Miten Suomesta kasvoi moniongelmainen?

Jostain kai on aloitettava? Miksipä ei sitten alusta?

PISA mittaa mitä mittaa ja Suomen koululaitosta ylistetään. Arkipäivän havainnot eivät vahvista erinomaisuutta, tuskin edes keskinkertaista tulosta. Sitä taas itsekin peruskoulun opeista nauttineet opettajat taida edes ymmärtää? Kieliä ja matematiikkaa opetetaan lukuaineiden menetelmin; hauki on kala, hauki on kala…  Koulussa et välttämättä edes kuule mitä opettaja sanoo, kysyy tai vastaa. Kielitaito, ehkä englannin kieltä lukuun ottamatta on katoamassa. Matematiikassa osaat ehkä muuntaa millit dekametreiksi tai sentit hehtoeuroiksi, mutta matemaattisen ajattelun edellyttämästä täsmällisyydestä, työstä, jopa itse ajattelutavasta ei jää edes käsitystä. Ns. lukuaineita hallitset, jos olet itse ollut kiinnostunut, etkä ole päätynyt "hikeksi", koulukiusattuna.

Rajojen avautumisen myötä Järjestäytynyt rikollisuus on viimeisten parin kymmenen vuoden aikana kulkenut voitosta voittoon. Harmaa talous on kasvanut sekä kotimaisen että ulkomaisen tarpeen pohjalta osaksi Maan Tapaa. Nyt eivät viranomaiset enää edes tiedä ketkä Suomessa ulkomaalaisia työllistävät, paljonko maksavat ja paljonko tienisteillään kansantalouttamme hyödyttävät, josko ollenkaan? Saattaisiko ehdotus Helsingin ja Tallinnan metropolialueiden ”yhdistämisestä” olla edes osaratkaisu?

Rakenteellinen korruptio on voimissaan, mittaapa Transparency International sitä miten tahansa. Ja vasta vuosien kokemukset Kehittyvien Maakuntien Suomen vaalilahjomajutun jälkeen antavat vähitellen ”vastuulliselle” medialle mahdollisuuden edes kyseenalaistaa vallitsevaa käsitystä puhtoisesta politiikastamme. Mutta vuosien myötä kehittyneet rakenteet pitävät huolen siitä, että asiaan ei kenelläkään ole mahdollisuutta pienessä maassa kokonaisuudessaan päästä edes kiinni. 

Suit´sukkelaan ja ilman omantunnonvaivoja jääviyksistä tai karensseista siirtyy pääministerin näkyvin takuumies ja elinkeinoministeri, Elinkeinoelämän EKn toimitusjohtajaksi.  Nopeutetulla asteikolla hän seurasi edeltävän ”varsinaisen” pääministerin viitoittamaa tietä, joka sentään vasta hetken hengähdettyään siirtyi omalle palkintolomalleen, johtamaan Perheyritysten yhdistystä. Saattaa tietysti olla, että sekin liitto oli jo aiemmin solmittu? Edellisestä tulee mieleen Kemijärven Stora Enso ja  An´aikaa, jälkimmäisestä tuppeen sahattu lautakasa ja II hallitusohjelman suunnitelmat perheyhdistysten verokohteluksi.

  

Kaksi viimeistä valtionvarainministeriä on rankattu lajinsa huipuiksi Euroopassa. Onko kyseessä vain yritys rauhoittaa pienen valtion pohjatonta epävarmuutta, en tiedä. Mutta aika katastrofaaliseksi on kumpikin, ensimmäinen erityisesti, päästänyt valtion velkaantumisen kehittymään. Eikä loppua ole näkyvissä. Mutta ei kai velkaantumisen vahtiminen kuitenkaan ole ministerien ihan ensimmäinen tehtävä? Millä tavalla tältä kaksikolta on riittänyt ”eurokriisinkin” paineistamassa ilmapiirissä aikaa oman yhteiskuntamme, Suomen pohteiden ratkaisemisen johtamiseen? Erityisesti ihmettelen kuinka helvetin huonoja ne muut oikein voivat olla? Ei ihme, että EU on kriisissä.

