itse en juurikaan ole kilpailullinen, mutta siitä huolimatta väitteesi hämmästyttää. Ei kai inhimillinen tasa-arvo voi olla kiinni juoksukilpailun tuloksesta? Heikoilla on silloin ihmiskunta.

Minua kieltämättä kyllä suorastaan pelottaisi elää elämää ilman arvoja. Muistaakseni Mark Twain taisi todeta jotain siihen suuntaan, että arvot ovat kaikkien elämän aikana kehittyneiden epäonnistumisiemme summa, mutta toimiminen ilman niitä, tekisi jokaisesta vastaan tulevasta ratkaisusta uuden ja ainutkertaisen. Sellainen vie rutosti aikaa ja epäonnistumisen mahdollisuus kasvaa merkittävästi. Jotain täytyy voida ihmisen elämänsä aikana sentään oppiakin ja oppimaansa luottaa, vaikka metsään voi mennä silloinkin.

Kyllä me kaikesta huolimatta olemme aikamoisia "compuuttereita". Kovien faktojen lisäksi rationaalinenkin ihminen käyttää päätöksentekonsa tukena myös laadullisia kriteereitä, esimerkiksi juuri tunnetta, moraalia, eettisiä näkemyksiämme. Ne, niiden merkitys ja painoarvot eivät päätöksenteossa ole eri henkilöillä identtisiä, mutta keskittämällä huomio juuri näihin eroihin ja löytämällä niistä yhteiset lähtökohdat voidaan yhteiskunnalliset erimielisyydet edes toivoa voitavan ratkaista.

Sanot "Jos meidät olisi opetettu käyttämään intelligenttiämme ”yhteiskunnallisessa tarkoituksenmukaisuudessa”, meillä ei olisi pelkoja jotka vääristelisi ihmissuhteita." Intelligenssi ei mielestäni todellakaan käsittele vain faktojen rationaalista käsittelemistä. Tunteet, moraali, etiikka ovat ne jotka yleensä lopulliset ratkaisut aikaansaavat. Yhteiskunnallisen tarkoituksenmukaisuuden osalta ne ovat yhtä konkreettisia, joskin painoltaan merkittävämpiä, kuin "kovat faktat".



Anonyymi kirjoitti...

Arvon herrat,

mielenkiintoista keskustelua.

+++ Kyllä me kaikesta huolimatta olemme aikamoisia "compuuttereita". Kovien faktojen lisäksi rationaalinenkin ihminen käyttää päätöksentekonsa tukena myös laadullisia kriteereitä, esimerkiksi juuri tunnetta, moraalia, eettisiä näkemyksiämme. +++

Takertuisin tuohon "tunteen" käsitteeseen. Mitäpä jos meillä ei compuuttereina onkin olemassa jotain "hiljaista tietoa", sanokaamme vaikka "edellisestä elämästä", jota me sitten tiedostamattomasti hyödynnämme kaikissa itseämme sekä ympäristöä koskevissa ratkaisuissamme, ihmissuhteet mukaanlukien? Henkilökohtaisesti olen yhä useammin kasvotusten tämän aavistukseni suhteen.

tutkija Pohjanmaalta

Hakki kirjoitti...

PohjanPoika

Näyttöä ei vaan taida olla sen paremmin siitä, että moista hiljaista tietoa olisi kuin sitä, että sitä ei olisi. Mutta tästä havainnosta ei sinulle tuskin paljonkaan lisäinfoa irtoaa?

Minulla ei noita aavistuksia "entisistä elämistä" ole. Ja vaikea minun on uskoa sen paremmin sielun vaellukseen kuin uudesti syntymäänkään. Ihan riittävästi haasteita syntyy jo siitä kun yrittää yhdistää tämän elämän faktojen ja tunteitten kokemukset omiin ratkaisuihin.

Mutta sitä "hiljaista tietoa", jonkinlaista jo unohtuneiden, pitkän elämän kokemuksien "Fingerspitzengefühl"iä, kaiken rationaalisen asian käsittelyn jälkeenkin vaikuttavaa, jään usein miettimään. Ja mitä vanhemmaksi elän, sitä useammin iskee epävarmuus. Mutta ratkaistava on. Jos on.

Karl Fransen kirjoitti...


Anonyymi

Miksi erotella ”tunnetta, moraalia tai etiikkaa”, eikö ne kaikki ole yhden sanan sisältöön kuuluvaa - muistin - niin perinnäistietoisen kuin meidän jokaisen oman kokemuksen ja oppimisen tuloksina, ”perästä kuuluu sanoi torvensoittaja”.

Voitaneen sanoa, että ”Hiljainen tieto” on se, ja silloin kun muu, jolkapäiväinen melu on lakannut ja ajattelijasta tulee ”spectator”? Tuolloin ei katsota asioita kuinka pitäisi olla perspectiivistä, vaan mitä todellisuudessa on, ilman ajatuksellisia kannanottoja tai johtopäätöksiä. Kokeile ja huomaat, että vain tuolloin asiat voivat esittää sen mitä ne sisällilösti, todellisuudessa ovat - muistia.

Anonyymi kirjoitti...

Sedät kirjoittaa kauheista asioista. Me nuoret emme ole oikeasti ajatelleet asioita noin synkkinä. Tähän kurjuuteen ovat varmaan vaikuttaneet historialliset syyt, mutta olisihan suuntaa voinut muuttaa. Miksei kukaan ole muuttanut Suomen suuntaa? Meillähän on ollut tietääkseni oikeísto voimissaan jo kolmisenkymmentä vuotta. Eikös tähän euroon ole vieneet maatamme koko puolue-eliitti.
Mitä nuoret voivat asialle enää tehdä? Luulenpa kyynelehtien, että oppositiota pitää tukea, vaikka en kyllä siihenkään usko.

Hakki kirjoitti...

Anonyymi, kiitti kommentista.

Enpä usko meidän vanhusten ajattelevan asioita erityisen synkkinä. Uskoisin, että ennemminkin tunnistamme vivahteet, joita nuoremmat eivät edes voi nähdä. Nimittäin, kun ne ovat osa elettyä elämää, josta kuitenkin on tähän mennessä hengissä selvitty kaikki on hyvin.

Euro tai edes EU eivät ole ongelma. Ne ovat osa ratkaisua. Ongelma ovat vanhat oikeisto - vasemmisto asenteet, joiden kautta yritetään löytää ratkaisuja. Yli 1oo vuotta vanhoihin, ja pitkälti ratkaistuihin ongelmiin.

Ainoat, jotka voivat asialle jotain tehdä ovat juuri nuoret. Vanhat eivät joko osaa muuttaa ajatteluaan tai ovat lopullisesti menettäneet uskonsa siihen, että voisivat toimillaan johonkin vaikuttaa.