Missä luuraa euron tuhoava Sattuma?

Osallistuin eilen Tieteen päiville. Oikeastaan olin kuuntelemassa parin tunnin alustuksia Helsingin Yliopistolla aiheesta ”Voiko maailmansota olla sattuma – entä Suomen sisällissota”. 

Tieteen päivän teemana on Sattuma ja aihekokonaisuuksina Sattuma tieteessä, Sattuma historiassa ja kulttuurissa, Sattuma yhteiskunnassa ja politiikassa, Sattuma ihmisen elämässä, Satunnaiset ilmiöt ja Vuorovaikutus. Suosittelen lämpimästi osallistumista kaikkiin tilaisuuksiin olipa aihe melkein mikä tahansa ja järjestääpä sen kuka tahansa, missä tahansa. 

Uusi tapa tutustua kun pakottaa rassaamaan luutuneita vanhoja käsityksiä ja asenteita ja istuttaa uusia ituja ja ajatuksia. Tänä huolestuttavana aikana – keskellä kriisiä jälleen kerran – on jotenkin ilahduttavaa havaita, että pitkälti juuri Sattuma on kantanut meidät tännekin asti. Tosin vähintään kaksi "turhaa" Luovaa Tuhoa rikkaampina?

Jos emme nyt ole huolissamme Kreikasta ja heidän demokraattisen vaalinsa tuloksesta, olemme ehkä huolissamme Englannin tulevien vaalien tuloksista ja sen vaikutuksesta EUn tulevaisuuteen? Tai ehkäpä Venäjän tulevista aikeista Georgian, Moldavian tai Ukrainan suhteen? Tai ehkäpä Venäjän tai Ranskan ajatuksista Venäjän peruutettua Ranskan osallisuuden Moskova – Peking luotiradan rakentamisesta, kun Ranska kieltäytyi toimittamasta sille Mistral luokan maihinnousualuksia Mustalle- ja Itämerelle, Venäjän liitettyä Krimin itseensä ja tuettua Donbasin separatisteja taistelussa Kiovan hallitusta vastaan? Tai olisiko sittenkin tärkeintä keskittyä ISISin joukoissa terroristikoulutuksen hankkivien musliminuorien tulevien hankkeiden estämiseen Euroopassa?

Vai olisiko syytä sittenkin huolestua enemmän siitä, että väitteiden mukaan puolustuksemme uskottavuus vastaa puolueettomuusvakuutustemme ja poliitikkojemme uskottavuutta? Ainakin tämä on meidän kannaltamme konkreettinen huoli tilanteessa, jossa kukaan ei voi väittää tietävänsä mitä Vladimir Stalinovytsh Putler seuraavaksi aloittaa, tai edes mitä hänen päässään todella liikkuu. Vai olisiko meidän sittenkin syytä keskittyä siihen, että saamme aikaan kansan tahtoa vastaavan Eduskunnan vaaleissa, maaliskuussa?

Vaan mitä voimme kuvitella voivamme muuttaa tai edes muuttuvan? Mikään puolue ei tule – onneksi – saamaan ehdotonta enemmistöä. Jytkypuolue taantuu aatteellisen edeltäjänsä tavoin, eikä siihen tällä kerralla tarvittu edes hallitusvastuuta.  

Kykypuolueen kyvyt jouduttiin viimeisten 8 vuoden aikana kokemaan raskaimman kautta, ja kevyttäkin köyhemmäksi todettiin, vastuuttomuuden lisäksi. Tuloksena kauniista sanoista, fantastisia kuvia selkövoitoista ja kuulevista korvista minkä seurauksena passiivisuuden ja vastuuttomuuden leviäminen politiikasta Sari Sairaanhoitajien, Olli Opettajien ja muiden kansalaisten arkipäivään. 

Verkkosukkapuolue riisui sukkansa ja valjasti mielikuvat rautakourista ja muista raskaan työn tekijöistä (siis nyt jo suurelta osin pitkäaikaistyöttömistä) vaalivankkuriensa harhaanjohtajaksi. Parhaiten tuntuu tähän mennessä onnistuneen - sattumalta, suuressa hädässä ja valitettavasti - maan perämetsien miehiä edustava Kepuli.

Sekasorto maan syöksykierteessä olevassa taloudessa jatkuu, eikä maasta edes löydy päättäjiä, jotka pystyisivät muuta hokemaan kuin ”kansainvälistä kilpailukykyä sisäisellä devalvaatiolla”.

Ja vaikka tällaiselle tavikselle on itsestään selvää, että se mikä tapahtui sille kuuluisalle mustalaisen hevoselle on tapahtumassa meille meidän silmiemme edessä, tässä ja nyt, ellemme itsenäisenä valtiona ota käyttöömme myös itsenäisen rahapolitiikan kaikkia keinoja, ei yhteiskunnallemme tunnu mistään löytyvän uskottavaa johtoa tekemään asioita kansakunnan intressin kannalta, eikä vain oman itsensä tai puolueensa kannalta. 

