Uutta aluepolitiikkaa

Ehkä pitkällä aikavälillä suurin este tarkoituksenmukaisen aluepolitiikan toteuttamisessa on puurojen ja vellien sekoittuminen?

Suomi on pinta-alaltaan suuri ja väestöältään pieni maa. Resursseina ovat puut ja päät. Kun kansantalouden kannalta yrityksen tehtävänä on luoda lisäarvoa ja siten kansalaisten elämisen edellytyksiä, niin osakkeenomistajan kannalta yrityksen tehtävänä on saada sijoitukselle mahdollisimman hyvä tuotto.

Aikoinaan Kemijärven tehtaan muistaakseni rakensi Suomen valtio. Aluepoliittisista syistä. Poliitikot päättivät. Silloin aluepolitiikka tarkoitti työpaikkoja raaka-ainelähteillä. Siihen tarvittiin tehdas. Eipä yksityistä rahaa siellä paljoa näkynyt. Investoinnin maksoi veronmaksaja. Siitä on nyt aikaa yli 40 vuotta. Sinä aikana yhteiskunnan omistama yritys on siirtynyt yksityiseen omistukseen. Saivatko veronmaksajat siitä näitten runsaan 40 vuoden aikana riittävästi taloudellista hyötyä työnä ja osinkoina on asia johon en aio nyt puuttua.

Ennen aluepolitiikkaa hoidettiin vastaavilla tavoilla. Sitä voisi vaikka kutsua nimellä siltarumpu-politiikka. Poliitikot, joiden valituksi tullakseen pitää saada ääniä seuraavissakin vaaleissa, piti huolehtia siitä, että tehdas, tie tai siltarumpu saatiin omalle alueelle. Työtä tuomaan. Eli poliitikot sotkeentuivat elinkeino- ja yrityselämään kaikin tavoin. Se ei oikein globaaliseen liberalistiseen markkinatalouteen istu. Ei edes EU moisesta tykkää. Viimeisimmät nopeasti mieleen tulevat vastaavat puuttumiset ovat demareiden kuvaputkitehdas Valco ja hiukan toisella tavalla Maatalousviraston perustaminen Seinäjoelle. Yhtä surkuhupaisia yritelmiä kumpikin. Ja yhtä poliittisia pakkopullia kumpikin.

Niin oli silloin ja nyt on nyt.