Eilinen postaus toi ihan kivasti lisää infoa. Olihan sen otsikko aika hulppea: In Search of Excellence - Suomen menestystekijät. Ja kieltämättä tarkoitukseni oli myös aiheesta mielipide ilmaista, muutenkin kuin provoamalla. En kuitenkaan löytänyt läppäriltä aikoinaan kirjoittamaani.
Nyt löysin. Kirjoitus on alunperin kirjoitettu 7.2.2007 mutta mielestäni pätee edelleen. Se liittyi edellisen eli helmikuun 6. kirjoittamaani Päiväunia uima-altaassa, jonka liitän menestystekijöitten perään.
"Jäipä tuosta eilisestä päiväunesta sen lähtökohta kokonaan käsittelemättä.
Suomen menestystekijät.
Sehän se siellä uimahallissa kolahti. Kun löylyyn menee lauteilla istuu eri-ikäisiä yrmyjä, hiljaa itseksensä. Jos sisääntulija “päivään” toivottaa ehkä joskus joku vastaa; useimmiten muut vaisuna ympärilleen vaivautuneina luimistelevat. Mutta eivät ainakaan puhua pukahda. Onko tämä vain helsinkiläisten ongelma?
Muutama viikko sitten kävin uimassa maaseutupaikkakunnalla. Puhe ja porina kuului jo pesutiloihin. Taatusti vieraan ihmisen mukaantulo ei tahtia haitannut. Pääsinpä itsekin mukaan ja maailma pelastui.
Samanlaisiin tilanteisiin (kumpiinkin yllämainituista) olen vuosien myötä törmännyt monta kertaa. Erottavana tekijänä on säännönmukaisesti ollut Helsinki. Ja vuosien myötä lisääntyvässä määrin. Muualla jutellaan, Kehä III sisäpuolella ollaan hiljaa.
Jotenkin siitä tuli mieleen: voisiko avoimen vuorovaikutuksen mahdollistanut yhteisöllisyys olla ollut yksi menestystekijöistämme? Onko sekin katoamassa globaalisuuden henkilökeskeiselle alttarille? Vapaaehtoinen, iloinen, rajat ylittävä luovuus ei ainakaan kuki yrmyissä vaitonaisissa yhteisöissä.
Mutta ehkä todella puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa.
PS. Se toinen menestystekijä on sattuma"
Ja sitten juttu menestystekijöistä ja muutoksista maailman myllerryksessä.
"Kävinpä uimassa. Siinä lämpimässä vedessä lötkötellessä (aivan, kävin uimahallissa, en uimassa) oli taas aikaa ajatella isoja.
Lähtiessäni tuli Ylepeilista keskustelu tutkimuksesta tai selvityksestä jossa noin 20% metalliyrityksistä ilmoitti, että heillä ei ole toimintaa Suomessa enää 5 (viiden) vuoden kuluttua. Kuulemma täällä toimiminen ei enää lyö leiville. Lohdullista, eivätpähän enää sitten sotke paikkoja. Kuulemma tämä merkitsee vain noin 60.000 työpaikkaa. Suuret ikäluokat “hoitanevat” tämänkin.
Heräsi siitä samalla näkemys johtajiemme suuresta viisaudesta. Hehän toimivat yhä edelleen kuin Niilo Wälläri aikoinaan. Hänhän sai merenkulkumme jo henkihieveriin panemalla tarvittaessa (ja usein tarvitsi) jäänmurtajat tai satamat lakkoon talvella. Kyllä sillä Merimiesunionin jäsenten palkat ja työehdot nopeasti paranivat.
Hänen jälkeensä pojat panivat paremmaksi. Nythän merenkulusta jo loputkin on kaupattu ulkolaisille, joten siinä se kansallinen huoltovarmuus sitten meni. Eipä poliitikkojen tarvitse enää siitä huolta kantaa. Toivottavasti omistajat saivat hyvän hinnan. Sitä voi sitten iloisesti sijoitella maan rajojen ulkopuolelle. Mitä iloa siitä meille muille on…?
Siitä kääntyi ajatus maamme ja kansamme resursseihin ja menestystekijöihin. “Puita ja päitä” sanoi aikoinaan hyvä ystäväni, “toivottavasti ei kuitenkaan puupäitä”. Puitten osalta näyttää sentään vielä absoluuttisesti hyvältä. Metsää riittää edelleen koska siitä on hyvää huolta pidetty. Mutta riittääkö se?
Puuta löytyy aivan riittämiin myös lähempänä niitä markkinoita jotka kasvavat. Venäjällä, Kiinassa, Indonesiassa, Etelä-Amerikassa, Australiassa jne. Tyynen meren ympärillä on ihan riittämiin puita. Uutisista päätellen siellä kohta on myös riittävästi jalostuskapasiteettia. Mekin olemme onneksi mukana investoimassa ja rakentamassa. Perinteisestihän metsäteollisuus on osa kotimarkkinateollisuutta. Vain Suomessa ja Ruotsissa puunjalostus on muodostanut merkittävän osan maan vientituloista.
Ai niin, sitten viedään ne päät. Osaavimmat siirtyvät sinne missä osaamistaan voivat parhaiten käyttää, sinne missä ovat uusimmat tehtaat ja missä on palkanmaksukykyä. Osaamisen viennistähän me olemme aina osanneet huolehtia siten, että siitä ei lateja Suomeen jää. Ja ovatpahan lähtijät ainakin poissa työttömyystilastoista.
Jos sitten vielä joskus taantuma sattuisi iskemään loppuisi työ ensin niiltä jotka ovat kaukana markkinoista, joiden raaka-aineen hinta on korkea ja jotka eivät enää välttämättä osaa ihan tarpeeksi hyvin. Voitaisi sitten panna vientiin ne vähemmänkin osaavat.
“Mutta onhan meillä Nokia”, vannotaan. Onhan? Onhan!
Vielä vähemmän kun me suomalaiset enää omistammemetsäteollisuutemme, omistamme Nokiaa. Lisäksi 10 - 15 vuotta sitten Nokia oli rapakunnossa ja odotti vain noutajaa. Mutta sitten “sattuma” korjasi satoa. Yritys oli juuri oikeaan aikaan, juuri oikeassa paikassa ja ilmeisesti onnistui saamaan juuri oikeanlaisen “Dream Team”in markkinoiden radikaalisti muuttuessa. Ja loppu onkin sitten historiaa. Ja sillä historialla me suomalaiset olemme ratsastaneet tähän päivään asti, vähentäen suhteellista omistustamme yrityksestä koko ajan. Nyt yrityksen liikevaihto ylittää valtion tuloarvion ja maahamme työn, verojen ja seurannaisvaikutusten kautta onneksi edelleen sataava manna, tulee yhtiöstä jota omistamme yhä vähemmän. Vieläkö muuten määrävähemmistön? Ja “what goes up must come down.” Globalisaatiolla ei ole kotimaata ei välttämättä globaaleilla yrityksilläkään. Kirjoilla voi olla missä vaan.
Ihania ajatuksia lämpimässä altaassa lököillessäni, auringon valaistessa valkeita hankia. Että voikin olla tuolla ulkona noin kaunista. Ja ei kun saunaan."
Jaa että mitä mieltä julkaista kolmen vuoden takaisia juttuja eilisen kaltaisella provosoivalla otsikolla? Olemmeko neuvokkaasti ja osaavasti käyttäneet etsikko-aikamme? Onko meillä mikään mennyt parempaan suuntaan näinä kolmena, menneenä vuotena?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti