Hyvää Itsenäisyyspäivää!
Tähtitorninmäellä kuuluttaja lipasautti, että vietämme 82. itsenäisyyspäivää, vaikka kaikki tiedämme, että juhlimme 92. itsenäisyyspäivää. Mutta oikeasti Suomi on ollut itsenäinen jo 200 vuotta, vuodesta 1809.
Aiemmin olimme Ruotsin kuningaskunnan itäinen osa. Vuodesta Suomen Suurirhtinaskunta omaleimainen ja Venäjän valtakunnasta erillinen osa. Tsaari oli Suuriruhtinamme. Ja saamme kiittää jokaista suuriruhtinastamme, joskin aivan erilaisista osin vastakkaisistakin syistä sitä, että meistä tuli valtiollisesti itsenäisiä 1917. Ilman eroa Ruotsista meillä tuskin olisi kehittynyt edes edelytyksiä valtiolliseen itsenäisyyteen talouden, kulttuurin, hallinnon eikä varsinkaan kansan osalta.
Itsenäisyys kasvoi erilaisuuden ymmärtämisen myötä; ”Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme halua tulla. Olkaamme siis suomalaisia.” Erilaisuus antoi kriitistä, uutta ja kehittävää ajateltavaa kansallisuusaatteen kehittymiselle. Rakennettiin ja osin vain rakentui oma talous, kulttuuri, hallinto ja ennen kaikkea yhtenäinen kansa, joka selvästi erosi muusta Venäjän valtakunnasta. Ja ne taas olivat edellytyksiä valtiolliselle itsenäisyydelle, kun aika oli siihen kypsä. Ja kypsyys syntyi yhteisen uhan varjossa, muun Venäjän kasvavien tasapäisyysvaatimusten seurauksena.
Vielä 21 vuoden jälkeen itäinen naapuri testasi väkivalloin itsenäisyyttämme. Ja vaikka hävisimme molemmat sodat säilyi tärkein, itsenäisyys. Itse asiassa kaikista niistä valtiosta, jotka syntyivät ensimmäisen maailmansodan raunioista Suomi on ainoa, joka itsenäisyysjulistuksestaan lähtien on myös säilyttänyt itsenäisyytensä ilman katkoja. Jo siitä sietää olla ylpeä.
Mutta ei Suomea olisi syntynyt, eikä Suomi itsenäisyyttään olisi säilyttänyt ilman erilaisia, tahtovia ja kyvykkäitä kansalaisia ja johtajia joihin kansalaiset luottavatta, jotka tarvittaessa olivat myös valmiita paneemaan itsensä todella kokonaan likoon. Ei vain juhlapuheissa kuten nykyään, vaan arkipäivässä. Erityisesti arkipäivässä, rauhan ja sodan aikana. Ja tietysti tarvittiin myös tuuria.
Ja itsenäisiä olemme edelleen. Osana Euroopan Unionia, Lissabonin sopimuksen voimaan tulemisesta huolimatta. Tarvitsemme edelleen erilaisia, tahtovia ja kyvykkäitä kansalaisia ja johtajia joihin kansalaiset luottavatta, jotka tarvittaessa ovat myös valmiita paneemaan itsensä todella kokonaan likoon. Ei vain juhlapuheissa kuten nykyään, vaan arkipäivässä. Ei Suomen puolta Euroopassa pidä jatkossakaan huolta muut kuin maan omat kansalaiset sukupuolesta, uskonnosta, kielestä tai väristä riippumatta. Ja tuuriakin tarvitaan. Ja sen eteen kannatta tehdä työtä jatkossakin.
6 kommenttia:
Hyvä kirjoitus.Parempi kuin useammat presidenttien uudenvuoden vastaavat.
Olenkin mietiskellyt että mitä se presidentin arvojohtajuus tarkoittaa?Hän ikäänkuin ohjaisi meitä hallituksen ja eduskuntain ulkopuolelta johonkin jota emme näe tai halua nähdä.Itseasiassa presidentti ottaisi sen roolin mikä perinteisesti kuuluu kirkolle.
Yhteiskunnan omatunnosta on silloin kysymys.Kirkko on siinä tehtävässä maallistunut ja valtiollistunut ja siten epäonnistunut surkeasti.Pienenä tähdenlentona piispa Huovisen esiintyminen Tsunamin jälkeen mediassa.Se oli presidentillistä esiintymistä itkeä julkisesti maailman tuskaa ja hätää.En voi kuvitellakaan että nykyinen sosiaalidemokraattinen presidentti osaisi ottaa minut syleilyynsä ilman myötähäpeää.Hän vain on sossu ja sellaisena ei voi edustaa kansaa.Arvojohtajaksi tarvitaan vaikkapa Eero Huovinen?
Kiitos. Päätin ottaa arviosi todesta.
Jos \"yhteiskunnan omatunto\" jätetään yksin kirkon hommaksi, ollaan aivan yhtä ongelmallisessa tilanteessa kuin missä Tarja Halonen on Tasavallan Presidenttinä. Siitä huolimatta, että hänet on kansalaisten suoralla vaalilla ja äänienemmistöllä valittu, hän ei ole osannut kohottaa itseään sille tasolle, jota Tasavallan Presidentiltä pitäisi voida edellyttää. Hän on jäänyt pitkälti vain omiensa edustajaksi.
Kyllä yhteiskunnan omanatuntona pitäisi olla myös muita, kuin Kirkko tai Tasavallan Presidentti. Vaikka sinisilmäisyydestä ehkä syytetäänkin pitäisi kansalaisten voida olettaa, että poliittiset puolueet ja erityisesti heitä edustavat kansanedustajat edustaisivat parasta mitä maassa on. Valitettavasti olemme kerta toisensa jälkeen joutuneet toteamaan, että heistä ei omaksitunnoksi, ei edes moraaliseksi esimerkiksi ole. Itse asiassa he ovat alkaneet edustaa sen vastakohtaa.
Puolueet ovat muodostuneet oman eliittinsä, korkeintaan oman jäsenkuntansa tai kuvitellun äänestäjäkuntansa etujärjestöksi. Etujärjestön tehtävänä on ajaa jäsenistönsä etu. Puolueen pitäisi ajaa aatemaailmansa huomioimista yhteisiä asioitamme hoitaessamme. Tai yksinkertaistettuna; puolueiden pitäisi luoda edellytyksiä kasvattaa kakkuamme ja etujärjestöjen tehtävä olisi pitää huolta siitä, että jäsenistö saa \"oikean\" osansa kakusta. Nyt kukaan ei huolehdi kakun kasvattamisesta. Jokainen haluaa vain osansa. Ei liene ihme jos yhteiskunnallamme ei ole omaatuntoa?
Politiikasta puuttuu moraali. Se pitäisi saada sinne takaisin. Sillä huonon talouden syy on huonosti toimiva demokratia. Eikä demokratia meillä enää edes toimi.
\"Hän on jäänyt pitkälti vain omiensa edustajaksi.\" Olisikin vain omiensa - mutta tosiasiassa SAK:n valtakunnalliseksi asiamieheksi. Siinä on arvoa arvaamatonta. Manu oli viimeisiä valtiomiehiä, jolla ei ollut \"omia\" - ehkä kaukopartioporukka.
PLM
Mikä saa sinut väittämään, että Tarja Halonen on jäänyt \"SAK:n valtakunnalliseksi asiamieheksi\"? Kun en moista ole kyllä itse hänen teossaan havainnut.
Taisi olla kyllä Manullakin olla \"omia\". Siis muitakin kuin Törnin porukka. Suomen Pankki ja kovan markan klaani.
Hyvä presidentti ei yksinkertaisesti saa nostattaa sellaista vastakarvaa kuin Tarjalla on tapana.
Hän ei voi jäädä oman itsensä vangiksi, koska enemmän kuin henkilö hän on instituutio.
Kansalle me emme voi mitään.Kansahan valitsee aina väärin.Ennen sotia valitsivat ministereitä ja presidentin jotka sodan jälkeen tuomittiin.\"Kansa oli silloinkin väärässä\".Sodan jälkeen kommunistit saivat eniten ääniä ja olivat suurin puolue.Kansa oli silloinkin aivan hakusessa.Kansaan ei siis oikeastaan voi vedota.Hitlerkin nousi kansan tuella ja sai valtalaeilleen lähes 99% tuen kansalta.
Venäjällä kansa valitsee kahdesta miehestä joilla molemmilla on sama puolue.Kiinassa kansalta ei ihan pieniä kysellä.
Kansalta kysely johtaa aina umpikujaan.Irlannissakin kaikki oli päin prinkkalaa kun kansa sai päättää.Islannissa oli kaikki hyvin ja kukaan ei halunnut muutosta.Kansa oli halunnut ja saanut.Sitten romahti! Kansan valitsema presidentti ei siis saa aiheuttaa uskoa johonkin oikeutettuun valtaan, koska kansa valitsee aina väärin.Yhtä paljon kuin puolesta vaaleissa äänestetään vastaan....miten se sopii koko kansan presidentin ideaan?...vastaan..huonosti.Valitaan jatkossa kaksi presidenttiä niin useammat saavat omansa läpi ja lisäksi syntyy kilpailutilanne jossa se kansa itsekin voi saada jotain.
OrNot
Eikös perustuslain tulkinnan mukaan menettely olekin juuri toivomasi?
Kansa saa valita niistä \"vaihtoehdoista\", joita viisaat puolueet ovat ehdolle asettaneet edustajat edustamaan puolueita eduskunnassa, jonka pitäisi edustaa kantaa. Sillä ketkä valitaan ei ole merkitystä, koska he edustavat puolueita, jotka kyllä kertovat mitä nappia milloinkin pitää painaa. Yhtä hyvin sinne voitaisi valita apinoita.
Sillä ei ole merkitystä keitä sinne valitaan, kun puolueet ovat suuressa viisaudessaan sekä muuttaneet perustuslain sellaiseksi, joka heille aiheuttaa vähiten haittaa että sopineet, että eniten yhdentekeviä edustajia Arkadianmäelle saaneen puolueen puheenjohtajasta tehdään kaiken poliittisen vallan omaava pääministeri. Hänestä voidaan päästä eroon vain vaaleilla.
Kansalaisilla on sen sijaan mahdollisuus osallistua enintään kaksiin vaaleihin, joissa nykytulkinnan mukaan joku poliittisten puolueitten asettama ehdokas valitaan vallattomaksi presidentiksi. Hänelläkään ei ole mitään väliä, koska puolustusvoimain ylipäällikkyyden lisäksi hänelle ei juurikaan muita valtaoikeuksia ole tarkoitus jättää.
Sillä taas ei rauhan aikana ole merkitystä ja sotatilanteessa on ajateltu hänen luovuttavan ylipäällikkyyden jollekin sotilaalle. Samalla tavalla kuin Kallio aikoinaan Mannerheimille. Mutta nyt kun paljastan, että mikään ei edellytä Tasavallan Presidenttiä luopumasta edes sodan aikana ylipäällikkyydestä, kun kaikki eivät ole Kallioita eivätkä Mannerheimejä, Christoffer Taxell varmaan herää ja siirtää tämänkin tehtävän pääministerille.
No eipä sillä sotatilanteessa juurikaan väliä olisi olipa ylipäällikkönä sitten Halonen tai Lahnanen.
Lähetä kommentti