maanantai 17. syyskuuta 2012

Peruskoulu ja Pisa-usko – suora putki syrjäytymiseen?





Viime päivinä on kovasti keskusteltu syrjäytymisestä ja sen estämisestä. Aiheen on antanut Niinistön työryhmän kirjanen, joka on kaikkien saatavissa netistä nimellä Ihan tavallisia asioita.   

Näin tavallisen tossunkuluttajan tasolla tuntuu siltä, että ilmeisesti kuntavaalien kiihottamana, puolueiden edustajat ottavat voimakasta puolueideologista kantaa kirjasen ”Ihan tavallisten asioitten” puolesta ja vastaan. 

Satuin tänään 17.9.2012 kuulemaan asiasta autoradiosta, mennessäni vähän vailla 10.00 jokaviikkoiseen Suuret Ikäluokat 60+ tapaamiseen. Siitä lyhyestä katkelmasta jäi käsitys, että Vihreät ja ainakin Vasemmisto pitävät kirjasen totuuksia itsestäänselvyyksinä, ellei peräti latteuksina, joilla yritetään väistää keskustelua rakenteellisten uudistusten ja rahoituksen tarpeellisuudesta. 

Olin ihmeissäni. Eihän kirjasen sanoma voine estää syrjäytymisen estämiseen tarvittavien rakenneuudistusten ja rahoituksen lisäyksen toteuttamista? Harkitsemista? Päättämistä? Itse asiassa, luettuani suurimman osan (?) en voi kuin yhtyä esitettyihin tilannekuvauksiin ja vinkkeihin niitä kohdattaessa. 

Kirjasessa kyse kai on toisaalta löytää arkipäivän vastauksia arkipäivän ongelmien ratkaisemiseen ja keskustelun aikaansaaminen. Korostaa yksilöiden mahdollisuuksia ja vastuutakin syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Miksi siis moinen ideologinen mökä? Keskustelun aikaansaamisessa on ainakin onnistuttu kiitettävästi. 

Radiohjelman katkelmasta jäi mieleen toimittajan viittaus Hesari artikkeliin Kannelmäessä kasvaneen Jari-Pekka Hietsillan kokemuksiin otsikolla Älä jää ostarille pyörimään. Toimittaja otti esille häntä koskettaneena havainnon, että ilmeisesti syrjäytyminen ja syrjäytyneet on vain kauniimpi ilmaus sanalle paskasakki.  Minua taas puhuttelivat mm. Hietsillan havainnot;  ”Kun Munkkiniemessä aina kysyttiin onks sun porukat kotona, meillä (Kannelmäessä) se oli aina, onks sun mutsi kotona?” ja ”Meillä vaikuttaa vaikenemisen laki , kun on kyse vaikeista asioista. Niistä ei puhuta.”

Kannelmäen kasvatilta, ja itse asiassa keneltä tahansa, mielestäni oivia havaintoja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteistä.  Eihän meillä ole vielä yhteisesti ”loppuun käsitelty” vuotta 1918 eikä sen seurauksia, vuosien 1939 – 1981 tapahtumien syistä ja seurauksista nyt puhumattakaan. Oikeista termeistäkin vielä taistellaan.

Siitä päästäänkin toiseen – ja varsinaiseen  -  asiaani ja samalla Hesarin tämän päivän ensimmäiseen pääkirjoitukseen otsikolla Kehuttu koulumallimme alkaa repeillä reunoilta. Mahdollisista päinvastaisista väitteistä huolimatta edellä kuvatulla ja nyt seuraavalla saattaa olla vahva yhteys. Olen asiasta muutamankin kerran kirjoittanut, esimerkiksi Sitra: Nuoret jasyrjäytyminen.

Sattuneesta syystä kävi minulle vasta viime perjantaina ilmi, miten meillä peruskoulun ala-asteella voidaan opettaa vierasta kieltä. Syytän kieltämättä itseäni siitä, etten ole seikkaa aiemmin havainnut, ja nyt on jo kovin myöhäistä. Mutta itse kieltenopiskelun 1950 – 60 lukujen kauhutarinoita kuulleena, en ole voinut edes kuvitella, että peruskoulu on vienyt opetuksen, ainakin vieraiden kielten opetuksen, ojasta allikon kautta suoraan suon silmään. 

Aikoinaan vieraita kieliä Suomessa kuulemma opetettiin kieliopin ja tekstien kääntämisen kautta. Ei siis ihme, että vielä minunkin sukupolveni pitkään vaikeni kaikilla mahdollisilla osaamillaan kielillä? Peruskoulun kai piti avata uusia mahdollisuuksia? 

Tehokkaan opettamisen vaihtoehtojen ääripäinä näen itse vanhan, lähinnä kirjallisen - kieliopin ja tekstien kääntämisen – tai ja varsinkin ala-asteella ”luonnonmenetelmän” kautta – leikkien, laulaen, suullisen ja vuorovaikutusosaamisen avulla. 

Vaan miten on nyt? Oppilailla on lukukirja, jota ei juurikaan tunneilla ääneen lueta, tehtäväkirja joka sisältää sanoja, yksinkertaisia lauseita ja erikoistehtäviä – kuten ”sanaristikoita” – ja kaikkea muuta kivaa. Kääntäminen tapahtuu sanojen tasolla, lauseitten tai ajatuskokonaisuuksien kääntämisestä, kieliopista puhumattakaan, ei jälkeäkään. Miten kukaan voi tällä tavalla oppia vierasta kieltä? 

Erityisesti, miten lapsi voi edes motivoitua moiseen? Hauki on kala, hauki on kala, hauki on kala…. Yhtä hyvin heille voidaan opettaa Andromedan Galaxin Sirius aurinkokunnan Erdogyyn planeetan maailmankieltä. Kyllähän lapsi kaikkeen sopeutuu kun ei muusta tiedä, mutta....Oppimisen motivaatio ainakin on yhtä korkealla.

He eivät itse kuule kieltä, eivät puhu kieltä, eivät ymmärrä ilmaistuja ajatuskokonaisuuksia, eivätkä ainakaan sitä, miksi ihmeessä heidän kannattaa moista taitoa edes oppia. Jos ei edes opettaja pidä opettamansa kielen osaamista sellaisessa arvossa, että sitä itse opettaessaan puhuisi, miksi ihmeessä heidän pitäisi?

Tämä on esimerkki kieltenopetuksen mahdollisuuksista. Matematiikan opetuksen kukkaset saanen jättää tuonnemmaksi?

6 kommenttia:

Karl Fransen kirjoitti...


Hakki.

Meillä jokaisella on perinnäispohja joka ei aina näe asioita tavalla johon meidän yhteikunnallinen formula pyrkii meidät asettelemaan. ”Syrjäytyminen” on enemmän, tietoisesti tai tiedottomasti, aivan luonnollinen seuraus. Toisinaan jopa jättämällä ”kotikunnaat” kokonaan. Tämä lienee ääritapaus, mutta tavallaan myös tyytymättömyyden osoitus jonka alkuvaiheet alkoivat todennäköisesti jo kouluvuosina.

Systeemit ”alkaa repeillä reunoilta” olipa kysymyksessa ns. Opetus systeemi, tai mikä tahansa. Niillä kaikilla on aikansa ja me koemme ajan muutokset halusimmepa sitä tai emme. Ajatus etsii jotakin sellaista jota aika ei voisi syödä, mutta sellaista ei ole edes olemassa mitä aika ei söisi ja kaikkein vaikein ”ajan syötävistä” on ihmisen ajatus. Systeemi antaa turvallisuutta, mutta kuinka voisitkaan saada turvallisuutta tilassa jossa elämme, tilassa missä jo kehityksen pakosta tulee olla muuttumista.

Muuttumisprosessi on kaikkialla ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä nopeammalta muuttuminen tuntuu hidastavassa vanhuudessa. Eritoden arvojen suhteen millä me olemme varustetut eivät näytä pätevän paljoakaan pitemmälle. Uusi on aina vaarallinen, sillä ”kaiteet” joiden varassa olemme tulleet toimeen, eivät ole paljoakaan avuksi aina muutoksenalaisessa maailmassa. ”Uutta suoleen ja vanha kuolee”, eikä kuten ennen sanottiin, että uutta suoleen ennenkuin vanha kuolee. Kuten tiedät, tuo sanonta oli tarkoitettu erilaisessa merkityksessä, mutta sopiihan se tähänkin.

Kielenkin ”kehittyminen” on tosiaankin - meidän oppimamme mukaan - mennyt takapakkiin. Eikä kielenkään kehitystä voi säännellä niillä kaavoilla jotka meidän aikakautena pidettiin ainoana oikeana. Elämme ”kiireisiä aikoja” jota tavallaan töksähtelevä kielenkäyttökin ilmaisee. Muistan aitini ”huokailevan”, että mihin tämä maailma onkaan mennyt. Nyt teen aivan samaa itsekin. Tosin enemmän ihmetellen kuin huokaillen. Katsoessaan kokonaiskuvaa, näyttäisi kuin positiiviseen päästäkseen olisi käytävä ensin läpi negatiivinen, ennenkuin mitään positiivista voisi tulla. Onhan selvääkin, että negatiivinen ajattelu vain voi paljastaa positiivisen, eikä hyppiminen positiiviseen ilman ettei tuntisi negatiivistä ensin - mikä on kaikkien ideologien yhteinen suunta.

Hakki kirjoitti...

Karl

Kaikella on aikansa. Erityisesti tämä koskee ihmisen itselleen rakentamia, puhtaasti käsitteellisiä konstruktioita, kuten esimerkiksi ideologioiden, demokratian ja kielen merkitykset. Mikä kerran on kaikille ollut ilmiselvää eriytyy vähitellen ja aikaa myöden tapahtuvassa tarkemmassa tarkastelussa joksikin, jota emme enää yhteisesti saman sisältöiseksi ymmärrä.

Kuten varmasti olet siellä "down under" havainnut, käydään meillä täällä yhä kovenevampaa kädenvääntöä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa esillä olevasta syrjäytymisestä. Ja hyvä on, että puhutaan. Meillähän useimmiten edelleen vaietaan tärkeistä asioista ja keskitytään typeryyksiin ja yhdentekevyyksiin. Ainakin tärkeän yhteiskunnallisen asian saattamisesta keskusteltavaksi Niinistön työryhmän tulokselle voi antaa kiitettävän arvosanan.

Olisiko niin, että juuri haluttomuus puhua "itsestäänselvyyksistä" on merkittävä syy siihen, että käsitteet eivät enää ajan myötä olekaan kaikille, tai edes enemmistölle saman sisältöisiä? Poissa silmistä/korvista/arkipäivästä on poissa myös mielestä? Ja hetken kuluttua mielen sisällöt ovat vaihtuneet?

Kaikella on aikansa, emmekä me päinvastaista kuvitelmistamme huolimatta osaa hallita sen tuomaa muutosta.

Pi Kappa Phi kirjoitti...

Joop,
eiköhän se ala-asteen perusidea ole ( sen "opi ihmisiksi" - tehtävän lisäksi ) antaa perusinnostus ja -eväät eri aiheisiin.
Itse aikanani huomasin, että opetusaineissa tarvitaan molempia:
- perusopit ja säännöt on vain opeteltava, MUTTA
- oppimiseen on huomattavasti paremmat edellytykset jos motivaatio syntyy tai synnytetään positiivisen vireen ja mielenkiinnon herättämisen kautta ( vs. "Hauki on kala, Hauki on, " -mallilla, jossa lopputulema voi hyvinkin olla "Jänis on nirsijä" tai "Haukio on kala" )
:)

Hakki kirjoitti...

Pi Kappa Phi, kiitti kommentista

Siinäpä pointtini; "opi ihmisiksi" - tehtävän lisäksi antaa perusinnostus ja -eväät eri aiheisiin. Juuri näin. Varsinkin, jos opettaja tai koulu saa oppilaan innostumaan opetuksen kohteena olevasta aiheesta oppilaat eivät jätä käyttämättä mitään keinoja oppiakseen lisää.

Onnistumisen ensimmäinenkin osio "opi ihmisiksi" voidaan nykykäytäntöön tutustuttuani asettaa kyseenalaiseksi. Toista ei kuvailemassani tapauksessa saavuteta ollenkaan Itse asiassa sillä vain ruokitaan vastemielisyyttä opettamista, koulua ja oppimista kohtaan.

Anonyymi kirjoitti...

Mitä noihin lisäämään! Pojat istuvat runsaassa pöydässä ja syövät kaviaaria kultalusikoilla. Onnittelen!

Hakki kirjoitti...

Anonyymi, kiitti kommentista.

Nyt täytyy myöntää, että en ymmärrä lainkaan mitä tarkoitat.