Eikä kyse enää ole yksin johdon puutteesta, asiantuntemuskin tuntuu olevan pahasti hakusessa. Vannomme kyllä osaamisen ja koulutuksen nimiin, mutta koulumme homehtuvat, valmistuvat erityisosaajat valmistuvat työttömiksi, ja kaiken suomalaisen työn teettäminen suomalaisella on tehty niin kalliiksi, että siihen ei taviksella yksinkertaisesti ole varaa.

Maan historian suurimmat, tukia itselleen ryövänneet puolueet Kepulit ja Demarit tulevat ilmeisesti nostamaan punamullan jälleen uuteen kukoistukseen, jonka seurauksena ….? Niin mitä? 

Lisää maataloustukia, aluepolitiikkaa, elinkeinotukia alueille joilla ei nykymaailmassa ja -konsepteilla ole omaehtoisen toimeentulemisen edellytyksiä? Lisää veroja, sääntöjä ja virkamiehiä tappamaan sen viimeisenkin aloitteellisuuden, jota kansalaisista vielä ehkä löytyy? Lisää julkisen sektorin velkaa, niin kauan kun sitä vielä on maailmalta halvalla saatavissa? Ei tietenkään investointeihin, ei edes työhön – paitsi julkiselle tai kolmannelle sektorille, vaan ylläpitämään niitä puolueittemme itselleen  rakentamia ja rakastamia menoautomaatteja, joiden seurauksen olemme vaikeuksiin itsemme ajaneet.

Että silleen. Suomi kehittyy ja uudistuu? Edes sattumalta?

Vaan mitä jäi ”käteen” tuosta Tieteen päivien luennosta? Maailmansota ei ollut sattumaa vaan enneminkin Euroopan keskeisimpien valtioiden sisäisten ja niiden välisten rakennemuutosten luonnollista seurausta. Erityisesti ”vanhojen ja vakiintuneiden suurvaltojen” Englannin, Ranskan, Venäjän ja vasta syntyvän yhdistyneen Saksan ristiriitaisista visioista, keskinäisistä epäluuloista ja poliitikkojen tekemistä sitoumuksista. Ja luonnollisesti kansallisen kunnian ylläpitämisen välttämättömyys ja pelko omien kasvojen menettämisestä taisi olla se lopullinen syy tällekin sodalle, joka lopettaa kaikki sodat?

Suomen itsenäistyminen oli sitäkin enemmän samanaikaisten sattumien seurausta. Ennen vuotta 1917 kesää ei oikeastaan kukaan Suomessa – kiihkeimpiä nuoria aktivisteja lukuun ottamatta - edes ajatellut itsenäisyyttä. Korkeintaan toivottiin - ne jotka yleensäkään yhteiskunnallisista asiosta olivat kiinnostuneita - Suomen aiempien oikeuksien palauttamista autonomian aikaisiksi. 

Olen aiemminkin ihmetellyt, mitä oikeastaan Suomessa tapahtui kesällä 1917. Johtopäätöksenä nyt se, että ei mitään. Hallitus, eli Tokoin senaatti, eli suomalaiset puolueet ja poliitikot eivät tehneet mitään vaikka ympäristössä ryskyi maailmansota ja silloinen emämaa – Venäjä – oli hajoamassa ja keskellä vallankumousta. 

Lähinnä kai ihmeteltiin, mitä pitäisi tehdä ja kenen? Miten tyypillisen suomalaista. Ja niin kovin samanlaista kuin tilanteemme nyt? Tosin silloin hajaannuksemme kesti ehkä vuoden, korkeintaan kaksi ja loppui siihen, että saksalaista kuningasta ei Suomeen tullut vaikka kuinka kruunua hänelle tyrkytettiin. Nythän tätä pelleilyä on kestänyt vähintään vuodesta 2008. Eikä loppua näy.

Hajoamassa ei ainakaan vielä nyt ole Venäjä, eikä maailmansodassa vielä ole kukaan, mutta EU ja varsinkin sen valuuttaa euroa Saksa on jo aktiivisesti hajottamassa köyhdyttämällä kaikki muut. Ja Suomi on taas kerran ajopuuna, vastuuttoman johtonsa hylkäämänä.

Markku Kuisman, joka muuten oli yksi hyvistä alustajista, kirjan Sodasta syntynyt nimi olisi viimeistään nyt syytä muuttaa. Sattumasta ja sattumalta syntynyt kuvaa ehkä itsenäisyytemme alkua sittenkin paremmin? Vielä paremmin ehkä tri Jukka Kemppisen jo vuonna 2010 hyvin perustelema Sähläyksestä syntynyt. Meistä itsestämme ja johtajistamme huolimatta.

Taidanpa tästä suunnata Tieteen päiville.