Tarvitaan eläkkeelle siirtyvä valtakunnanviisas, valtionvarainministeriön valtiosihteeri toteamaan, että valtiontalouden pohja on pettänyt ja hallitusohjelman pohja hävinnyt.  Mutta usko vaan, mikään ei muutu. Poliittiset puoluerealiteetit eivät kohtaa sen paremmin kansan kuin taloudenkaan realiteetteja. 

Teollisuuden kilpailukyky on kuulemma tiessään, teollisuus muuttaa maasta. Valtion ja kuntien perustoimintaa ulkoistetaan ja yksityistetään ideologisen fanatismin hengessä.  

Sairaanhoito, itse asiassa koko terveydenhoidon sektori ollaan ajamassa tilanteeseen, jossa yksityistäminen on viimeinen mahdollisuus. Samaan syssyyn yksityistetään sosiaalitoimi. Opetusta ajetaan alueellisesti  ja alakohtaisesti alas, mutta kulman takana odottavasta työvoimapulasta ja nuorten syrjäytymisestä jaksetaan krokotiilin kyyneleitä vuodattaa. Puolustuksen jatkuvaa leikkelemistä ei edes Karin entinen Kypäräpäisen liperimiehen kuvaama puolue yritä panna toppia. Kuntahallinnon poliittiseen pöhöön ei - poliittisien realiteettien paineessa – voida käytännössä koskea, koska liian monen oman opetuslapsen näennäisvalta, yhteiskunnallinen arvostus, palkallinen päätoimi ja poliittiset, tuottoisat sivutoimet olisivat samalla katkolla.

Huuda siinä sitten tehokkuuden ja tuottavuuskehityksen perään, vaikka kolme AAAta ovat luonnonvarana taatusti sieltä hauraimmasta päästä. Onko totta, että parlamentarismin kasvun myötä Sisu on Suomesta hävinnyt? Vai onko hallituksen strategian, että me kaikki poistumme maasta piankin?

Samalla valtio, ilmeisesti pääministerin ohjeistuksesta keskittyy tilaamaan omalta auguuriltaan ihka oman Sinisen kirjan,  jonka sisältö ja merkitys kansakunnalle – if any – jää koulutetullekin lukijalle kysymysmerkiksi. Ilmeisesti johtomme on, asiantuntijaneuvoihin kyllästyneenä, valinnut paremman puutteessa Taikauskon kansakunnan selviytymisen strategiaksi?

Olemme Kreikan tiellä. Olemme olleet jo kauan. Mutta tähän mennessä meillä on ollut onnea. Edellisten sukupolvien työ on jättänyt jälkeensä varallisuutta, jota nyt on jo pari kymmentä vuotta voitu panna lihoiksi. Vajaat pari vuosikymmentä yhden yrityksen ilmiömäinen menestys ylläpiti suurelta osin taloudellista pohjaamme. Ja positiivisen selviytymisen uskon ruokkijana ja vahvistajana sen merkitys oli ratkaiseva. Eikä 10 miljardin vuosittainen julkisen sektorin velan kasvattaminen positiivista yrittämistä heikentänyt, vaikka ei myöskään kriisitietoisuutta juuri ole lisännyt. Puoluepolitiikka jatkuu irrallaan pahan maailman realiteeteista. 

Edelleen tuloerot kasvavat, samoin syrjäytyminen.  Asenteet kovenevat ja kansakunta polarisoituu. Luokkajako nostaa taas päätään. Meissä on niitä jotka tekevät, yrittävät, onnistuvat ja menestyvät. Ja meissä on niitä, joilta heikompana aineksena halutaan viedä olemassa olemisen tai ainakin sosiaalisten tukien oikeus. Nekin pitäisi varmasti ohjata menestyneille? Olemmeko tältäkin osin jo Kreikan tiellä ja menossa kohti  Kultaista sarastusta? Ilmeisesti.

Kun kansan taloudessa menee huonosti on syynä huonosti toimiva demokratia. Milloin on meidän vuoro?