Olen hämmästynyt. Aina kun jotain rakentavaa korkeakoulu- ja yliopistomaailman kehittämisestä kuulen, sanojana on Kari Raivio. (Thomas, mistä sinulle maksetaan?)
Nyt Raivio ehdottaa tutkimaan mahdollisuuksia yhdistää avoimen ja... suljetun(?) yliopiston tai korkeakoulun tarjontaa opiskelun nopeuden ja laadun parantamiseksi. Voin oikein sieluni silmin nähdä professorien, lehtoreitten, opiskelijoiden ja erityisesti heidän etujärjestöeliittinsä valmistautumassa siihen ainoaan Kamikazesyöksyynsä Keisari kunnia ja Harakiri mielessään. Sinuhen sanoin, näin on aina ollut ja aina oleva.
Minä en tiedä korkeakoulu- tai yliopistopolitiikasta juurikaan mitään, mitä nyt 11 vuoden opiskeluista HKKKlla takkiin jäi. Enkä oikeastaan ole siitä kiinnostunutkaan muussa, kuin välineellisessä mielessä. Välineenä kehittää omaa ja yhteisön hyvinvointia. Korkeakoulutus on panos, jolle on saatava tuotto. Enkä ole lainkaan vakuuttunut, että nykyisellään osaisimme siihen panostaa tehokkaasti, emmekä missään tapauksessa saa panoksestamme läheskään riittävää tuottoa. Vaikka näin hoemme hokemasta päästyämme.
Episodi eletystä elämästäni sopii tähän hyvin. Minulla oli ilo(?) saada ottaa vastaan minulle laillisesti kuuluva velvoitetyöpaikka syksyllä 1992. Työnantajaksi tuli Alma Materini Johtamiskoulutuskeskus. Tehtäväksi sain valmistella Avoimen Kauppakorkeakoulun aloittamista.
Opetushallitus tai joku muu instanssi kuritti silloinkin yliopistoja ja korkeakouluja leikkaamalla niiltä määrärahoja. Rajusti. Koulu, laitokset, professorit etunenässä repivät viittojaan ja heittelivät tuhkaa päällensä. Mutta lisää pennosia ei vaan tullut tarjolle ja vanhatkin vietiin. Paitsi! Hyvin nopeasti kävi selväksi, että Avoimen Kauppakorkeakoulutoiminnan aloittamiseen ja pyörittämiseen suorastaan tyrkytettiin rahaa. Ja paljon, mutta yhdellä ehdolla. Sitä saa käyttää vain siihen.
Kun osa professoreista ja lehtoreista oli entisiä opiskelukavereita arvelin jopa minun myyjäkyvyilläni varustetun onnistuvan. Ehdotin, että tuotteistaisimme opiskelun esimerkiksi siten, että perusopinnot - esikurssitaso, mahdollisesti aina aproon asti - joko kokonaan tai osin toteutettaisi avoimena, vaikkapa jatko-opiskelijoiden toimesta. Laitosten ja professorien ohjauksessa ja valvonnassa. Samalla professoreille jäisi enemmän aikaa jatko-opiskelijoiden tukemiseen ja erityisesti siihen tutkimustyöhön, jonka puutteesta he aina muistivat mainita.
En onnistunut ideaani edes kunnolla esittämään, kun esimiehelleni alkoi kuulemma tulla palautetta siitä ratikaalista, joka aikoo tehdä professorit työttömiksi. Ei näin voi tehdä. Ei näin saa edes ajatella. Kehittää jotain uutta. Sellaista, joka kertalaakista olisi poistanut koulun ja laitoksien kaikki budjettiongelmat. Ei. Ei. Ei. Keskustelumme päättyivät tuskin alettuaan.
Se oli se kerta, joka vahvisti minulle, että sen paremmin luovuus kuin uudet ajatuksetkaan eivät suomalaiseen korkeakoulumaailmaan kuulu. Innovoinnista ja yrittäjyydestä nyt puhumattakaan. Jopa kyky kriittiseen ajatteluun tuntui silloin olevan pahasti hukassa.
Tiemme luonnollisesti erosivat noin kuukauden kestettyään. Sovimme, että palkka maksetaan koko kuuden kuukauden jaksolta, mutta ilman läsnäolo- tai edes työvelvoitetta. Sopi minulle silloin äärimmäisen hyvin.
On se kyllä hyvä, että HYssä joku edes miettii ääneen, julkisesti. Vaikkakin "vain" emeritus. Hieno aloite. Toivottavasti se panisi muutkin miettimään, millä tavalla ratkoa keskeisiä yhteiskunnan ongelmia. Yksinkertaisesti ja tehokkaasti.
PS.
Olen aiheesta aiemminkin kirjoittanut tuon ensimmäisen linkin lisäksi. Valitettavasti en niitä artikkeleita nyt jaksa esiin kaivaa. Mutta asiaa liipaten tässä yksi; Sitra, Nuoret ja syrjäytyminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti