Islantiin vai NATOon? Kumpaankin vai ei kumpaankaan?

Islantiin vai ei, kas siinä pulma. Kovin on vaikeaa tämä elo ilman NATOa. Joillekin. 

Mutta hyvä on, että puhutaan. Siis, että kansalaiset puhuvat. Poliitikothan ovat tähän asti lähinnä vaienneet Suomen mahdollisesta NATO - jäsenyydestä ja toppuutelleet keskustelua silloin kun sitä on yritetty käydä. Nyt käydään, ja hyvä niin.

Keskustelu on saanut monet sellaiset, jotka ehkä ennen ovat antaneet ajatuksiensa mennä virran vietävänä, selvittämään jäsenyyden etuja ja haittoja. Samalla oma kanta on vahvistunut, joidenkin ehkä jopa muuttunut. Suuntaan tai toiseen.

Olen sitä mieltä, että meidän ei pidä, ei varsinkaan peitenimellä ”Pohjoismainen puolustusyhteistyö” lähettää suomalaisia torjuntahävittäjiä – aseistettuna tai aseistamattomina – suorittamaan tehtävää, jonka NATO - maa Islanti on luovuttanut NATOlle. Perusteluja olen viime päivinä kirjoittanut taas parin artikkelin verran.

Puolustuksemme kolmesuurinta uhkaa – Islanti, Islanti, Islanti 

Uskomatonta NATO -kähmyilyä

Mutta ystäväni soitettua ja pyydettyä tutustumaan Jukka Tarkan blogilla oleviin NATO - perusteluihin paneuduin vielä kerran tähän kysymykseen. Havaitsin, että omatkin perusteluni olivat osin puutteelliset. Joten seuraavassa LISÄperusteluja.

Pienenä, köyhänä, vähäväkisenä ja epävarmana Suomi on aina pyrkinyt löytämään itselleen suurempia liittolaisia, esim. Saksan, Reunavaltiot, Pohjoismaat, Englanti/Ranska, Ruotsi… Yrityksistämme huolimatta liittoutumisyrityksemme ovat aina tulleet torjutuiksi tai muuten onneksemme epäonnistuneet.  Ne ovat johtaneet tulokseen vasta, kun vastapuoli on katsonut omien kansallisten intressiensä sitä vaativan. Silloin "tilanne on jo ollut päällä".

Selviytymisemme on tähän mennessä perustunut liittoutumattomuuden mahdollistamaan itselliseen päätöksentekoon, "ad hoc". Sattumalta ja vastoin yrityksiämme. Siis siihen, että emme ole onnistuneet sitomaan käsiämme ennen kuin on ollut tilaisuus ja yleensä silloin on myös ollut pakko.

Tässä olemme itsenäisyytemme aikana ilmeisesti onnistuneet aika hyvin? Vastoin kaikkia odotuksia meidän itsenäisyytemme on säilynyt. Sen sijaan monin verroin huonommin on käynyt valtioille, joiden onnistui päästä ”hyvän sään aikana” erilaisten turvajärjestelyjen piiriin.

Tuosta Jukka Tarkan analyysistä vielä. En ole sitä mieltä, että NATO-jäsenyys olisi meille vaarallinen. Olisin jopa sitä kannattanut vielä silloin, kun Baltian maat ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet muut entiset Warsovan - liiton maat sitä hakivat, sen antamasta ”väärästä signaalista” huolimatta. Nyt se ei enää tuo Suomen turvallisuudelle olennaista lisäarvoa.

Mikään mitä pääministeri Katainen tekee tai sanoo ei minua enää hämmästytä. Niinpä toteamus, että kysymys Hornettien aseistaminen, niiden osallistuessa NATOn operaatioon Islannin ilmatilan valvomiseen on pieni tekninen yksityiskohta, jääköön tässä omaan arvoonsa.

Mutta Tasavallan Presidentti Niinistöä olen pitänyt ainakin tolkullisena. Enää en ole tästä ihan varma. Tasavallan Presidentti ihmettelee aiheesta syntynyttä keskustelua. Hänen mielestään kyse on puhtaasti pohjoismaisen yhteistyön tiivistämisestä, johon Suomi on pyrkinytkin. Ehkä hänenkin kannattaisi miettiä vielä kerran? Vaikkapa tutustumalla noihin blogeihini?