Viime päivinä on kovasti keskusteltu syrjäytymisestä ja sen
estämisestä. Aiheen on antanut Niinistön työryhmän kirjanen, joka on kaikkien
saatavissa netistä nimellä Ihan tavallisia asioita.
Näin tavallisen tossunkuluttajan
tasolla tuntuu siltä, että ilmeisesti kuntavaalien kiihottamana, puolueiden
edustajat ottavat voimakasta puolueideologista kantaa kirjasen ”Ihan
tavallisten asioitten” puolesta ja vastaan.
Satuin tänään 17.9.2012 kuulemaan asiasta autoradiosta, mennessäni vähän
vailla 10.00 jokaviikkoiseen
Suuret Ikäluokat 60+ tapaamiseen. Siitä lyhyestä katkelmasta jäi käsitys, että Vihreät ja ainakin
Vasemmisto pitävät kirjasen totuuksia itsestäänselvyyksinä, ellei peräti
latteuksina, joilla yritetään väistää keskustelua rakenteellisten uudistusten ja
rahoituksen tarpeellisuudesta.
Olin
ihmeissäni. Eihän kirjasen sanoma voine estää syrjäytymisen estämiseen
tarvittavien rakenneuudistusten ja rahoituksen lisäyksen toteuttamista? Harkitsemista?
Päättämistä? Itse asiassa, luettuani suurimman osan (?) en voi kuin yhtyä
esitettyihin tilannekuvauksiin ja vinkkeihin niitä kohdattaessa.
Kirjasessa kyse kai on toisaalta löytää arkipäivän
vastauksia arkipäivän ongelmien ratkaisemiseen ja keskustelun aikaansaaminen. Korostaa yksilöiden mahdollisuuksia ja vastuutakin syrjäytymisen ennaltaehkäisyssä. Miksi
siis moinen ideologinen mökä? Keskustelun aikaansaamisessa on ainakin onnistuttu kiitettävästi.
Radiohjelman katkelmasta jäi mieleen toimittajan viittaus
Hesari artikkeliin Kannelmäessä kasvaneen Jari-Pekka
Hietsillan kokemuksiin otsikolla Älä
jää ostarille pyörimään. Toimittaja otti esille häntä koskettaneena havainnon,
että ilmeisesti syrjäytyminen ja syrjäytyneet
on vain kauniimpi ilmaus sanalle paskasakki.
Minua taas puhuttelivat mm. Hietsillan
havainnot; ”Kun Munkkiniemessä aina
kysyttiin onks sun porukat kotona, meillä (Kannelmäessä) se oli aina, onks sun
mutsi kotona?” ja ”Meillä vaikuttaa vaikenemisen laki , kun on kyse vaikeista
asioista. Niistä ei puhuta.”
Kannelmäen kasvatilta, ja itse asiassa keneltä tahansa,
mielestäni oivia havaintoja suomalaisen yhteiskunnan kipupisteistä. Eihän meillä ole vielä yhteisesti ”loppuun käsitelty”
vuotta 1918 eikä sen seurauksia, vuosien 1939 – 1981 tapahtumien syistä ja
seurauksista nyt puhumattakaan. Oikeista termeistäkin vielä taistellaan.
Siitä päästäänkin toiseen – ja varsinaiseen - asiaani ja samalla Hesarin tämän päivän
ensimmäiseen pääkirjoitukseen otsikolla Kehuttu
koulumallimme alkaa repeillä reunoilta. Mahdollisista päinvastaisista väitteistä
huolimatta edellä kuvatulla ja nyt seuraavalla saattaa olla vahva yhteys. Olen
asiasta muutamankin kerran kirjoittanut, esimerkiksi Sitra: Nuoret jasyrjäytyminen.
Sattuneesta syystä kävi minulle vasta viime perjantaina ilmi,
miten meillä peruskoulun ala-asteella voidaan opettaa vierasta kieltä. Syytän
kieltämättä itseäni siitä, etten ole seikkaa aiemmin havainnut, ja nyt on jo
kovin myöhäistä. Mutta itse kieltenopiskelun 1950 – 60 lukujen kauhutarinoita
kuulleena, en ole voinut edes kuvitella, että peruskoulu on vienyt opetuksen,
ainakin vieraiden kielten opetuksen, ojasta allikon kautta suoraan suon silmään.
