Lakkoilun hölmöys

Valtionvarainministeri Jyrki Katainen varoittaa: Hölmö lakkoilu on kohtalokasta.

Miksi ihmeessä lakkoilla? Eihän siinä ole järjen hiventäkään. Vastuutonta toimintaa sekä yrityksen että yhteiskunnan kannalta. Ja vielä tällaisessa taloudellisessa tilanteessa. Suomalaisen työn ja sen tulosten, tuotteitten ja palveluiden kilpailukyky romutetaan.

Työntekijän tulevaisuus

Viimeisen yhteenlaskun mukaan työttömiä ja vajaatyöllistettyjä on 516 565. Kansantalouden syöksy on kuulemma  tasaantunut, mutta työttömyyden kasvu ei näillä näkymin vielä ole lähelläkään taittumistaan. Ulkoistamiset, yksityistämiset, saneeraukset ja tervehdyttämiset jatkuvat. Työttömyyttä, lomautusta, pätkätyötä ja yrittäjyyttä on luvassa moneen perheeseen.

Käsitykseni mukaan EK heitti palkka-ankkurinsa 0,5 prosentin palkankorotukseen? Joku, ehkä jopa jotkut, yksityisen sektorin liittot siihen jo taipui? Yhdellä alalla, oikeastaan yhdessä yrityksessä, lentoemännät ja stuertit sekä lentäjät suostuivat etujaan, palkka mukaan luettuna, jopa alentamaan. Ei kuitenkaan tarvitse olla kaksinainen ennustajaeukko väittämään, että palkankorotuspaineet varsinkin julkisen sektorin pienipalkkaisilla ja naisvaltaisilla aloilla ovat edellisen kierroksen jäljiltä edellen hurjat.

Nyt ilmeisesti korjataan niitä palkka- ja etuvääristymiä, joita ei Tuopojen kaikenkattavuudella pystytty hoitamaan. Ja se tapahtuu liittotasolla, jopa yksittäisten työnantajien tasolla. Se taas lisää työtaistelujen todennäköisyyttä.

Tupojen seurauksia

Sattumalta kuvausta Tuposta STTKn sivuilta.

Tulopoliittinen kokonaisratkaisu eli tupo on työmarkkinakeskusjärjestöjen ja maan hallituksen yhteisesti laatima sopimus työmarkkinoita koskevasta sopimusratkaisusta. Tupoissa on määritelty raamit kaikkia mukana olevia aloja koskeville palkankorotuksille. Palkkaratkaisujen lisäksi tupoissa on sovittu talous- ja sosiaalipoliittisista toimista, kuten esimerkiksi työ- ja sosiaalietuuksista. Tupoilla on tavoiteltu yleisesti palkansaajien ostovoiman turvaamista ja työllisyyden edistämistä.

Kun tupo-sopimus on solmittu, palkansaaja- ja työnantajaliitot soveltavat tupo-sopimuksen raameja kullekin alalle ja omiin työ- ja virkaehtosopimuksiinsa.

Ja samalta sivulta kuvausta tuloksista:

• 
  

  1971 Vuosiloma 4 viikkoa

  
  


• 
  

  1972 Lomaltapaluuraha

  
  


• 
  

  1974 Äitiysloma 7 kk

  
  


• 
  

  1977 Talviloma

  
  


• 
  

  1981 Sairaus-ja äitiyspäivärahauudistus

  
  


• 
  

  1984 Työttömyysturvauudistus: ansiosidonnainen työttömyysturva

  
  


• 
  

  1984 Pekkasvapaat

  
  


• 
  

  1989 –2003 Nais-ja matalapalkkaratkaisut

  
  


• 
  

  1992 Loppiainen (työajan lyhennys)

  
  


• 
  

  1996 Vuorotteluvapaa

  
  


• 
  

  2000 Työterveyshuoltolain uudistus

  
  


• 
  

  2001 Isäkuukausi

  
  


• 
  

  2001 Joustavat työaikakäytännöt

  
  


• 
  

  2002 Helatorstai (työajan lyhennys)

  
  


• 
  

  2003 Määräaikaisten työsuhteiden rajoittaminen

  
  


• 
  

  2004 Työllisyys-ja muutosturvan toimintamalli

  
  

Tupojen, tulopoliittisten neuvottelujen aikana "vastuulliset toimijat" huolehtimaan työntekijöiden ja työnantajien eduista kulkivat nimellä Kolmikanta. Työntekijöiden ammattyhdistysten keskusliitot, työnantajien vastaavat ja valtio. Hekö kantoivat vastuutaan? Yhdellä tasolla kyllä. He vaikuttivat siihen, että yleislakoista viimeinen oli vuonna 1956, yksittäisiä lakkoja toki senkin jälkeen. Ja huolehtivat siitä, että suomalaista työelämää kehitettiin kokonaisuutena, edellä kuvatuin tavoin.

Toisella tasolla tarkastellen juuri he itse ovat kasannet paineet tai antoivat niitten paineitten kasautua, jotka nyt vaativat purkautumista. Suureen konsensuksen yksimielisyyteen taivutettiin kaikki mahdolliset vastavirrankulkijat. Tavalla tai toisella. Heidän toimiensa, näitten tekmättömien toimiala-, yritys- tai ammattikohtaisten ratkaisujen jäljiltä meillä ovat syntyneet ne lähinnä palkka- mutta myös yleisemmin ”etupaineet”, jopa vääristymät, jotka nyt etsivät  purkautumistietä. Ja luonnollisesti ne purkautuvat huonoimmalla mahdollisella hetkellä. Kun ratkaisuja ei tehdä ajallaan paineet purkautuvat aina joskus. Ja useimmiten juuri huonoimmalla hetkellä. Nyt puretaan toimialojen välisiä vääristymisiä.

Rapautuva kilpailukyky

Eivät edellisen luettelon tulokset olleet ilmaisia. Itse asiassa kaikkea muuta. Ne olivat kalliita. Mutta ne kohtelivat kaikkia aloja samalla tavalla. Siis myös kaikkien alojen kilpailukykyä samalla tavalla. Kaikilla aloilla oli erilainen kilpailukyky. Eräillä ei kilpailukykyä ollut lainkaan. Ne suojattiin tulleilla ja muilla menetelmillä. Tasapäisyyttä on helppo myydä kansalaisille. Ja se oli helppo ostaa.

Mutta kilpailukyvyn huononemiseen oli olemassa lääke. Se lääke oli vain kolmikannan kolmannen osapuolen käytettävissä. Ja sitä käytettiin tilanteissa, jossa oma itsenäinen, kolmikantainen päätöksentekomme oli ajanut itsensä umpikujaan. Valtio, eli sinänsä itsenäinen mutta eduskunnan pankkivaltuutettujen valvonnassa oleva Suomen Pankki, saattoi aina käyttää D-vitamiinia. Devalvoida. Ja sitä se käyttikin 1967, 1977, 1982, 1991 päästäen markan lopullisesti kellumaan 1992.

”Devalvaatio tarkoittaa kotimaan rahan arvon tarkoituksellista heikentämistä suhteessa ulkomaisiin Devalvointia käytettiin keinona maan teollisuuden ja viennin kilpailukyvyn parantamiseksi.” Näin Wikipedia.  Olennaista oli, että se koskee koko kansantaloutta samalla tavalla. Tuonti kallistuu, vienti tulee kannattavammaksi. Kansalaiset pannaan maksamaan johdon lepsuudet. Kansantalous alkaa taas tuottamaan, tulla kilpailukykyisesti. Kaikki hyvin? Kyllä, mutta kuten edellä käy ilmi, vain hetkeksi.

Valtion, eli Eduskunnan eli puolueiden kannalta devalvaatio oli ”helppo” ratkaisu. Varsinkin kun syntipukki osattiin aina osoittaa. ”Metsäteollisuus, metsäpatruunat olivat ilmoittaneet, että heidän tuolleillaan ei ollut enää kilpailukykyä kansainvälisillä markkinoilla.” Siinä oiva syntipukki. Sillä varsinkin vielä silloin Suomi eli metsästä. Se, että haukuttiin väärää puuta, oli epäolennaista.

Järjestelmämme itsekurin puute

Kilpailukyvyn häviämisen vuoksi meiltä on poistunut ja poistumassa jatkuvasti toimialoja ja yrityksiä. Tekstiili, vaate, nahka, kenkä, merenkulku, telakka ja nyt ovat menossa suuri osa metsää, konepaja, elektroniika, näiden alihankinnat ja kohta muutkin. Ei niiden poistumisen syy ole metsäpatruunojen kyvyttömyys. Ei yksin. Helppo syyllinen olisi tietysti roistomainen EU, erityisesti euro, jonka vuoksi emme voi enää devalvoida. Mutta tekosyy se on eurokin.

Syy kilpailukyvyn häviämiseen on ihan meissä itsessämme. Meidän kurittomuudessamme. Ja se konkretisoituu Eduskunnassamme ja ay-liikkeessä. Taloutemme oli kuralla toistuvasti TUPO aikana ja sitä ennen, koska jatkuvasti ”söimme enemmän kuin tienasimme”. Ja kiinteiden, kansallisten valuuttojen aikana tarvittaessa devalvoimme. Muuta ei tarvittu. Ei devalvaatioiden välillä. Sen ovat oppineet sekä puoluepoliitikkomme, ay-johtajamme ja muut etujärjestöjohtajamme. Ei heidän ole tarvinnut päätään kilpailukyvyllä vaivata devalvointien välillä.

Erityisesti ei ole tarvinnut muuttaa ”Rakenteita”. Ei edes viime laman seurauksen tarvinnut. Hinta tästä oli noin 70 miljardia euroa lisää julkista velkaa. Vain satumaisen pitkä ja korkea suhdanne mahdollisti sen lyhentämisen 52 miljardin tasoon, ennen tätä nykyistä lamaa. Ja jos tätä rataa mennään, viidessä vuodessa kasvatetaan julkinen velka noin 110 - 140 miljardiin euroon. Eikä siinä mitään, jos jostain tulee rahaa. Vaan edellä olevaan viitaten tuleeko? Mistä?

Kukaan ei vastaa mistään, eikä kenellekään

Meidän rakenteemme pohjaa poliittiseen järjestelmäämme, jossa kukaan ei vastaa mistään, eikä kellekään. Puolueista on tullut etujärjestöjä. Ssiis samanlaisia kuin ay-liike, EK ja muutkin etujärjestöt. Ne ovat ottaneet itselleen oikeuden olla kansanedustajien piällysmies, joka kertoo mitä nappia puolue-edun nimissä kulloinkin on painettava. Väärin painajia rangaistaan. He myös päättävät kuinka paljon valtion varoja, meidän maksamia verovaroja siirretään puolueiden käyttöön. He tilaavat itseään koskevaa lainsäädäntöä valmistelemaan puoluesihteereistä ja muista puolueen edustajaista koostuvia työryhmiä. Jos he tai heitä edustavat kansanedustajat jäävät kiinni itse säätämiensä lakien rikkomisesta, he muuttavat lain.

Hyvät veljet "neuvottelevat"?

Suurimmat ongelmat syntyvät kuitenkin siitä, että näin pienessä maassa puolueiden edustajat istuvat aina neuvottelupäydän kummallakin puolella. Olipa neuvotteluissa sitten kyse julkisen alan palkoista ja työehdoista, kunnan rakennuskaavasta ja rakennusoikeudesta, sosiaalisen rakentamisesta tai niiden tuista, sosiaalisista loma- ja kuntoutuspalveluista ja niiden Kela-korvauksista, kaikkien julkisrahoitteisten oppilaitosten resurssoinneista, kansanedustaja- tai kunnanvaltuutettuehdokkaitten vaalituista, kunnallisverojen tasauksesta, elinkeinotukien ja innovaatiotukien kohdentamisesta jne., jne.

Kaikkein suurimmat ongelmat syntyvät siitä, että jokaisella riittävän suurella ja riittävän kauan mukana olleella puolueella on perinteisesti ”omat ministeriöt” ja/tai niissä omat luotetut, eli ”puolueen virkamiehet”. Meillä näissä etujärjestöissä ”työllistetään” noin 800.000 henkeä. Kahden ja puolen miljoonan työvoimasta!

Kaikki tämä maksaa. Ja paljon. Mielestäni tämän kaiken hintalappu, siis hintalappu näkemyksettömästä ja kurittomasta puolue- ja ay-poliittisesta päätöksenteosta on lähemmä 15 miljardia euroa vuodessa. 

Voisiko johdon erottaa?

Mutta lakoistahan tässä piti kirjoittaa? Itse asiassa on kirjoitettu koko ajan. Yksityisellä, yksittäisellä työntekijällä on viime kädessä tasan yksi aktiivinen mahdollisuus reagoida epäoikeudenmukaiseksi kokemiinsa palkka- tai työehtoihin. Hän voi irtisanoutua. Ryhmä työntekijöitä voi luonnollisesti tehdä samoin. Mutta he voivat lisäksi painostaa työnantajaa eri tavoin. Esimerkiksi he voivat uhata irtisanoutumisella tai lakolla. Ammatillisesti järjestäytynyt ryhmä voi tehdä saman ja suuremmalla todennäköisyydellä pitää sekä omat joukot kurissa että toimia samalla luotettavana sopimusosapuolena.

Kun kansalaisten luottamus ”johtajien” päätöksentekoon on mennyt sekä yhteiskunnassa että työelämässä, mitä he voivat tehdä? Äänestää jaloillaan tai lopettaa yhteistyö ”johdon” kanssa. Siinä kai ne? Eivätkä kaikki voi, eivät edes halua äänestää jaloillaan. Onko liikaa vaadittu, että ”johtajat” alkaisivat tehdä niitä töitä, jota kansalaiset heiltä edellyttävät?

Tai johto äänestää jaloillaan? Sillä lakkoon he eivät kai voi ryhtyä?