Maailman parhaiten koulutettuja idiootteja

Kaksi mielenkiintoista artikkelia saman asian samalta puolelta, kehittymisen esteistä kehdosta hautaan. Näin meitä vaalien alla siunataan. Toissa päiväisessä Hesarissa Taneli Heikan kolumni Peruskoulu tuhosi Suomen – meillä on maailman parhaiten koulutetut idiootit ja Talouselämän nettiversion uutisessa Miten korjata Suomen yliopistojärjestelmä? - "Yksiköiden määrä pitää puolittaa ja rajoittaa opiskeluoikeutta". Se taas perustuu Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan dekaanin Arto Mustajoen ja Aalto-yliopiston rehtorin Tuula Teerin Elinkeinoelämän valtuuskunnalle EVlle tekemään analyysiin INNOVAATIOIDEN PERUSTA MURENEE– Yhdeksän ehdotusta yliopistojärjestelmän korjaamiseksi. Tiukkaa asiaa mielestäni kummassakin. 

Kehittymisen, tutkimuksen ja koulutuksen, oppimisen ja osaamisen merkitys ja varmasti myös yleinen kiinnostus aihekokonaisuuteen kasvaa varsinkin tällaisina aikoina, kun mikään ei maassa tunnu enää oikein toimivan. 

Peruskouluksi meille viritetty varsin valtio- tai yhteiskuntajohtoinen järjestelmä lupasi kaikille koulutuksen tasa-arvoa, ainevalikoiman monipuolista kattavuutta ja opetuksen vaikuttavuutta. Kun itse kuulun siihen suomalaisten vähemmistöön, joka tuntee peruskoulun vain kertomusten ja omien lasten ja lastenlasten toimien havainnoinnin seurauksena myönnän, että en kuulu sen ihailijoihin. Kun opetuksen lähtökohtana on samaa kaikille ja rahoituksen vuosikymmenten tiukkuus on tehnyt tasa-arvosta tasapäisyyttä. Valitettavasti ehkä liiankin usein heikkoimpien, eikä kai koskaan parhaimpien ehdoin? 

Olen niistä aika usein jutun jos toisenkin väsännyt. Kaikkiaan yli 30.

Eniten Heikan kirjoituksessa huomio kuitenkin kiinnittyi kommentointien määrään. 345 kommenttia puolesta ja vastaan on paljon, oltiinpa vahvasti joko asiallisilla tai asiaan kuulumattomilla perusteilla. Tärkeästä asiasta on toki kysymys. Itseäni pohdituttaa, miten merkityksellistä kansallisen kilpailukykymme kannalta PISA-arvostelu oikein on? Sekä välittömästi koululaisen oppiman tiedon osalta, että välillisesti hänen kyvyssään tehdä ratkaisuja. Tämä pohde herää siitä, että nykyisten päättäjäsukupolvien kyvyt eivät aivan ilmeisesti riitä yhteiskunnallisten kokonaisuuksien hallintaan.

Suomalaisen yliopisto-, vai pitäisikö sittenkin ennemminkin puhua korkeakoulujärjestelmän taso huolettaa sekin säännöllisin väliajoin. Sivusta ihmettelevänä herättää kiinnostusta se, miten meillä on varaa tai edes tiedollista kykyä, tarpeesta nyt puhumattakaan, ylläpitää 272 yliopistoyksikköä? Siinäkin mielessä Mustaojan ja Teerin teesit tuntuvat todella perustelluilta. Samoin jos huomioidaan suositus siitä, että kandidaatti- ja maisterintutkinnot pitäisi eriyttää ja samalla automaattinen opiskeluoikeus maisteriopintoihin
asti tulisi kyseenalaistaa. 

Itse asiassa korkeakoulujen opintoputki voisi rakentaa siten, että käytännön tason koulutus, eli kandidaattitaso mahdollistuisi jokaiselle, jonka kyvyt siihen riittävät ja maisteritaso olisi "tieteen- ja tutkimuksen" ensimmäinen taso, vain motivoituneille ja tutkimustietoaosaaville. Sillä yhtä vähän kuin meillä riittää osaavia opettajia, meillä riittää kyvykkäitä opiskelijoita. Ja vaikka heitä riittäisi vaikka kuinka  paljon enemmänkin, ei 5,5 miljoonainen kansa tarvitse niin montaa akateemisesti koulutettua Valintatalon kassaa. 

Vaan, kun meillä korkeakoulupolitiikka mielletään aluepolitiikaksi ja joka niemeen notkoon saarelmaan oma yliopisto  pitäisi saada nostattaa, kunnan virkojen täyttäjiksi, tuskinpa meidän taas valittavaksi ilmoittautuneet siltarumpupoliitikot, moisille mietteille mitään arvoa antavat. Eiväthän he maksumiehiksi joudu vaan saamamiehiksi.