Aikoinaan vieraita kieliä Suomessa kuulemma opetettiin
kieliopin ja tekstien kääntämisen kautta. Ei siis ihme, että vielä minunkin
sukupolveni pitkään vaikeni kaikilla mahdollisilla osaamillaan kielillä? Peruskoulun
kai piti avata uusia mahdollisuuksia?
Tehokkaan opettamisen vaihtoehtojen
ääripäinä näen itse vanhan, lähinnä kirjallisen - kieliopin ja tekstien
kääntämisen – tai ja varsinkin ala-asteella ”luonnonmenetelmän” kautta – leikkien, laulaen,
suullisen ja vuorovaikutusosaamisen avulla.
Vaan miten on nyt? Oppilailla on lukukirja, jota ei juurikaan tunneilla ääneen lueta, tehtäväkirja joka sisältää sanoja,
yksinkertaisia lauseita ja erikoistehtäviä – kuten ”sanaristikoita” – ja
kaikkea muuta kivaa. Kääntäminen tapahtuu sanojen tasolla, lauseitten tai ajatuskokonaisuuksien
kääntämisestä, kieliopista puhumattakaan, ei jälkeäkään. Miten kukaan voi tällä
tavalla oppia vierasta kieltä?
Erityisesti, miten lapsi voi edes motivoitua moiseen? Hauki
on kala, hauki on kala, hauki on kala…. Yhtä hyvin heille voidaan opettaa Andromedan
Galaxin Sirius aurinkokunnan Erdogyyn planeetan maailmankieltä. Kyllähän lapsi kaikkeen sopeutuu kun ei muusta tiedä, mutta....Oppimisen motivaatio
ainakin on yhtä korkealla.
He eivät itse kuule kieltä, eivät puhu kieltä, eivät
ymmärrä ilmaistuja ajatuskokonaisuuksia, eivätkä ainakaan sitä, miksi ihmeessä
heidän kannattaa moista taitoa edes oppia. Jos ei edes opettaja pidä opettamansa kielen
osaamista sellaisessa arvossa, että sitä itse opettaessaan puhuisi, miksi ihmeessä
heidän pitäisi?
Tämä on esimerkki kieltenopetuksen mahdollisuuksista.
Matematiikan opetuksen kukkaset saanen jättää tuonnemmaksi?
6 kommenttia:
Hakki.
Meillä jokaisella on perinnäispohja joka ei aina näe asioita tavalla johon meidän yhteikunnallinen formula pyrkii meidät asettelemaan. ”Syrjäytyminen” on enemmän, tietoisesti tai tiedottomasti, aivan luonnollinen seuraus. Toisinaan jopa jättämällä ”kotikunnaat” kokonaan. Tämä lienee ääritapaus, mutta tavallaan myös tyytymättömyyden osoitus jonka alkuvaiheet alkoivat todennäköisesti jo kouluvuosina.
Systeemit ”alkaa repeillä reunoilta” olipa kysymyksessa ns. Opetus systeemi, tai mikä tahansa. Niillä kaikilla on aikansa ja me koemme ajan muutokset halusimmepa sitä tai emme. Ajatus etsii jotakin sellaista jota aika ei voisi syödä, mutta sellaista ei ole edes olemassa mitä aika ei söisi ja kaikkein vaikein ”ajan syötävistä” on ihmisen ajatus. Systeemi antaa turvallisuutta, mutta kuinka voisitkaan saada turvallisuutta tilassa jossa elämme, tilassa missä jo kehityksen pakosta tulee olla muuttumista.
Muuttumisprosessi on kaikkialla ja mitä vanhemmaksi elämme, sitä nopeammalta muuttuminen tuntuu hidastavassa vanhuudessa. Eritoden arvojen suhteen millä me olemme varustetut eivät näytä pätevän paljoakaan pitemmälle. Uusi on aina vaarallinen, sillä ”kaiteet” joiden varassa olemme tulleet toimeen, eivät ole paljoakaan avuksi aina muutoksenalaisessa maailmassa. ”Uutta suoleen ja vanha kuolee”, eikä kuten ennen sanottiin, että uutta suoleen ennenkuin vanha kuolee. Kuten tiedät, tuo sanonta oli tarkoitettu erilaisessa merkityksessä, mutta sopiihan se tähänkin.
Kielenkin ”kehittyminen” on tosiaankin - meidän oppimamme mukaan - mennyt takapakkiin. Eikä kielenkään kehitystä voi säännellä niillä kaavoilla jotka meidän aikakautena pidettiin ainoana oikeana. Elämme ”kiireisiä aikoja” jota tavallaan töksähtelevä kielenkäyttökin ilmaisee. Muistan aitini ”huokailevan”, että mihin tämä maailma onkaan mennyt. Nyt teen aivan samaa itsekin. Tosin enemmän ihmetellen kuin huokaillen. Katsoessaan kokonaiskuvaa, näyttäisi kuin positiiviseen päästäkseen olisi käytävä ensin läpi negatiivinen, ennenkuin mitään positiivista voisi tulla. Onhan selvääkin, että negatiivinen ajattelu vain voi paljastaa positiivisen, eikä hyppiminen positiiviseen ilman ettei tuntisi negatiivistä ensin - mikä on kaikkien ideologien yhteinen suunta.
Karl
Kaikella on aikansa. Erityisesti tämä koskee ihmisen itselleen rakentamia, puhtaasti käsitteellisiä konstruktioita, kuten esimerkiksi ideologioiden, demokratian ja kielen merkitykset. Mikä kerran on kaikille ollut ilmiselvää eriytyy vähitellen ja aikaa myöden tapahtuvassa tarkemmassa tarkastelussa joksikin, jota emme enää yhteisesti saman sisältöiseksi ymmärrä.
Kuten varmasti olet siellä "down under" havainnut, käydään meillä täällä yhä kovenevampaa kädenvääntöä kirjoitukseni ensimmäisessä osassa esillä olevasta syrjäytymisestä. Ja hyvä on, että puhutaan. Meillähän useimmiten edelleen vaietaan tärkeistä asioista ja keskitytään typeryyksiin ja yhdentekevyyksiin. Ainakin tärkeän yhteiskunnallisen asian saattamisesta keskusteltavaksi Niinistön työryhmän tulokselle voi antaa kiitettävän arvosanan.
Olisiko niin, että juuri haluttomuus puhua "itsestäänselvyyksistä" on merkittävä syy siihen, että käsitteet eivät enää ajan myötä olekaan kaikille, tai edes enemmistölle saman sisältöisiä? Poissa silmistä/korvista/arkipäivästä on poissa myös mielestä? Ja hetken kuluttua mielen sisällöt ovat vaihtuneet?
Kaikella on aikansa, emmekä me päinvastaista kuvitelmistamme huolimatta osaa hallita sen tuomaa muutosta.
Joop,
eiköhän se ala-asteen perusidea ole ( sen "opi ihmisiksi" - tehtävän lisäksi ) antaa perusinnostus ja -eväät eri aiheisiin.
Itse aikanani huomasin, että opetusaineissa tarvitaan molempia:
- perusopit ja säännöt on vain opeteltava, MUTTA
- oppimiseen on huomattavasti paremmat edellytykset jos motivaatio syntyy tai synnytetään positiivisen vireen ja mielenkiinnon herättämisen kautta ( vs. "Hauki on kala, Hauki on, " -mallilla, jossa lopputulema voi hyvinkin olla "Jänis on nirsijä" tai "Haukio on kala" )
:)
Pi Kappa Phi, kiitti kommentista
Siinäpä pointtini; "opi ihmisiksi" - tehtävän lisäksi antaa perusinnostus ja -eväät eri aiheisiin. Juuri näin. Varsinkin, jos opettaja tai koulu saa oppilaan innostumaan opetuksen kohteena olevasta aiheesta oppilaat eivät jätä käyttämättä mitään keinoja oppiakseen lisää.
Onnistumisen ensimmäinenkin osio "opi ihmisiksi" voidaan nykykäytäntöön tutustuttuani asettaa kyseenalaiseksi. Toista ei kuvailemassani tapauksessa saavuteta ollenkaan Itse asiassa sillä vain ruokitaan vastemielisyyttä opettamista, koulua ja oppimista kohtaan.
Mitä noihin lisäämään! Pojat istuvat runsaassa pöydässä ja syövät kaviaaria kultalusikoilla. Onnittelen!
Anonyymi, kiitti kommentista.
Nyt täytyy myöntää, että en ymmärrä lainkaan mitä tarkoitat.
Lähetä kommentti